Istun täällä Utössä kotini olohuoneessa ja olen pitkästä aikaa tyytyväinen itseeni. Vaihtolämpöinen itsetuntoni on kevään myötä herännyt ahdistuneesta horroksestaan: kirja on vihdoinkin valmis, tuotannossa, ja odottaa ilmestymistään. Huvittavaa sinänsä, että löysin ilmestymispäivämäärän puolivahingossa. Olin tekemässä käsikirjoitukseen viimeisiä viilauksia, kun kesken kaiken päätin tsekata googlesta, onko maailmalla paljonkin Myrskyvaroitus-nimisiä romaaneja. Löytyihän sellaisia, joukossa omani. Kirjan nimi komeili Suomalaisen kirjakaupan verkkosivuilla ja BookPlussassa määritteellä ”Ei vielä ilmestynyt”. Kyljessä luki, että ilmestymispäivä on 15.7. Hetken aikaa päässäni tuiversi liuta omituisia ajatuksia: Mitä jos sekoan ja hetken mielenhäiriössä hävitän koko käsikirjoituksen? Kustantajani sivuilta löytyi sitten kirjan kansikuvakin, jota en ollut vielä nähnytkään. Onneksi sain ajatukseni kuriin ja tekstinivaskan korjauksineen kustannustoimittajalle. Joskus nuorempana minulla oli tapana juhlistaa tätä vaihetta tavanomaisella baarikierroksella, jota seurasi tavanomainen krapula. Nyt, täällä avomeren äärellä en tietenkään voinut toimia samoin. Sivumennen sanoen kirja on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut täällä. Toki kirjan valmistumista kilisteltiin hillitysti kotioloissa, mutta tuntui kuin jotain olisi puuttunut. En osaa aloittaa uuttakaan kirjoitushommaa ennen kuin olen varma siitä, että niin pitkään ja tuskallisesti väsäämäni tarina pärjää yksin maailmalla. Puutarhassa riittää tekemistä, kalat odottavat kalastajaansa, kaikenlaiset sivutyöt, kuten sanataidekurssien vetäminen, pitävät koneen käynnissä. Mutta miten saan raivattua kaikki vanhat tutut henkilöhahmot ulos nupistani? Yksi hyvä keino on tietenkin lukea muiden kirjoittamia kirjoja. Toinen on horisonttiin tuijoittelu ja kirjoitusprosessin aikana laiminlyötyjen kaverien muistaminen meilitse ja puhelimitse. Ja onhan pian juhannuskin! Meillä on täällä saaressa keski-ikäisten äijien rockbändi, joka pystyy harjoittelemaan ihan liian harvoin. Onneksi soittovehkeet odottavat treenikämpällä. Sähkökitaran vinguttelu rauhoittaa levotonta mieltä ja biisien sanojakin voisi olla hyvä harjoitella. Mutta jotenkin sormet kaipaavat näppäimistöä – se on kuin jokin huume tai pakkomielle. Jokaisella on tietysti omat keinonsa tyhjentää päänsä uuden tarinan tieltä, mutta miten ihmeessä te hoidatte asian? Vedättekö kunnon kännit vai alatteko te heti nakuttaa uutta tekstiä?
Advertisements
4 kommenttia
Comments feed for this article
Touko 27, 2008 klo 8:11 am
Anneli
Hyvä aihe! Ja onnitteut hra Utölle eepoksen valmiiksi saattamisesta.
Olen takonut päähäni toimintasyklin vaiheita ja varmaan ärsyttänyt erinäisiä kirjoittavia ystäviä ja tuttavia epätoivon partaalle jankuttamalla tätä samaa, että muistakaa, muistakaa.
Työnohjauskouluttaja tämän opetti ja näin se menee: idea – kehittely – tekeminen – loppuun saattaminen – irtautuminen – kiitos – tyhjeneminen – latautuminen – idea. Hän opetti myös, että jos syklin jokin osa ei toteudu, sykli ei pyöri vaan jään jauhamaan samaan paikkaan.
Pitää siis kunnolla irrota työstä, kiittää itseään (kyllä!) ja tyhjentyä. Sitten taas täyttyykin.
Epäilen, että klassiset kirjailijoiden loppuunpalamiset juoppotuureineen ovat paljolti seurausta siitä, ettei tämmöistä luovuuden vuodenaikojen sykliä ole tunnettu eikä kunnioitettu.
Tyhjentyminen on joskus ankeakin kokemus. Jotain ihan muuta -metodi toimii kohdallani hyvin. Reissaaminen – eikä tarvitse mennä kauas eikä olla kauan – toimii hyvin. Turistina naapurikaupungissa on hauska olla. Festarit ovat kivoja. Ruumiillinen työ toimii, marjan- ja sienenpoiminta erityisen hyvin.
Minä myös vaihtelen kirjoittamisen lajeja. Sekin tuntuu toimivan.
Touko 27, 2008 klo 8:29 am
Leena
Onnea kirjan valmistumisesta!
Matkustan pois, kun työt ovat valmiina, ja koetan unohtaa ne. En avaa tietokonetta, luen sähköpostit puhelimesta. Sienestän ja marjastan, luen ja löhöän. Annelin mainitsema sykli ei käynnisty, jollei päässä välillä ole ihan hiljaista ja tyhjää.
Touko 28, 2008 klo 10:32 am
Terhi
Siivoan kodin lattiasta kattoon. Vien ylimääräisiä kirjoja, vaatteita ja papereita pois. Samalla mieli puhdistuu ja uuden kirjan voi aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.
Touko 28, 2008 klo 4:34 pm
markusahonen
Hauska piipahtaa pitkästä aikaa tässä blogissa ja löytää samoja tuntoja.
Itse koin harvinaisen suurta tyhjyyttä nyt keväällä lopullisen kässäriversion lähdettyä kustantajalle. Silloin harkitsin nappaavani täältä Irlannista jonkin halpalentoyhtiön pikamatkan Britannian puolelle tai toiseen päähän saarta. Suunnitelmaksi jäi. Sen korvasi vapaa puoli päivää myöhäisellä lounaalla ja elokuvissa Dublinin puolella. Auttoi kivasti. Samoin yleensä jalkapallon pomputtelu lähipuistossa sekä pitkät kävely- ja juoksulenkit. Niissä tosin tuntuu ajattelu stimuloituvan ja tuovan paljon ajatuksia, jotka on sitten pakko tulla takomaan koneelle, etteivät unohdu.
Joskus aikoinaan (vielä julkaisemattomien) kässäreiden valmistuttua oli pakko vääntää heti perään seuraava tuloaan tekevä. Silloin saattoi pikaimussa valmistua seuraava teksti nopeastikin.
Pään tyhjennys sen täyttämisellä on jäänyt vähemmälle. Ymmärrän sen etenkin tämän kevään tyhjyyspäivien jälkeen silti täysin. Nyt saa usein pari naukkua riittää.