You are currently browsing the monthly archive for kesäkuu 2008.
Juuri saamamme tiedon mukaan ihmiskunta on saanut uuden jäsenen.
Elämäsi ei ole enää sitä, mitä se tapasi olla:)
Olen pitänyt paperista päiväkirjaa niin kauan kuin olen osannut kirjoittaa. Jostakin kuusivuotiaasta. Typerä määre ”paperipäiväkirja” on pitänyt liittää rakkaaseen harrastukseen nyt nettiaikana. Kirjoitin äsken viimeisen lauseen uusimpaan päiväkirjaani. Nautin päiväkirjojen viimeisistä sivuista. Yksi elämänvaihe (tässä tapauksessa puoli vuotta) on taas takana, ja on aika aloittaa uusi.
Päiväkirjan pitäminen mahdollistaa helposti uudet alut. Ei siihen sen kummempaa, dramaattisempaa elämänmuutosta tarvita. Uusi päiväkirja on yhtä kuin uusi alku, sen ensimmäinen, puhdas sivu. Uuden päiväkirjan valitseminen ei ole yhdentekevää. Tiedän sen, tästä aiheesta voi käydä loputtomia keskusteluja päiväkirjailijoiden kanssa. Päiväkirja, jonka nyt lopetin, oli joululahja hyvältä ystävältäni. Nyt edessä onkin visainen tehtävä: valitsenko uudeksi kirjaksi anopin joululahjan (Helene Schjerfbeck -kantisen) vai äidin antaman syntymäpäivälahjan, kauniin violetin kirjan? Hmm… (päiväkirjojen kirjoittajille on helppo ostaa lahjoja, koska kirjojen menekki on 2-5 vuodessa).
Olen kirjoittanut 30-40 päiväkirjaa. Lukumäärästä en ole ihan varma. Selviäisi laskemalla, kaikki ovat tietysti tallessa olohuoneessani olevassa isossa matkalaukussa. Tyrmistyin, kun hyvä ystäväni POLTTI kaikki teini-iän päiväkirjansa ja väitti sitä puhdistavaksi. Itse en mistään hinnasta pystyisi samaan. Toisinaan on hauskaa / riipaisevaa / ahdistavaa / lohdullista palata vuosien takaisiin mietteisiin. Joskus päiväkirjoja, tietyn iän tuntoja, voi käyttää kaunokirjallisten tekstien lähteenä.
Kuka muu kirjoittaa aina vain päiväkirjaa?
Monet kirjoittajat keräävät muistikirjoihinsa kirjoittamiseen ja kirjailijaelämään liittyviä sitaatteja. Oma suosikkini on Kaari Utrion kolumnikokoelmasta Kiilusilmä feministi (Tammi 2008): ”Hyvä runoilija kirjoittaa oodin vaikka kengännauhalle missä tahansa olosuhteissa. Se on ammattitaitoa.”
Uudessa Anna-lehdessä Hannu Mäkelä antaa neuvoja kirjailijan urasta haaveileville niin osuvasti, että lauseet piti kirjoittaa muistiin:
”Pitää ymmärtää mihin ryhtyy, hyvässä ja huonossa. Pitää muistaa suhteellisuus. Unohdettu voidaan löytää, eikä menestys ole pysyvää: kukaan ei kulje tasaista tietä kunniaan. Kultaa ja voittoja ei täältä myöskään saa mukaansa. Mutta jos uskoo työhön ja itseensä ja jaksaa kestää maailman ivaakin, selviää. Puhuttu katoaa, kirjoitettu pysyy. Sana.”
Ensimmäisen oman koirani nimi oli Frodo. Olen vuosien varrella tuntenut tai tiennyt monta lemmikkiä, joilla on kirjailijan tai jonkin kirjan hahmon nimi, kuten Zola, Gogol ja Bilbo. Lätkämatseja seuratessa ilmeni, että Suomessa on myös jääkiekkopelaaja nimeltä Sinuhe. Lasten niminä on varmasti paljon muitakin kirjoista lainattua, tai ainakin kirjojen inspiroimaa.
