Suuri osa meistä suomalaisista on siinä etuoikeutetussa asemassa, että meillä on aineellisesti kaikkea. Jouluisin tämä korostuu, kun perhettä on väenvängällä lahjottava erilaisin tavaroin, vaikkei kukaan meistä oikeasti tarvitse mitään. Esitänkin nyt blogimme lukijoille sekä grafomaanikoille ekologisen haasteen:
Kirjoita joululahja!
Uskallan paljastaa, että olen kirjoittamassa rakkaille kummipojilleni lahjaksi lastenkirjaa. Kirja on mittatilaustyö pojille, enkä edes aio tarjota sitä kustantajalle. Vanhemmilleni aion kirjoittaa perinpohjaisen matkapäiväkirjan tämän vuoden reissuistani. Elämäni tärkeimmälle ihmiselle aion kirjoittaa kirjeen. Ystävistä en voi puhua, sillä he taitavat lukea tätä blogia… 🙂
Ei sen tarvitse suurta kaunokirjallisuutta olla. Ajatus on tärkein. Tai oikeastaan aika. Että antaa läheiselleen edes pienen hetken elämästään, käyttää aikaa läheisen ajattelemiseen, eikä käy kipaisemassa suklaarasiaa ostarilta työkiireiden keskellä.
Kirjoita runo, aforismi, katkelma päiväkirjaa, novelli, tarina, juttu… ihan mitä vain mieleesi juolahtaa.
11 kommenttia
Comments feed for this article
marraskuu 4, 2008 klo 2:18 pm
erikeeper
Hmm. Ideahan on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvä!
Vaikka muistan lapsuudestani miten pettynyt olin kun sain tädiltä tavaran tai karamellin sijasta lahjaksi BANAANIN! Kyllä ketutti! Mutta tädillä oli varmastikin hyvä tarkoitus.
marraskuu 4, 2008 klo 4:14 pm
tepa
😀 Luulen, etteivät omassa tapauksessani pojat ala itkeä tädin kirjalahjasta, koska saavat joka tapauksessa massoittain muita lahjoja (=lelukuvastoja tutkittiin jo kesäkuussa…). Ja houkuttimena tietenkin se, että kirja on kuvitettu poikien omilla seikkailukuvilla ja sisältää huimia dinosaurustarinoita…
marraskuu 6, 2008 klo 2:01 pm
erikeeper
Juu. Veikkaan minäkin että ottavat moisen kirjan vastaan riemukkaasti!
On se vähän toista kuin banaani..
marraskuu 6, 2008 klo 3:30 pm
Sari P.
Tein joskus eräällä pienelle pojalle joululahjaksi satukirjan. Hän avasi lahjan siinä silmieni alla eikä edes yrittänyt kätkeä pettymystään. Ei hän sentään käynyt upottamassa satukirjaa ammeeseen (kuten kuulemma Kari Hotakaisen Lastenkirjalle oli eräässä toisessa taloudessa tehty), mutta en olisi siitäkään ratkaisusta hämmästynyt. Tunsin itseni tosi tyhmäksi tädiksi.
Mutta sitten myöhemmin, kun ylenpalttinen lahjakouhotus tyyntyi, oli pojan äiti kaivanut kirjan esiin. Sitten sitä oli luettu moneen kertaan, ja pojasta oli ollut kivaa, kun hän itse oli kirjan sankari ja hänen perheensä ja kaverinsakin tekivät kirjassa kaikkea. Siitä lähtien olen ollut hänen suosikkitätinsä. No, ehkä en, mutta ihan kärkipään tätejä varmaan kuitenkin. Luulisin.
marraskuu 6, 2008 klo 3:32 pm
tepa
Kiitos rohkaisusta, Sari! Aion ottaa riskin. =)
marraskuu 6, 2008 klo 4:02 pm
Sari P.
Joo, ota ihmeessä. Hyvä, kun olet miettinyt kirjan ulkonäköäkin. Minun opukseni nimittäin näytti aika vaatimattomalta, vaikka varmaan olikin sisäisesti kaunis. Ensireaktioon tietysti vaikuttaa, saako ruttuisen nipun papereita vai hienosti kuvitetun ja nidotun teoksen.
marraskuu 7, 2008 klo 8:04 am
Anneli
Minun lapsuudessani kävin toisinpäin. Kirjoitin suosikkitädilleni joululahjaksi kertomuksen koirastamme. Joskus myöhemmin täti otti käsilaukustaan nuhjaantuneen ja taitellun paperin ja näytti. Hän oli kanniskellut kertomusta mukanaan koko vuoden. Olin aivan valtavan otettu ja onnellinen. Kirjailijan riemua: joku on lukenut tekstini ja vieläpä pitänyt sitä arvokkaana.
marraskuu 11, 2008 klo 9:21 am
anuh
Ihana kokemus Annelilla 🙂
Tuo banaanijuttu hihityttää, mutta se on varmasti silloin ollut vakava paikka 😆
Mulla ei ole lahjottavia lapsia juurikaan, mutta voisikohan aikuisille kirjoittaa lahjoja? Se vois olla hyvä tilaisuus harjoitella esim. kauhun tai erotiikan kirjoittamista 🙂 Mä tykkäisin antaa itse tehtyä, mutta kun olen täysi tampio käsitöissä ja askartelussa yms. niin kirjoittaminen on oikeastaan ainoa vaihtoehto… Aikuiset ainakin kohteliaasti esittäisivät ilahtunutta, vaikka nivaska uppoaisikin ammeeseen heti kun selkäni käännän 😉
Vai pitäisköhän vaan suosiolla opetella tekemään tryffeleitä.
marraskuu 11, 2008 klo 11:27 am
erikeeper
Banaani oli kyllä aika paha juttu silloin pienen pojan maailmassa..
Jäipä täti hyvin mieleen, en unohda häntä koskaan. 🙂
joulukuu 9, 2008 klo 11:39 am
Nimetön
Hei, Kiitos loistavasta vinkistä. Ideat käyvät meillä molemminpäin. Joko teemme kummipojille omat satukirjat tai tytöt satuilevat kummitädeille omat satunsa. Jokin ehditään ehkä jouluksi vielä toteuttaa. Kiitos!
joulukuu 9, 2008 klo 12:00 pm
tepa
Hieno juttu! 🙂