Lueskelin joululomalla Markus Zusakin Kirjavarasta (Otava, 2007). Minusta se oli hyvä kirja: sitä luki ilokseen ja surukseen. Ilahduin kirjailijan ideasta laittaa Kuolema tarinan kertojaksi ja erityisesti pidin Kuoleman tavasta kertoa tämä tarina. Kuolema on malttamaton ja haluaa alleviivata, tarkentaa, osoittaa (luisella) sormellaan yhksityiskohtia.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Hitlerin Saksaan. Päähenkilö on Liesel-tyttö, joka varastaa kirjoja aina sopivan tilaisuuden tullen.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole kirjoittaa arvostelua, vaan kertoa siitä, miten menin pilaamaan iloni lukemalla muitten arvosteluja Kirjavarkaasta. Kirjaa on kyllä kiitelty, mutta kovasti on myös kannettu huolta sen naiiviudesta ja viihteellisyydestä. Sillä ei ikään kuin ole tarpeeksi painoarvoa, koska kirjoittajan ote on kiusallisella tavalla kummallinen ja leikkisä, mutta ei kuitenkaan riittävän kummallinen ja leikkisä hipoakseen käsittämättömyyttä (mikä tietenkin kohottaisi kirjan taiteellista arvoa).

Useampikin arvostelija on löytänyt parahultaisen astalon Kirjavarkaan lyömiseksi. Se on sellainen nuija, jolla voi kirjallisuuskeskustelussa kumauttaa teokselta arvon parkettiin yhdellä huitaisulla. Kirjavaras on näes nuortenkirjamainen teos.

Tutkaisin pikaisesti, millaisia luonnehdintoja nuortenkirjamaisuuteen noin ylipäätään liittyy. Ei siihen yleensä liity mitään luonnehdintoja, se on määritelmä sinänsä. Siksi se onkin niin näppärä kritiikkiväline. Minäkin huomasin olevani loukkaantunut Kirjavarkaan puolesta, kun sitä kuvailtiin nuortenkirjamaiseksi.

Melkein poikkeuksetta nuortenkirjamaisuus näyttää tarkoittavan jotakin negatiivista silloin, kun puhutaan aikuistenkirjasta. Selvähän se. Nuortenkirjassa nuortenkirjamaisuus taas on kohdallaan, jopa toivottavaa. Selvähän sekin. Nuortenkirja on siis ihan luontojaan jonkinlaista melkein kirjallisuutta. Sillä on paikkansa, kun kasvatetaan lukijoita kirjallisuudelle.

Kestämätöntä tässä on se, että minä, niin kuin Grafomaniassa muutkin, teen nuortenkirjoja työkseni. Pitäisikö minun ymmärtää ja myöntää, että ihan tieten tahtoen ja tarkoituksella kirjoitan heppoisia kertomuksia, joissa on epäuskottava juoni, mustavalkoinen maailmankuva ja ohuita henkilöitä? Että nuortenkirjamaisesti kirjoittaakseni lasken rimaa niin älyllisesti kuin taiteellisestikin, jotta voisin tavoittaa nuorison, tuon luiskaotsaisen kansanosan? (Ikävämpäähän olisi myöntää olevansa ajattelultaan ja kirjoittamistaidoiltaan tosiaan niin nuortenkirjamainen, kuin mitä tuotanto osoittaa.)

No juu. Tiedänhän minä, että nuortenkirja on yleensä erilainen kuin aikuistenkirja ja lastenkirja on erilainen kuin vanhustenkirja. Mutta mikä tekee nuortenkirjamaisuudesta jotakin niin noloa, että sillä voi käden käänteessä lynkata aikuistenkirjan? Kertokaa minulle nopeasti. Muuten ruikutan tästä asiasta maailman tappiin, rupean päätoimiseksi marttyyriksi ja alan kirjoittaa pulujenkirjoja.

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset