You are currently browsing the monthly archive for toukokuu 2008.
Vihdoinkin mökillä erakoitumassa, kahden vuoden tauon jälkeen 🙂 Olen kyllä puuskittain hyvinkin sosiaalinen, mutta ainoa tila, jossa voin täydellisesti vapautua ja rentoutua, on yksinolo luonnon keskellä. Ja juuri nyt voin heittää ihan oikeasti vapaalle, kun viikolla olen saanut tehtyä etätyönä rästihommia, korjautettua saunan savuputken (kiitokset avusta ystävälliselle naapurille) ja tilattua laituriurakoitsijan. Tietysti myös haravoin lehdet ja siivosin mökin talven jäljiltä ynnä muuta kevätpuuhaa. Toukokuun viimeinen viikko on kiitollista aikaa erakoitumiselle, sillä muilla mökeillä ei ole vielä ihmisiä. Ensi viikolla muutamia innokkaita jo saattaa ilmestyäkin, mutta varsinainen mökkiryysis osuu heinäkuulle.
Aurinko paistaa, saunan – oikean puusaunan! – saa lämmittää koska tahansa saunahimo iskeekään, ateriat voi nauttia verannalla, jääkaapissa on kylmäsavulohta, mansikoita ja valkoviiniä. Mieluisin lukuasento- kysymykseenkin voin vastata tässä saman tien: Mökin pihalla löhötuolissa, leppeässä järvituulessa ja lintujen laulussa. Kaiken huipuksi kirjastosta löytyi kasan päällimmäiseksi vielä yksi lukematon Westlaken Dortmunder-romaani! 😀
Ihanaa kesän alkua kaikille!
Edit. PS: Niin se kirjoittamiseen liittyvä pointti unohtui 😉 Tämmöinen puhdas yksinolo ja jalo joutilaisuus (siis joutilaisuus aivojen kannalta, aivothan lepää silloinkin kun haravoi, lakaisee ja tekee muuta mukavaa käytännön hommaa omaan tahtiin) ovat niitä tärkeitä luovuutta ruokkivia asioita. Toivottavasti saan boostia taas kirjoittamiseenkin tällä pikku hermolomalla.
Kävin tänään seuraamassa, kuinka Otavan koululla aukaistiin lukukesä ja harjoiteltiin auringonpaisteessa kullekin sopivaa lukuasentoa. Tempaus oli Otavan kirjaston virkailijan Merja Matilaisen ideoima ja järjestämä, hyvin yksinkertainen: koulun oppilaat koottiin nurmelle, kullekin oli jätetty aiemmin pulpettiin yksi kirjaston kirja löydettäväksi ja mukaan otettavaksi. Alustaksi nurmelle sanomalehteä. Ensiksi julkistettiin koulun neljäsluokkalaisten tekemä kirjallisuuslehti, sitten minä ja Harri Spåre kerroimme omista mieluisista lapsuuden lukukokemuksista ja -asennoista. Ja sitten oppilaat harjoittelivat kymmenen minuutin ajan lukemista nurmikolla.
Millaisessa asennossa sitä sitten nuorena tuli luettua. Kyhjöttäen. Minulla oli tapana istua tai maata kirjan kanssa lattialla. Kesällä piilouduin aittaan, koska aitan oven sai näppärästi kiinni, mutta siihen jäi kuitenkin tarpeeksi isoja rakoja, joiden kautta auringonvalo pääsi sisään. Minä näin pihalla liikkujat, mutta he eivät nähneet minua. Ja kun luki Yöjuttua tai Jerry Cottoneita jotakin yhtä pelottavaa ja äidin kieltämää, niin totta kai se oma salainen soppi oli perin tärkeä.
