You are currently browsing the monthly archive for maaliskuu 2009.

Kirjailijakollega pahoitti mielensä, koska toimittaja siteerasi häntä jutussa väärin. Itse asiassa aivan päinvastaisesti. Mitä ilmeisimmin kirjailija ei ollut ehtinyt lukea haastattelua ennen kuin se oli painettu lehteen.

Kuinka monelle on käynyt näin? Toivottavasti ei kovin monelle…

Muistathan, että Journalistin ohjeissa lukee:

”Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on yleensä syytä suostua, jos se toimitusteknisesti on mahdollista.  Oikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.”

Jutun tyyliin ei ole oikeutta puuttua (”Mulla olisi pari otsikkoehdotusta, ja inkustakin voisi saada paremman, ja itse asiassa muuttaisin koko haastattelun rakennetta, korjasin tätä koko iltapäivän…”), mutta mahdolliset asiavirheet on syytä poimia. Se on sekä toimittajan että haastateltavan etu. Oikaisun julkaiseminen on tympeää.

Minulla on tapana luetuttaa omat juttuni haastateltavillani, koska aika ajoin käy niin, että keskustelusta saattaa ymmärtää jotain väärin. Toimittajaparkakin on ihminen. Editointivaiheessa mieleeni myös juolahtaa monesti lisäkysymyksiä. Aikakauslehtityössä luetuttaminen on myös ajankäytöllisesti helpompaa vrt. kiireiset sanomalehtien uutistoimitukset. Jos tulee todella kiire, jutun voi lukea haastateltavalle puhelimitse.

Millaisia haastattelukokemuksia teillä on? Positiivisia ja negatiivisia?

Suomen freelance-journalistit ry (SFJ) on valinnut Vuoden nuoreksi
freelance-journalistiksi toimittaja-kirjailija Terhi Rannelan.

Palkintoperusteluissa kerrotaan:

”Terhi Rannela, 28, on vapaa toimittaja, kirjailija ja
kirjallisuuskriitikko. Rannela on erikoistunut journalistina vaikeaan
ja vaativaan eikä mitenkään yltiötrendikkääseen aihepiiriin eli
nuorten tyttöjen asioihin. Hänelle nuorten tyttöjen asioista
kirjoittaminen on suorastaan hengen asia ja työtä, josta voi olla
ylpeä.

Terhi Rannela opettaa sanataidetta ja on erittäin pidetty vierailija
kouluissa ja nuorten kasvuun liittyvissä tilaisuuksissa. Hän on
koulutukseltaan filosofian maisteri, pääaineenaan yleinen
kirjallisuustiede. Rannela hakeutui jo yläkoululaisena
tet-harjoitteluun kotipaikkakuntansa lehteen Outokummun Seutuun, jossa
oli monena vuonna kesätoimittajana.

Terhi Rannela on ollut toimittajana suositussa Demi-lehdessä, josta
siirtynyt freelanceriksi. Hän kirjoittaa lehtijuttuja muun muassa
Lapsen Maailmaan, toimii Kalevan kirjallisuuskriitikkona ja toisinaan
myös Demi-lehden verkkovalvojana. Rannela on myös julkaissut neljä
nuorten romaania, jotka ovat saaneet hyvän vastaanoton. Rannela on
Suomen freelance-journalistit ry:n jäsen.”

Tästä olemme ylpeitä.

Tämä liippaa läheltä edellistä keskustelunaihetta, mutta ei ehkä täysin. Aiemminkin on ollut puhetta siitä, mistä kirjaideat syntyvät, mutta se on niin kiinnostava aihe pohdittavaksi että kaivan sen uudelleen framille.

Mulle on usein käynyt niin, että kun olen saanut käsiini jonkin sytyttävän romaanin tai novellin, ajatukseni alkavat kesken lukemisen harhailla omaan kirjoittamiseeni. Ensin tietysti tunkevat esiin aiheeseen liittyvät omaelämäkerralliset muistot ja yhtymäkohdat, ja heti perään alan kuvitella oman tarinan rakentelua samanlaisista aineksista. Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta moni kirja on jopa harmillisesti jäänyt kesken, kun päähän on räjähtänyt ihan toisenlainen tarina – jota siis en ilman lukemaani tekstiä olisi edes tajunnut keksiä.

