Tiina Raevaara kirjoittaa Kulttuurilehti Särön blogissa kirjojen elinkaaresta ja siitä, voiko kirjailija kirjoittaa itsensä unohduksiin. Eräs kriitikko sanoi kerran minulle, että hänestä kustantajankin olisi hyvä miettiä kirjailijansa uraa: antaa julkaista sopivasti, ei laskea liikkeelle keskeneräisiä töitä vain siksi että kirjailija nyt haluaa jonkun kirjan julki mahdollisimman nopeasti, tai että tekijä sattuu olemaan suosittu ja myyvä juuri nyt. Sen sijaan laatua sopivasti markkinoille.
Lasten- ja nuortenkirjailijalla tuskin on pelkoa siitä, että menestys houkuttaisi helppoihin ratkaisuihin ja kustannussopparia pukkaisi ovista ja ikkunoista… Mutta onhan mahdollista ajaa itsensä piippuun kirjoittamalla, jos siis kirjoittamisesta tulee suorittamista, pakonomaista huiskamista, jossa ei ole ajatusta mukana. Ja miksi ei voisi tulla: onhan tämä koko meidän ympäröivä todellisuutemme virittäytynyt uraan, suorittamiseen, tuloksiin jne. juttuihin, joihin voi hyvinkin haksahtaa menemään mukaan, jos ei pidä varansa. Huiskamisen taustalla voi olla pelkoja siitä, että kynän muste ehtyy, apurahakeinusta putoaa pois ja kustantajakin unohtaa, jos ei näyttäydy säännöllisin väliajoin edes tuulikaapissa.
On vaikea sanoa, mikä on liian tiuha julkaisutahti, mutta ulkoisen määritelmän (x kirjaa vuodessa tai kirja tietyn ajan välein) sijaan voisi olla hyvä pitää mittarina sitä, että kirjoittajalla itsellään on oltava kipinä kirjoittaa, hänellä on oltava aikaa tekstille ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä. Tekstiä täytyy voida rakastaa rauhassa, ennen kuin sen laskee maailmalle. Jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua julkaisusta voi kirjan ottaa ylpeänä esiin, niin silloin se on paikkansa ansainnut (normaalia ”iik, en voi koskea tähän koska hävettää koko silloinen kieliasu” –reaktiota en pidä ylpeyden esteenä).
Ehkä on vain hyvä miettiä julkaisutahdin, uran sun muun maallisen sijaan henkistä puolta, eli miksi kirjoittaa, mitä siitä saa sisäisesti, mitä kirjallisuus merkitsee luovalle minälle. Siis vain kirjoittamaan itsensä aukinaiseksi.
P.S. Apua kaipaan. Kun tekee näytelmän, ja siitä antaa käyttöoikeuden tietylle teatteriryhmälle, niin mikä on semmoinen normaali käyttöoikeus, joka soppariin kannattaa laitattaa? Olisiko osviittaa?
EDIT: Myös JK Koskinen sivuaa tänään samaa teemaa.
7 kommenttia
Comments feed for this article
10 huhtikuun, 2008 klo 9:56 pm
Karpalo
Näytelmäkirjailijoiden normaali esityskorvaus on 12% lipputuloista.
10 huhtikuun, 2008 klo 10:54 pm
Anne
Karpalo: kiitos! Entä ajallinen rajoitus. Siis kuinka kauaksi aikaa näytelmästä annetaan esitysoikeudet tietylle ryhmälle (jonka aikana sama näytelmä ei ole toisella ryhmällä?) Kyseessä siis tilanne, jossa näytelmä on tehty ensiesitettäväksi tietylle ryhmälle tilauksesta. Ovatko kaudet puolen vuoden mittaisia, vuoden tms?
11 huhtikuun, 2008 klo 7:05 am
Anneli
Olen tehnyt muutamia tilausnäytelmiä. Ensiesityskauden pituus on neuvoteltavissa. Normaali on vuosi tai kaksi (riippuu siitäkin, maksavatko sinulle tilausmaksun provikan lisäksi), mutta jos arvelet, että näytelmälläsi voisi olla käyttöä muuallakin, voit neuvotella esim. sellaisen sopimuksen, että yksinoikeus on tietyn ajan tietyllä alueella. Silloin ei tule kilpailutilannetta, mutta voit saada tekstillesi muitakin esittäjiä.
