You are currently browsing the monthly archive for syyskuu 2008.

Kiitos Miten lastenkirjani ovat syntyneet? -luentosarjan, maanantai-iltoja nykyisin suorastaan odottaa. Eilen saimme Tampereella kuulla Anu Holopaista ja Sari Peltoniemeä.

Anu puhui kiinnostavaa asiaa muun muassa nuorten lukutottumuksista. Nykyisinhän monet aikuislukijat juoksevat pelkästään uutuuksien perässä. Itselläkin on vaikeuksia ehtiä lukea yhtään vanhempaa tuotantoa puhumattakaan klassikoista, kun työn puolesta saa / joutuu ahmimaan vinot pinot uutuuskirjallisuutta. ”Nuoret eivät valitse luettavaa palkintojen tai kirjailijan julkisuusstatuksen perusteella”, Anu havannoi.

Sari sanoi viisaasti, että kirjailijuus pitää ansaita uudestaan kirja kirjalta. Työ on aina aloitettava alusta. Lisäksi hän puhui kauniisti ja ajankohtaisesti sydämen sivistyksen puolesta. Harva nykylastenkirjailija haluaa rautalangasta vääntää opetuksiaan lukijoille. Kirjailija voi kuitenkin välittää hyvinä pitämiään arvoja. Välittää, ei tyrkyttää.

Kirjailijoilta kysyttiin heidän oman tuotantonsa suosikeista. Sari nimesi lempparikseen Kukka Kaalisen pulkassa, Anu esikoisensa Kristallien valtakunnan.

Pystytkö nimeämään oman tuotantosi suosikin?

Mainokset

1. Päätetään puolison kanssa tehdä vitsikirja ja aletaan miettiä kirjalle teemaa ja nimeä. Kun edellinen kirja on nimeltään Mummo marjassa, jostain putkahtaa Mummoista mummoin. Nimenpyörittelyn lomassa muotoutuu ajatus siitä, että kirja sisältäisi pelkkiä mummovitsejä. Idea alkaa älyttömyydessään tuntua loistavalta.

 

2. Mietitään sopiva määrä vitsikategorioita ja pohditaan, riittääkö jokaiseen osioon tarpeeksi vitsejä. Päädytään lopulta 14 kategoriaan, joihin sisältyvät perusvitsien lisäksi myös ”mummot taiteessa”, ”kuuluisia mummoja” ja ”mummosanontoja”.

 

3. Kerätään vitsejä. Luetaan vitsikirjoja, netin vitsipalstoja, hölmöläistarinoita, kaivellaan omaa muistia, etsitään sanontoja, keksitään, että Granny Smith on tietenkin mummo ja ennen kaikkea pohditaan kuumeisesti, miten kirjaan saadaan vain parhaat ja valikoidut mummovitsien valioyksilöt, jotka muokataan parhaaseen mahdolliseen muotoon.

 

4. Kirjoitetaan jokaiseen osioon pieni esipuhe tai kategorian esittely.

 

5. Viskataan tiedosto kustannustoimittajalle, joka toimittaa vitsit myös kuvittajalle. Jäädään odottelemaan, nauravatko kustannustoimittaja ja kuvittaja itsensä hengiltä vai syntyykö kirja.

 

6. Kirja syntyy. Tarkistetaan vedokset, tehdään korjauksia taittoon ja oikaistaan kirjoitusvirheet.

 

7. Makupala kirjasta:

 

Miten saa neljä mummoa kiroilemaan?

 – Pyytää viidettä huutamaan: ”Bingo!”

 

Haastan myös muut kertomaan, miten heidän viimeisimmät kirjansa ovat syntyneet.

 

Näihin kuviin, näihin mummelmiin!

Joskus nuorena wannabe-kirjailijana, kun kutsumus oli saanut minut valtaansa, aloin lukea paitsi kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, myös kirjoja kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Lukemani psyykkasi minua entisestään tähän hommaan, ja lopputulos… no, ei nyt ihan lopputulos vielä, ainahan sitä ehtii vielä vaihtaa ammattia, jos siltä alkaa tuntua.

