Istun täällä Utössä kotini olohuoneessa ja olen pitkästä aikaa tyytyväinen itseeni. Vaihtolämpöinen itsetuntoni on kevään myötä herännyt ahdistuneesta horroksestaan: kirja on vihdoinkin valmis, tuotannossa, ja odottaa ilmestymistään. Huvittavaa sinänsä, että löysin ilmestymispäivämäärän puolivahingossa. Olin tekemässä käsikirjoitukseen viimeisiä viilauksia, kun kesken kaiken päätin tsekata googlesta, onko maailmalla paljonkin Myrskyvaroitus-nimisiä romaaneja. Löytyihän sellaisia, joukossa omani. Kirjan nimi komeili Suomalaisen kirjakaupan verkkosivuilla ja BookPlussassa määritteellä ”Ei vielä ilmestynyt”. Kyljessä luki, että ilmestymispäivä on 15.7. Hetken aikaa päässäni tuiversi liuta omituisia ajatuksia: Mitä jos sekoan ja hetken mielenhäiriössä hävitän koko käsikirjoituksen? Kustantajani sivuilta löytyi sitten kirjan kansikuvakin, jota en ollut vielä nähnytkään. Onneksi sain ajatukseni kuriin ja tekstinivaskan korjauksineen kustannustoimittajalle. Joskus nuorempana minulla oli tapana juhlistaa tätä vaihetta tavanomaisella baarikierroksella, jota seurasi tavanomainen krapula. Nyt, täällä avomeren äärellä en tietenkään voinut toimia samoin. Sivumennen sanoen kirja on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut täällä. Toki kirjan valmistumista kilisteltiin hillitysti kotioloissa, mutta tuntui kuin jotain olisi puuttunut. En osaa aloittaa uuttakaan kirjoitushommaa ennen kuin olen varma siitä, että niin pitkään ja tuskallisesti väsäämäni tarina pärjää yksin maailmalla. Puutarhassa riittää tekemistä, kalat odottavat kalastajaansa, kaikenlaiset sivutyöt, kuten sanataidekurssien vetäminen, pitävät koneen käynnissä. Mutta miten saan raivattua kaikki vanhat tutut henkilöhahmot ulos nupistani? Yksi hyvä keino on tietenkin lukea muiden kirjoittamia kirjoja. Toinen on horisonttiin tuijoittelu ja kirjoitusprosessin aikana laiminlyötyjen kaverien muistaminen meilitse ja puhelimitse. Ja onhan pian juhannuskin! Meillä on täällä saaressa keski-ikäisten äijien rockbändi, joka pystyy harjoittelemaan ihan liian harvoin. Onneksi soittovehkeet odottavat treenikämpällä. Sähkökitaran vinguttelu rauhoittaa levotonta mieltä ja biisien sanojakin voisi olla hyvä harjoitella. Mutta jotenkin sormet kaipaavat näppäimistöä – se on kuin jokin huume tai pakkomielle. Jokaisella on tietysti omat keinonsa tyhjentää päänsä uuden tarinan tieltä, mutta miten ihmeessä te hoidatte asian? Vedättekö kunnon kännit vai alatteko te heti nakuttaa uutta tekstiä?