Olen pitänyt paperista päiväkirjaa niin kauan kuin olen osannut kirjoittaa. Jostakin kuusivuotiaasta. Typerä määre ”paperipäiväkirja” on pitänyt liittää rakkaaseen harrastukseen nyt nettiaikana. Kirjoitin äsken viimeisen lauseen uusimpaan päiväkirjaani. Nautin päiväkirjojen viimeisistä sivuista. Yksi elämänvaihe (tässä tapauksessa puoli vuotta) on taas takana, ja on aika aloittaa uusi.

Päiväkirjan pitäminen mahdollistaa helposti uudet alut. Ei siihen sen kummempaa, dramaattisempaa elämänmuutosta tarvita. Uusi päiväkirja on yhtä kuin uusi alku, sen ensimmäinen, puhdas sivu. Uuden päiväkirjan valitseminen ei ole yhdentekevää. Tiedän sen, tästä aiheesta voi käydä loputtomia keskusteluja päiväkirjailijoiden kanssa. Päiväkirja, jonka nyt lopetin, oli joululahja hyvältä ystävältäni. Nyt edessä onkin visainen tehtävä: valitsenko uudeksi kirjaksi anopin joululahjan (Helene Schjerfbeck -kantisen) vai äidin antaman syntymäpäivälahjan, kauniin violetin kirjan? Hmm… (päiväkirjojen kirjoittajille on helppo ostaa lahjoja, koska kirjojen menekki on 2-5 vuodessa).

Olen kirjoittanut 30-40 päiväkirjaa. Lukumäärästä en ole ihan varma. Selviäisi laskemalla, kaikki ovat tietysti tallessa olohuoneessani olevassa isossa matkalaukussa. Tyrmistyin, kun hyvä ystäväni POLTTI kaikki teini-iän päiväkirjansa ja väitti sitä puhdistavaksi. Itse en mistään hinnasta pystyisi samaan. Toisinaan on hauskaa / riipaisevaa / ahdistavaa / lohdullista palata vuosien takaisiin mietteisiin. Joskus päiväkirjoja, tietyn iän tuntoja, voi käyttää kaunokirjallisten tekstien lähteenä.

Kuka muu kirjoittaa aina vain päiväkirjaa?

Advertisements