Varsinaiset kirjoitusoppaat ovat sittemmin jääneet ruokavaliostani, mutta kirjailijaelämäkertoja, poetiikkaa ja kirjallisuusesseitä luen edelleen. Ne toimivat kuin peili. Tai antavat kiintopisteitä kirjallisen ajattelun koordinaatistoon. Itsensä ja tekemistensä asettaminen vastakkain tai rinnakkain toisten kanssa auttaa miettimään esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Missä on oma paikkani kirjallisessa maailmassa? Miksi ja kenelle kirjoitan? Millaisille ajatuksille nykyisin selvyyksinä käyttämämme tekniikat on rakennettu? Mistä vielä löytyisi kirjan tai metodin kokoisia koloja täytettäviksi?

Vastausten etsiminen on ainakin omalle työskentelylleni ja työssäni kehittymiselleni välttämätöntä. En ole niitä tyyppejä, jotka kirjoittavat tarinoita pelkästä tarinoimisen ilosta ja tuottavat mestariteoksia vahingossa. Jos mestariteoksen joskus kirjoitan, se ei synny vahingossa.

Mitenkähän muut grafomaanikot suhtautuvat ”ammattikirjallisuuteen”? Entä vierailijat? Mitä muita tapoja on osaamisensa kehittämiseen?

Sanotaan, että timantit syntyvät paineessa. Tekstitkin syntyvät usein paineessa. Pieni puristus voi toimia kirjoittamisen motivoijana ja piiskaajana.

Vauvan myötä kirjoittamiseen käytettämäni aika on vähentynyt, mutta samalla noista kirjoittamishetkistä on tullut tehokkaita. Kun vauvan kanssa käy vaikkapa vaunuajelulla, voi miettiä seuraavaa siirtoa, ja kun tulee seuraavien päiväunien aika, saa vartissakin ruudulle kirjoitettua melko paljon tavaraa. Täsmätarkkaan editointiin lyhyet kirjoittamisrupeamat eivät ole hyviä, mutta raakatekstiä tai pitkälti fiilispohjalta toteutettavaa tavaraa syntyy näin nopeasti ja tehokkaasti. Mitä vähemmän on aikaa, sitä paremmin sen näköjään käyttää. Kun on pakko.

Niinä kertoina, kun olen ollut kotona nauttimassa apurahavapaasta, olen haaskannut aikani milloin mihinkin. Luova ihminen ei ole tehokas ylenpalttisen ajan kanssa, sillä aika tuo vapauden tehdä kaikkea kivaa, ja kirjoittaminen on kuitenkin aika kurinalaista hommaa… vaikkakin nautinnollista, siihen ryhtyminen ja itsensä motivoiminen vaatii omat niksinsä.

Tätä varttipätkätyöläisen hommaa helpottaakseni hankin kannettavan, joka kulkee kätevästi sinne päin asuntoa, missä itse kulloinkin majailen. Työn alla oleva tiedosto on koko ajan auki, jotta siihen voi tarttua heti kun aikaa on hetkeksi itselle.

Jostakin joutuu tinkimään ja se on minun tapauksessani huushollin siisteys. Parin päivän välein on tehtävä kierros ja kerättävä kaikki omille teilleen ajautuneet astiat, vaatekappaleet ja kummalliset esineet talteen. (näitä kummallisia esineitä ovat tuttipullojen korkit, kirkasväriset hapsuilla koristellut lelut ja harsot). Jossakin välissä on myös kurkattava sängyn alle ja katsottava, mitä mörköjä kissa on sinne kantanut. Mutta ehkä sen voi jättää seuraavaan suursiivoukseen…

Grafomania on ollut viime aikoina hieman hiljainen, koska työhuoneissa on viimeistelty muun muassa seuraavia:

Markku Karpio:Myrskyvaroitus (Otava)

Poikamaisen veikeä nuortenromaani kuvaa elävästi oman paikan etsintää ennakkoluulojen keskellä.