Ihan pienenä, kun en vielä edes osannut lukea, luin Aku Ankkoja ja keksin puhekupliin omat selitykset. Ensimmäisiä omia kirjoja, mitä sain kummeilta, taisivat olla Raul Roineen Satuja (1979, seitsemäs painos) sekä Mika Waltarin Kiinalainen kissa. Roineen satukirjassa on muuten Rudolf Koivun ja Maija Karman kuvituksia. Ja minun tekemiäni suttauksia… Olen mm. alleviivannut lauseen ”Se oli yhtä ilkeä kuin mustakin”. Tämä siis korpista kirjoitettua. Kirjassa on myös hauskaa se, että tekstit on sinisellä painomusteella ja kaikki kuvat ovat sinipunaisia.
Ilmeisesti olen siis lukenut kirjoja myös kynä kädessäni.
Istun täällä Utössä kotini olohuoneessa ja olen pitkästä aikaa tyytyväinen itseeni. Vaihtolämpöinen itsetuntoni on kevään myötä herännyt ahdistuneesta horroksestaan: kirja on vihdoinkin valmis, tuotannossa, ja odottaa ilmestymistään. Huvittavaa sinänsä, että löysin ilmestymispäivämäärän puolivahingossa. Olin tekemässä käsikirjoitukseen viimeisiä viilauksia, kun kesken kaiken päätin tsekata googlesta, onko maailmalla paljonkin Myrskyvaroitus-nimisiä romaaneja. Löytyihän sellaisia, joukossa omani. Kirjan nimi komeili Suomalaisen kirjakaupan verkkosivuilla ja BookPlussassa määritteellä ”Ei vielä ilmestynyt”. Kyljessä luki, että ilmestymispäivä on 15.7. Hetken aikaa päässäni tuiversi liuta omituisia ajatuksia: Mitä jos sekoan ja hetken mielenhäiriössä hävitän koko käsikirjoituksen? Kustantajani sivuilta löytyi sitten kirjan kansikuvakin, jota en ollut vielä nähnytkään. Onneksi sain ajatukseni kuriin ja tekstinivaskan korjauksineen kustannustoimittajalle. Joskus nuorempana minulla oli tapana juhlistaa tätä vaihetta tavanomaisella baarikierroksella, jota seurasi tavanomainen krapula. Nyt, täällä avomeren äärellä en tietenkään voinut toimia samoin. Sivumennen sanoen kirja on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut täällä. Toki kirjan valmistumista kilisteltiin hillitysti kotioloissa, mutta tuntui kuin jotain olisi puuttunut. En osaa aloittaa uuttakaan kirjoitushommaa ennen kuin olen varma siitä, että niin pitkään ja tuskallisesti väsäämäni tarina pärjää yksin maailmalla. Puutarhassa riittää tekemistä, kalat odottavat kalastajaansa, kaikenlaiset sivutyöt, kuten sanataidekurssien vetäminen, pitävät koneen käynnissä. Mutta miten saan raivattua kaikki vanhat tutut henkilöhahmot ulos nupistani? Yksi hyvä keino on tietenkin lukea muiden kirjoittamia kirjoja. Toinen on horisonttiin tuijoittelu ja kirjoitusprosessin aikana laiminlyötyjen kaverien muistaminen meilitse ja puhelimitse. Ja onhan pian juhannuskin! Meillä on täällä saaressa keski-ikäisten äijien rockbändi, joka pystyy harjoittelemaan ihan liian harvoin. Onneksi soittovehkeet odottavat treenikämpällä. Sähkökitaran vinguttelu rauhoittaa levotonta mieltä ja biisien sanojakin voisi olla hyvä harjoitella. Mutta jotenkin sormet kaipaavat näppäimistöä – se on kuin jokin huume tai pakkomielle. Jokaisella on tietysti omat keinonsa tyhjentää päänsä uuden tarinan tieltä, mutta miten ihmeessä te hoidatte asian? Vedättekö kunnon kännit vai alatteko te heti nakuttaa uutta tekstiä?
Jäin miettimään Annen aikaisempaa postausta:
”Jos haluaa pelastaa toisen kirjoittajan päivän, voisi vaikka aloittaa sen pienen, positiivisen kommentin antamisesta. Haastankin siis jokaisen Grafomanian lukijan kehaisemaan hyvää tekstiä, vaikkapa verkosta bongattua, tai jotakin jonka olet juuri lukenut. Mitä tuntemattomampi kehuttava, sen parempi juttu!”