Sinun kannattaisi nyt heti ottaa yhteyttä Sunkloon eli näytelmäkirjailijaliittoon. Netistä löytyy. Sieltä saat neuvoja ja mahdollisesti sinun kannattaa liittyä liittoon ja antaa levitysoikeudet Sunklolle.
Sunklossa on myös valmiita sopimuspohjia.
Yleisesti ottaen nimittäin kannattaa sopia tarkasti etukäteen, ettei tarvitse riidellä jälkikäteen.
Jos haluat kysellä Sunklosta, laita minulle mailia: kanto.kantokon@kolumbus.fi
11 huhtikuun, 2008 klo 4:29 pm
Karpalo
🙂 Jep, oikea vastaus väärään kysymykseen. 🙂
11 huhtikuun, 2008 klo 6:55 pm
anuh
Mä kuulun huiskajien klaaniin, mutta oon huiskanut omasta halusta, ja se onkin mun mielestä ainoa järkevä perustelu 🙂 Kynän musteen ehtymisestä murehdin vasta nyt kun se tuntuu tapahtuneen (joskin uskon, että tilanne on väliaikainen ja ihan odotettavissa ~10 vuoden putken jälkeen), apurahoja tässä huushollissa ei ole nähty, ei Valtiolta, ei Kulttuurirahastolta, ainoat armolliset roposet on tulleet Kirjastoapurahalautakunnalta sekä Linnamo-säätiöltä. Eikä niilläkään täysipäiväiseksi kirjailijaksi heittäydytä, joten elannon menetystä ei ole siltä osin tarvinnut pelätä.
Joskus on tosin käväissyt mielessä sekin, että liekö tällaista suoltajaa edes oteta kirjailijana ns. vakavasti. Vuan haetanneeko tuo, ku en itekkää ota itteeni mahottoman tosissaan 😉
Kieltämättä itse itselleen voi tehdä ongelman siitä, että säännöllinen rytmi äkkiä muuttuu. Olenkin nykytilanteessa yrittänyt pitää kiinni ajatuksesta, että mun ei ole mikään PAKKO saada kirjaa valmiiksi ajassa x. Valmistukoon sitten kun on valmistuakseen, tai jääköön valmistumatta. Varsinaiset deadlinet vedetään sitten kun kustantaja on nähnyt edes ensimmäisen version, olettaen tietysti että sopimus syntyy.
Kysymykseen siitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee, on vastaus jo tiedossa: Kirjoittaminen on kivaa 🙂 Tietty siinä ohessa voi yrittää aivopestä teinejä rivien väliin ympätyillä subliminaalisilla viesteillä, ja sitä kautta vähitellen valloittaa maailma. Buahahahaha 😆
11 huhtikuun, 2008 klo 8:32 pm
Anne
Anneli: kiitos avusta, Sunklon sivutkin hyvä vinkki. En ole itse kirjoittamassa näytelmää, vaan ystäväni on tehnyt niin. Nyt on tilanne, että omat oikeudet on turvattava, että asiassa toimitaan kuten alalla on tapana. Uusia kun helposti vedätetään, eivätkä taidealan kaikki toimijat aina ole niitä kaikkein järjestelmällisimpiä, mitä tulee sopimuksiin ja pykäliin. (joskus joitakin seminaareja sivusta seuratessa on ihmetellyt, miten tapahtuma voidaankin kasata ihan tuurilla kasaan…)
Anu: täytyy aina muistaa myös se, että toiset meistä ovat nopeita ja aikaansaavia, temperamentiltaan tai elämäntilanteeltaan vapaita nopean toiminnan liikkeisiin. Jos pystyy nopeisiin päätöksiin, saattaa myös hyvin olla kirjoittaja, joka ajattelee teoksen kohtuullisen pitkälle ja kirjoittaa sen kasaan hyvin lyhyessä ajassa. Tai saa vuodessakin paljon aikaan.
11 huhtikuun, 2008 klo 9:37 pm
anuh
Jep, jokaisella on oma tyylinsä tehdä. Metsään voi oikeastaan mennä vain siten, että hylkää oman tapansa tehdäkseen toisten mieliksi tai vaatimuksesta.