Joskus nuorena wannabe-kirjailijana, kun kutsumus oli saanut minut valtaansa, aloin lukea paitsi kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, myös kirjoja kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Lukemani psyykkasi minua entisestään tähän hommaan, ja lopputulos… no, ei nyt ihan lopputulos vielä, ainahan sitä ehtii vielä vaihtaa ammattia, jos siltä alkaa tuntua.

Varsinaiset kirjoitusoppaat ovat sittemmin jääneet ruokavaliostani, mutta kirjailijaelämäkertoja, poetiikkaa ja kirjallisuusesseitä luen edelleen. Ne toimivat kuin peili. Tai antavat kiintopisteitä kirjallisen ajattelun koordinaatistoon. Itsensä ja tekemistensä asettaminen vastakkain tai rinnakkain toisten kanssa auttaa miettimään esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Missä on oma paikkani kirjallisessa maailmassa? Miksi ja kenelle kirjoitan? Millaisille ajatuksille nykyisin selvyyksinä käyttämämme tekniikat on rakennettu? Mistä vielä löytyisi kirjan tai metodin kokoisia koloja täytettäviksi?

Vastausten etsiminen on ainakin omalle työskentelylleni ja työssäni kehittymiselleni välttämätöntä. En ole niitä tyyppejä, jotka kirjoittavat tarinoita pelkästä tarinoimisen ilosta ja tuottavat mestariteoksia vahingossa. Jos mestariteoksen joskus kirjoitan, se ei synny vahingossa.

Mitenkähän muut grafomaanikot suhtautuvat ”ammattikirjallisuuteen”? Entä vierailijat? Mitä muita tapoja on osaamisensa kehittämiseen?

Mainokset