Haaste on aina ajankohtainen. Milloin nimittäin viimeksi on tullut annettua spontaania lukijapalautetta? Muistatko edes?
Suurin osa lukemistani kirjoista on arvostelukappaleita. Palaute julkaistaan kritiikkinä sanoma- tai aikakauslehdissä. Toinen merkittävä osa lukemistani kirjoista on kollegoiden, ystävien kirjoittamia. Joko valmiita tai käsikirjoitusvaiheessa olevia tekstejä. Niitä tulee tietenkin kommentoitua sähköpostitse, puhelimitse ja kasvotusten teemukillisen äärellä.
Parhaat tänä keväänä lukemani kirjat ovat olleet ulkomaisia. Tuntuu ponnistukselta etsiä kirjailijan yhteystiedot. Vaikka maalaisjärjellä ajateltuna: aika monella kirjailijalla on nettisivut yhteystietoineen ja suomalainen kustantaja varmasti auttaisi aina. Mutta se kliseinen ”ei ole aikaa” -tekosyy vaivaa aina… Luulisi, että Kanadassa tai Ranskassa asuva kirjailija ilahtuisi, jos suomalainen lukija lähestyisi häntä.
Nuorilta voi ottaa oppia (tässäkin) asiassa. Teini-ikäiset lukijat ovat ihanan spontaaneja ja räväkkiä. Sähköposti on madaltanut kynnystä ottaa yhteyttä kirjailijaan. Olen saanut monenlaisia kirjeitä. Yhdessä nuori neuvoo vihaisesti, etteivät suomalaiset nuoret juo viiniä, vaan olutta. Toisessa kirjeessä lukija kiittää saaneensa kirjastani rakenteellisen vinkin kouluaineeseensa: ”Kerrankin mun luokkakaverit pysyivät hereillä.” Joskus tulee tekstareitakin (aamuseiskalta!). ”Kirjasi päähenkilö on ihan kuin paras kaverini…”
Annen haaste olkoon jatkuvasti voimassa. Positiivista palautetta ei saa tässä maailmassa koskaan liikaa. Ja voi negatiivisenkin esittää rakentavasti. Kävin lukijan kanssa varsin hedelmällistä kirjeenvaihtoa aiheesta nuoret & alkoholi. 😉
Kirjoittaminen vaatii oikean mielentilan, vireyttä, tahtoa ja perslihaksia. Tai ainakin niin voi olettaa. Jokaisella kirjoittajalla lienee omat keinonsa saada kynä suhisemaan ja näppäimistö laulamaan.
Porvoossa viikonloppuna käydessäni ja Jouko Sirolan kanssa keskustellessamme Särön päätoimittaja Mark Mallon kysyi hauskan kysymyksen: onko meillä mitään erityisiä rituaaleja tai tapoja, jotka liittyisivät kirjoittamiseen, ja joita suorastaan häpeäisimme. No eihän me nyt sellaisia ääneen tunnusteta! Ne pidetään piilossa ja salataan, totta kai!
Mutta kun tarkemmin miettii, niin onko sellaisia? Edes tapoja, jos ei nyt häpeä mitään erityisesti. ja kyllähän niitä on, mutta ei niihin sen kummempaa taikaa liity, ne vain ovat kirjoittamisen oheistuotteita. MInä esimerkiksi alan harrastaa kirjoittaessani kaikenlaista oheistoimintaa kahvin keittämisestä siivoamiseen – on saatava kirjoittamisen keskelle mietintätaukoja, ja alakertaan ramppaaninen toimii sopivana fyysisenä rasitteena. Jos minusta ottaisi kuvan, kun keskittyneenä tuijotan ruutua, olisi siinä kuvassa minulla hiuskiehkura suussa. Minusta on äärimmäisen terapeuttista imeä hiuskiuhkuraa, tai pyörittää sitä sormen ympäri niin, että sotkun saa selvittää saksilla. (Peruukki voisi ratkaista hiusongelmat….)
