Tiina Raevaara kirjoittaa Kulttuurilehti Särön blogissa kirjojen elinkaaresta ja siitä, voiko kirjailija kirjoittaa itsensä unohduksiin. Eräs kriitikko sanoi kerran minulle, että hänestä kustantajankin olisi hyvä miettiä kirjailijansa uraa: antaa julkaista sopivasti, ei laskea liikkeelle keskeneräisiä töitä vain siksi että kirjailija nyt haluaa jonkun kirjan julki mahdollisimman nopeasti, tai että tekijä sattuu olemaan suosittu ja myyvä juuri nyt. Sen sijaan laatua sopivasti markkinoille.

Lasten- ja nuortenkirjailijalla tuskin on pelkoa siitä, että menestys houkuttaisi helppoihin ratkaisuihin ja kustannussopparia pukkaisi ovista ja ikkunoista… Mutta onhan mahdollista ajaa itsensä piippuun kirjoittamalla, jos siis kirjoittamisesta tulee suorittamista, pakonomaista huiskamista, jossa ei ole ajatusta mukana. Ja miksi ei voisi tulla: onhan tämä koko meidän ympäröivä todellisuutemme virittäytynyt uraan, suorittamiseen, tuloksiin jne. juttuihin, joihin voi hyvinkin haksahtaa menemään mukaan, jos ei pidä varansa. Huiskamisen taustalla voi olla pelkoja siitä, että kynän muste ehtyy, apurahakeinusta putoaa pois ja kustantajakin unohtaa, jos ei näyttäydy säännöllisin väliajoin edes tuulikaapissa.

On vaikea sanoa, mikä on liian tiuha julkaisutahti, mutta ulkoisen määritelmän (x kirjaa vuodessa tai kirja tietyn ajan välein) sijaan voisi olla hyvä pitää mittarina sitä, että kirjoittajalla itsellään on oltava kipinä kirjoittaa, hänellä on oltava aikaa tekstille ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä. Tekstiä täytyy voida rakastaa rauhassa, ennen kuin sen laskee maailmalle. Jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua julkaisusta voi kirjan ottaa ylpeänä esiin, niin silloin se on paikkansa ansainnut (normaalia ”iik, en voi koskea tähän koska hävettää koko silloinen kieliasu” –reaktiota en pidä ylpeyden esteenä).

Ehkä on vain hyvä miettiä julkaisutahdin, uran sun muun maallisen sijaan henkistä puolta, eli miksi kirjoittaa, mitä siitä saa sisäisesti, mitä kirjallisuus merkitsee luovalle minälle. Siis vain kirjoittamaan itsensä aukinaiseksi.

P.S. Apua kaipaan. Kun tekee näytelmän, ja siitä antaa käyttöoikeuden tietylle teatteriryhmälle, niin mikä on semmoinen normaali käyttöoikeus, joka soppariin kannattaa laitattaa? Olisiko osviittaa?

EDIT: Myös JK Koskinen sivuaa tänään samaa teemaa.

Mainokset