Yksitoistavuotias Emil on muuttanut äitinsä kanssa Espoosta ulkosaaristoon. Skatholmenissa luonnosta kiinnostunut Emil bongaa lintuja, kasvattaa tunkiomatoja ja tarkkailee lähimetsien ja rantojen luonnonilmiöitä. Kaikki olisi hyvin, jos ei pitäisi mennä kouluun. Uteliaiden luokkakavereiden töllistely ja hämmästely käy Emilin hermoille. Eivätkä opettajat ole sen parempia – ikään kuin eivät olisi koskaan nähneet tummaihoista nuorta! Emil toivoo, että hänen kenialainen isänsä voisi auttaa häntä löytämään oman paikkansa. Mutta lauttamatka saaristosta isän luo Tukholmaan ei tunnukaan olevan ihan yksinkertainen juttu.

Salla Simukka & Karo Hämäläinen: Mummoista mummoin (WSOY)

Tämä on teille rakkaat masokistit ja muut itsensä tärviölle naurajat. Aikamme mummovitsien kokoelma on mummouden ylistyslaulu, hassutusten Granny Smith.
Rakkaat masokistit ja muut itsensä tärviölle naurajat. Mikäli ette saaneet tarpeeksenne tekijäparin edellisestä aikamme huonoimpien vitsien kokoelmasta (Mummo marjassa, 2007), tämä on juuri teille. Mummoista mummoin on armottoman vastaansanomaton mummouden ylistys – mummouden Sininen laulu.

Mummoista mummoin ei tyydy ainoastaan virnistelemään aikamme kuuluisimmille mummoille, joihin kiistatta lukeutuvat kypsänä omenalajikkeena paremmin tunnettu Granny Smith sekä tamperelaisten mummojen kantaäiti Kalervo Mummola, vaan esittelee myös mummoversioiksi muunnettuja taiteen helmiä. Kaikkihan ovat kuulleet jo ainakin melodian ralliin nimeltä ”Juokse sinä mummo”…

Vaan montako mummoa tarvitaan vaihtamaan yksi hehkulamppu? No, ainakin kaksi. Toinen vaihtaa lampun ja toinen vahtii bingokuponkia… Laihialaiset mummot ovat ihan oma lukunsa, mutta tässä kirjassa mummot myös ottavat yhteen virkavallan kanssa, opettavat elämän tosiasioita Pikku-Kallelle ja jatkavat kuoliaaksinaurattamistamme vielä vanhainkodissakin.

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä (Otava)

Hauska ja rohkea romaani seurustelusuhteensa sotkeneesta 15-vuotiaasta Kertusta ja värikkäästä lomaviikosta Amsterdamissa.

”Ihmissuhteeni ovat sykkyrällä. Olen kahden ihmisen loukussa. Tai oikeastaan olin. Viime aikoina on tapahtunut liikaa kaikenlaista.”

Kerttu on hädissään mennyt lopettamaan suhteensa Miraan nolosti tekstarilla, ja Mira on raivoissaan. Suhde Jimiin sen sijaan kukoistaa, vaikka poika asuu satojen kilometrien päässä. Kertun pelastukseksi hänen armas synnyttäjänsä on varannut syyslomaksi matkan Amsterdamiin. Rakkausromaanien kirjoittajan pätevyydellä äiti terapoi tytärtään ja esittelee itselleen tuttua kaupunkia. Amsterdam on kuin maailma pienoiskoossa: idyllinen kanaaleineen ja polkupyörineen, kylmä huumeruiskuineen, tyttökatuineen – ja historian haamuineen. Kun äiti saa lahjottua merkkifarkuilla Kertun tutustumaan Anne Frankin päiväkirjaan, vaikutus on järisyttävä. Kaupunki jää Kertun lähdettyä ennalleen, mutta Tampereen tyttö on muuttunut.


Tampereella käynnistyi eilen alemmassa postauksessa puffattu Miten lastenkirjani ovat syntyneet? -luentosarja. Ensimmäisinä puhujina olivat Tomi Kontio ja Vuokko Niskanen. En nyt sen kummemmin spoilaa luennon sisältöä, koska kirjailijat esiintyvät vielä ensi viikolla Helsingissä, mutta ainakin minä onnistuin kokemaan illalla suuren Ahaa!-elämyksen.

Viime vuosina olen alkanut keräillä divareista kirjoja, jotka ovat olleet minulle erityisen tärkeitä lapsena ja teini-ikäisenä. Niistä on hauska kertoilla koulukeikoilla, koska esimerkiksi Sue Townsendin Hadrianus Molesta ei ole kovinkaan moni nuori kuullut. Nykyäänhän kirjan päähenkilö on jo keski-ikäinen mies, ja sarja jatkuu aina vain.