Foliohattua en pidä kirjoittaessa päässäni, vaikka se voisi ollakin ihan hieno keino kosmisen säteilyn karkoittamiseksi.
Onko teillä pinttyneitä tapoja tai rituaaleja, jotka liittyvät kiinteästi kirjoittamiseen?
Kun tekee paljon kouluvierailuja, saa vastata mitä erilaisimpiin kysymyksiin. Tokihan koululaisia kirjailijantyö kiinnostaa, mutta kiinnostaapa moni muukin – hieman yllättävä – asia. Juuri nämä kysymykset ovat jääneet kuitenkin parhaiten mieleeni.
Tässä kysymysten parhaita paloja:
Mikä on lempivuodenaikasi?
Aiotko kirjoittaa keittokirjan?
Onko sun hiukset värjätyt?
Mitä toivot?
Mistä ostit nuo kengät?
Oletko koskaan ollut humalassa?
Onko sinulla koiraa?
Milloin aiot hankkia lapsia miehesi kanssa? (!!!)
Oletko koskaan pelännyt kauhuelokuvaa katsoessasi niin paljon, että hiuksesi ovat nousseet pystyyn?
Mistä tuollaista luomiväriä saa?
Saatko hyvää palkkaa?
Kuvaile itseäsi kolmella adjektiivilla.
Teetkö itsellesi ruokaa joka päivä?
Onko sulla autoa? Jos, millainen?
Oletko hyvä piirtämään?
Mitkä ovat lempikarkkejasi?
Kuinka monta tuntia nukut öisin?
Listaa saa jatkaa! 🙂
Blogeissa ja nettipäiväkirjoissa osa ihmisistä kirjoittaa hyvin avoimesti omasta elämästään. Samalla jotkut heistä tulevat kirjoittaneeksi hyvin avoimesti myös läheistensä elämästä, suurimmaksi osaksi varmaan näiden suostumuksella mutta joskus ehkä ilman. Nettipäiväkirjan kirjoittaja saattaa ajatella, että eihän tekstejä kuitenkaan lue kukaan sellainen, jolle ei voisi juoruta juttuja kasvokkain. Näin ei valitettavasti ole. Minäkin käyn toisinaan lukemassa puolituttujen nettipäiväkirjoista asioita, joita he eivät takuulla kertoisi minulle tavatessamme.
Olen usein myös miettinyt kirjoja, joissa kirjailija kertoo jostain perheenjäsenestään. Märta Tikkanen on kirjoittanut MBD-diagnoosin saaneesta tyttärestään kaksi kirjaa, joista on epäilemättä ollut apua muille erityislasten vanhemmille. Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut synnytysmasennuksestaan ja läheisensä itsemurhasta. Ymmärrän kirjojen merkityksen vertaistukena, mutta en usko, että itse pystyisin tai edes haluaisin ruveta samaan.
Kirjailijana voin mielestäni niin halutessani levitellä esille pahimmat pelkoni ja hurjimmat unelmani, joko fiktioon sulautettuna tai aivan suoraan julkaisemalla vaikka päiväkirjani. Läheisteni elämää ei kuitenkaan voisi kuvitella käyttäväni suoraan materiaalina. Jos minulla olisi lapsi, jota kiusattaisiin koulussa, en kirjoittaisi kirjaa koulukiusaamisesta. Minusta jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus yksityisyyteensä, vaikka hän sattuisi olemaan sukua kirjailijalle.
Rajanveto ei toki ole yksinkertaista. Jokaista sukulaista ja tuttua ei voi miettiä kirjoittaessaan (”Veera-tädillähän on se reuma, joten ei tällä henkilöllä nyt voi olla reumaa, koska Veera-täti luulee sitten kirjan kertovan hänestä”), mutta uskoisin, että jokainen kirjoittaja tuntee omat soveliaisuusrajansa. Täytyy vain pitää mielessä, että vaikka joku asia ei olisi salaisuus itselle, se voi olla sitä toiselle.
Grafomania 
Uusimmat kommentit