Muuta taidetta tehdään paljon kirjojen pohjalta, elokuvia varmasti eniten. Taru sormusten herrasta on inspiroinut upeita maalauksia ja kokonaisia taidekirjoja. Myös piilovitsejä harrastetaan: Esimerkiksi Firefly-tieteissarjaan on ujutettu Dortmunder-niminen avaruusalus.
Ajelin mökille ja takaisin faijan uudella (vanhalla) Ladalla. Ja koska Ladassa on tyyliä ja asennetta ihan eri tavalla kuin vaikka Toyota Corollassa 😉 sillä pitää tietysti olla nimi. Mietin nimeä monta päivää, kunnes itsestäänselvin vaihtoehto välähti mieleen: Ilia Voljova, Alastair Reynoldsin avaruussaagan keskeinen hahmo.
Nyt tarvitaan vielä nimi auton kylkeen, mieluiten kyrillisin kirjaimin. Ihanaa nörtteilyä 
Millä tavoin kirjat näkyvät teidän elämässänne?
Kirjoitin jokin aika sitten kirjoittajan pään tyhjentämisestä. Kiitos hyvistä vinkeistä! Nyt kun oma kirja odottaa lopullista maailmaan putkahtamistaan, on hyvä tilaisuus tarttua niihin lukemattomiin ”Sitten kun saan käsiksen pois käsistäni” -teoksiin, jotka lymyilevät kirjahyllyssä pikku hiljaa paksuuntuvan pölykerroksen alla. Pölykerros on edelleen rikkumaton, sillä kustantajani lähetti minulle (ja varmaan kaikille muillekin Otavan kirjailijoille) halvalle paperille painetun ennakkopainoksen kesäkuun alussa ihan oikeastikin ilmestyneestä Markus Zusakin Kirjavarkaasta. Romaani pohjautuu Zusakin itävaltalaisen isän ja saksalaisen äidin kokemuksiin toisen maailmansodan helvetillisissä melskeissä. Kaikkitietävä kertoja on kekseliäästi puettu vanhan kunnon Viikatemiehen asuun, ja jo ensimmäisellä sivulla kertoja pamauttaa tiskiin tiukan tosiasian: ”Sinä kuolet.” Tarinan keskushenkilö on kuitenkin kirjan alussa yhdeksänvuotias Liesel Meminger, johon Kuolema tutustuu talvipäivänä 1939 tullessaan hakemaan tämän pikkuveljen sielua. En ikinä ole ollut mikään sotakirjallisuuden ystävä, mutta tässä teoksessa nimenomaan lapsen näkövinkkeli ja siitä kumpuava musta huumori tekevät tarinasta erittäin nautinnollisen lukukokemuksen. Eräässä alkupuolen kohtauksessa Lieselin ystävä Rudy – tuiki tavallinen saksalaispoika – ilmaisee ihailunsa mustaa amerikkalaista urheilijaa Jesse Owensia kohtaan suttaamalla itsensä hiilellä pikimustaksi ja juoksemalla yksin urheilukentällä. Tärkeintä kirjassa ovat Lieselin lukemaan oppiminen ystävällisen sijaisisän Hans Hubermannin opastuksella. Sanojen ja varastettujen kirjojen tarjoama lohtu auttaa niin Lieseliä kuin hänen läheisiäänkin pitämään kauheuksien keskelläkin yllä heiveröistä ja lepattavaa elämän liekkiä. Teosta on luonnehdittu maailmalla tulevaksi klassikoksi. Takakanteen on painettu otteita USA Todayn ja The New York Timesin kritiikeistä. Niissä kerrotaan mm. seuraavaa: ”Ansaitsee kirjahyllyssä paikan Anne Frankin päiväkirjan vieressä… ja: Elämän muuttava teos.” Minuun kirja jysähti kuin hyvin suunnatun moukarin isku. En koe toimivani kustantajani juoksupoikana mainostaessani Kirjavarasta teille kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville. Tästä tietysti seuraa kysymys: Mikä viime aikoina käsiisi osunut uutuusteos on kolahtanut sinuun niin rajusti, että haluat kertoa siitä meille muillekin?
Grafomania 
Uusimmat kommentit