Eilinen luento palautti minut kuitenkin parinkymmenen vuoden päähän, aikaan, jolloin olin ekaluokkalainen, ja jolloin hain koulun jälkeen luettavaa kotipaikkakuntani kirjastosta mennäkseni mummolaan ahmimaan kirjapinoa.

Olen oppinut lukemaan Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -sarjan avulla. Juttelin asiasta tänään kaveripiirissäni, ja muitakin Hiekkalan lapsista lumoutuneita ilmoittautui. Nyt tekisi mieli saada kirjat jostakin käsiinsä. Mutta mistä? Kurkkasin Antikka.netiin, mutta palvelu tarjosi ei oota. Vinkkejä otetaan vastaan.

Harmi, että luentoaika on rajallinen, sillä Niskanen ei ehtinyt kertoa sarjastaan juuri mitään.

Hyvän aasinsillan tästä kuitenkin saa. Muistaako joku muu, mikä kirja on ollut se ratkaiseva, joka on innostanut lapsena lukemaan?

MITEN LASTENKIRJANI OVAT SYNTYNEET?
Luentosarja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta
syksyllä 2008

Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti juhlistaa 30-vuotista taivaltaan yleisöluentosarjalla Miten lastenkirjani ovat syntyneet?
Kymmenen luennon sarjassa keskitytään kahdenkymmenen lasten- ja nuortenkirjailijan tuotantoon. Eri vuosikymmenillä tuotantonsa aloittaneet kirjailijat kertovat luennoilla kirjojensa syntyprosesseista, riemusta saada käsiinsä oman kirjan ensimmäinen kappale ja uran onnen- ja kohtalonhetkistä.
Luentosarja toteutetaan samanlaisena maanantai-iltaisin Tampereella ja tiistai-iltaisin Helsingissä kello 1820. Luennot järjestetään yhteistyössä Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden oppiaineen ja Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineen kanssa.
”Olemme innoissamme, sillä olemme saaneet mukaan loistavan joukon kirjailijoita”, Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin toiminnanjohtaja Kaisu Rättyä kertoo. ”Mukana olevat kirjailijat ovat kirjoittaneet niin helppolukuisia lastenromaaneita, seikkailukirjoja, fantasiaromaaneita kuin historiallisia tai realistisia nuortenkirjojakin. Toiset kirjailijat taitavat kuvakirjatekstien teon, toiset runokielen ja osa liikkuu toden ja fantasian rajamailla.”
”Järjestimme vastaavan luentosarjan viisi vuotta sitten, ja luennot olivat menestys. Toivotamme kaikki lastenkulttuurista kiinnostuneet tervetulleiksi mukaan.”
Luentosarjan toteuttamiseen on saatu avustusta Suomen Kulttuurirahastolta, Alfred Kordelinin säätiöltä ja Valtion kirjallisuustoimikunnalta. Luennoille on vapaa pääsy.

Luennot maanantai- ja tiistai-iltaisin kello 18.20:

Tampere Helsinki

ma 15.9.        ti 23.9.        Vuokko Niskanen ja Tomi Kontio
ma 22.9.        ti 30.9.        Kari Vaijärvi ja Raili Mikkanen
ma 29.9.        ti 7.10.        Anu Holopainen ja Sari Peltoniemi
ma 6.10.        ti 14.10.Marja-Leena Lempinen ja Esko-Pekka Tiitinen
ma 13.10.       ti 28.10.Marja-Leena Mikkola ja Leena Krohn
ma 27.10.       ti 4.11.        Kaija Pispa ja Tittamari Marttinen
ma 3.11.        ti 11.11.Laila Kohonen ja Karo Hämäläinen
ma 10.11.       ti 18.11        Taru & Tarmo Väyrynen ja Yvonne Hoffman
ma 17.11.       ti 25.11.Tapani Bagge ja Mika Wickström
ma 24.11.       ti 2.12.        Riitta Jalonen ja Eppu Nuotio

Luentosalit:

Tampereen yliopiston kirjasto LINNA, Kalevantie 5, Tampere
Väinö Linna -sali (h. 104), -1. krs (Kalevantien sisäänkäynnistä tultaessa yhdet portaat alas).
Helsingin yliopisto, Porthania, Yliopistonkatu 3, Helsinki
Porthania, PIII (119), 1. krs.

