Olen aina lukenut paljon, mutta muutaman viime vuoden ajan merkittävissä määrin työn puolesta. Lukemani kirjat ovat nykyään siis hyvin usein sellaisia, jotka arvostelen. Tämä vaikuttaa tietysti lukukokemukseen, sillä analysointikoneisto on jatkuvasti päällä. Kirjoihin ei pysty enää heittäytymään samalla tavoin kuin nuorempana. Oma kirjoittaminen vaikuttaa myös; kykenee näkemään, millä tavoin eri efektit on saatu luotua kirjaan. Elokuvaa voin katsoa miettimättä koko ajan leikkauksia ja valaistuksia ja ääniraitaa, sillä minulla ei ole kokemusta elokuvan tekemisestä. Elokuviin heittäytyminen onkin helpompaa.

 

Sama pätee osin myös sarjakuviin, sillä viimeksi olen kyennyt eläytymään voimakkaasti Manu Larcenetin sarjakuvaan Pieniä voittoja 3 – Millä on väliä, huolimatta siitä, että luin teoksen työn puolesta ja arvostelin sen Hämeen Sanomiin. Sarjakuvan tehokeinot onnistuvat ehkä yllättämään paremmin, vaikka olen lukenut paljon sarjakuvia ja nuorempana piirtänyt niitä itsekin. Kuvat tuntuvat menevän voimakkaammin alitajuntaan kuin sanat, joihin suhtaudun kuitenkin työvälineinä.

 

Lukeminen on muuttunut niinkin, että vaikka tulee luettua paljon, sävähdyttävän hyviä lukukokemuksia tulee vastaan harvemmin. Koska luen lähinnä uutta, juuri ilmestynyttä kirjallisuutta, on toki ihan ymmärrettävää, että vastaan tulee paljon enemmän keskinkertaista kuin huippuhyvää kirjallisuutta. Ei yhden vuoden kirjasatoon kovin monta erittäin loistavaa kirjaa mahdu.

 

Olenkin nyt yrittänyt pitää sellaista linjaa, että kun en lue työn puolesta, yritän lukea jotain minua todella kiinnostavaa ja jonka ainakin ennakkoon oletan loistavaksi. Kotihyllystämme löytyy sellaisia teoksia monen, monen vuoden tarpeiksi.

Advertisements