Rationaalisena olentona minun ei ole ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää kirjallisuuden jakoa eri alalajeihin. On pläkkiselvää, että etsivä löytää omansa helpommin, kun lasten- ja nuortenkirjat, runot, kotimainen- ja käännetty kaunokirjallisuus jne. odottavat ottajaansa omissa hyllyissään. Silti tuntuu vähintäänkin omituiselta, että eri kirjallisuudenlajit joutuvat päivälehtien kulttuurisivuilla taistelemaan näkyvyydestä keskenään kuin lokit leivänmurusta. Koska edustan nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, en hyväksy sellaista logiikkaa, että lasten ja nuorten ihmisten tarpeet olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin muiden kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten tarpeet. Juhlapuheissa ja epävirallisemmassakin huulenheitossa kuulee tämän tästä, miten aikuisten olisi terveellistä tutustua korkeatasoiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteemme. Hyvä, että asiasta edes puhutaan, vaikka homma yleensä tuppaa jäämäänkin mairean hymyn koristaman höpinän tasolle. Marginaalisen näkyvyytensä puolesta lasten- ja nuortenkirjallisuus lyö kättä kategorioiden rajan yli runouden puolelle. Minä kaipaan lehtien kulttuurisivuille enemmän kumpaakin lajia. Kiitos. Lukukeskuksen ansiosta lapsilla ja nuorilla on sentään Lukufiilis ja Vinski, jotka edes yrittävät taistella pienten puolesta paksuja vastaan. Mikä parasta, niin kutsuttu kohderyhmä saa näissä lehdissä oman hennon äänensä kuuluville.

Pari päivää sitten työhuoneellani vieraili joukko Utön alakoulun virkeitä nuoria, jotka Vinskin toimittaja oli nakittanut treffeille kirjailijan kanssa. Itse asiassa paikalla oli koko koulu, kuusi oppilasta, joista nuorin oli ekaluokkalainen ja vanhin kuudennen luokan oppilas. Haastattelukysymykset porautuivat olennaiseen. Sain vastata mm. sellaisiin kysymyksiin kuin että onko kirjoittaminen kivaa, mikä kirjoittamistani kirjoista on omasta mielestäni paras, teenkö itse kirjojeni kansikuvat, mitä harrastan, mikä on lempieläimeni, pidänkö vapaapäiviä, mikä on lempiruokani jne. Kysyipä eräs tarkkanäköinen kuudesluokkalainen tyttö sellaistakin, että miksi niin monessa kirjassani syödään sienipiirakkaa. En ollut ikinä edes ajatellut moista. Samainen tyttö on laatinut Vinskiin arvostelun uusimmasta kirjastani, joten nyt kyllä jännittää, mitä hän siitä ajattelee. Tytön arviota on kiva sitten joskus verrata ”oikeaan” lehtikritiikkiin, jos jokin lehti nyt ylipäätään katsoo kirjani arvioinnin arvoiseksi. On selvää, että aikuislukijat ja kirjallisuuden ammattilaiset lukevat lasten- ja nuortenkirjoja erilaisten rillien läpi kuin niin sanottuun kohderyhmään kuuluvat lukijani. Edellä sanottu pätee myös lasten- ja nuortenkirjapalkintoraateihin. En missään nimessä väheksy aikuisten kirjallisuusihmisten näkemyksiä, mutta jostakin syystä Lasten LukuVarkaus -palkintoraadin pohdinnat kiinnostavat minua paljon enemmän kuin vaikkapa arvovaltaisen Finlandia Junior -raadin julistukset. Ja kun pöly kaikenmaailman arvostelu- ja palkintorumban jälkeen lopulta laskeutuu, uskon ja toivon, että hyvät kirjat aina lopulta löytävät tiensä parhaiden lukijoidensa luokse.

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
Nimetön artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
kirsti k artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
Raili artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
annelitre artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…

Arkistot