Parhaillaan väsäilen novelleja nuorten maailmasta, siihen sain kimmokkeen Asko Martinheimon mainioista kertomuksista. Niitten lukeminen on selventänyt mulle, että noinkin voi ja saa kirjoittaa. Ne toimivat ikään kuin vahvistajina, luvan antajina aralle mielelle. On tosin käynyt niinkin, että jokin hullu idea on niin uniikki, että täytyy vain tyytyä ajatukseen: tuo kirjoitti sen jo.

Esimerkkinä tulee mieleeni esim. Martin Amisin Ajan suunta, jossa koko juttu kulkee kronologisesti aivan päinvastoin kuin yleensä. Mies menee pubiin, saa tarjoilijalta tyhjän tuopin ja rahaa. Sitten hän alkaa täyttää tuoppeja valuttamalla niihin olutta suustaan, kunnes tarjoilija hakee ne pois. Ja äijä tulee tuoppi tuopilta selvemmäksi. Samassa romaanissa junat kuljettavat tauotta keskitysleirien kaasusuihkuissa henkiin heränneitä juutalaisia takaisin ihmisten ilmoille…

Martinheimon novelleilla taas on ollut sellainen vaikutus, että huomaan uskaltavani leikkiä. Ja ekaa kertaa tunnen halua poiketa realistisen proosan sileältä asfaltilta pikkaisen fantasiankin puolelle. Saas nähdä sitten, palauttaako kustannustoimittaja minut takaisin ruotuun huutamalla, että mitä hittoa, ei tällainen peli vetele, sinuthan tunnetaan realististen nuortenkirjojen kirjoittajana.

Juttelimme eilen Annelin ja Terhin kanssa taustatyön tekemisestä. Väitin, ettei minulla ole tapana haastatella ihmisiä. Kotona mietittyäni asiaa huomasin, että olen kirjojani varten konsultoinut psykiatria, poliiseja, yleislääkäriä, rakennusinsinööriä, avioliittoneuvojaa, vartijaa, vanhempiani, veneilijää ja varmaan muitakin.

Yleensä luen kirjojani varten täsmätietoa. Tähän on monta syytä. Ensinnäkin olen malttamaton kirjoittamisen aloittamisen suhteen. Toiseksi lukutekniikkani on hyvin hidas, koska yritän pakkomielteisesti painaa hyviä ajatuksia mieleeni. Kolmas syy on se, että olen pääsääntöisesti kirjoittanut tarinoita, jotka sijoittuvat omaan aikaani ja tuttuihin paikkoihin. Viimeistä kirjaani varten luin suhteellisen paljon, koska se sijoittui osittain toiseen maailmansotaan. En ilmeisesti ole varsinaisesti tutkijaluonne. Nautin enemmän itse kirjoittamisesta.

Olen myös aika arka ottamaan yhteyttä vieraisiin ihmisiin. Mikä oikeus minulla on häiritä heidän työpäiväänsä tyhmillä kysymyksilläni?

Mitä tulee otsikkoon, niin se on vakio vastaus ystäviltäni, jotka käyvät oikeissa töissä.

Olen kirjoittanut aikuisten- ja lastenkirjojen ohessa eräänlaisena ikuisuusprojektina käsikirjoitusta nuortenkirjaan. Olen huomannut, että sitä tehdessä minusta tulee herkemmin pedagogi, joka haluaa kirjoittaa fiksuista ja vastuuntuntoisista päähenkilöistä. Tai ainakin sellaisista, jotka ovat keski-ikäisen sohvaperunan mielestä fiksuja ja vastuuntuntoisia. Samalla minun on vaikea kirjoittaa nuortenkirjaan kotioloja, jotka olisivat jotenkin toimivat. Eli vanhemmat eivät ole välttämättä mitenkään fiksuja ja vastuuntuntoisia. Ovatko nämä vain minun ongelmiani tai ovatko nämä ongelmia ollenkaan?

Kuten tiedämme, Suomi on kirjallisuustapahtumien luvattu maa. Jokaiselle taitaa, genreen katsomatta, löytyä kiinnostavia tapahtumia.

Merkitsen omaan kalenteriini säännöllisesti ainakin seuraavat:

* Tampereen kirjamessut, kutsun edelleen nimellä Henki & elämä

* Suomen Nuorisokirjailijat ry:n talviseminaari, ensi lauantaina aiheesta ”Finlandia-palkinto – haaveissako vain olet kirjailijain?”

* Kirjan ja ruusun päivä, tapahtuma Helsingissä tai Tampereella

* Kirjoilla Linnassa -tapahtuma Hämeenlinnassa

* Kouvolan Dekkaripäivät (uusin suosikkini, jota odotan jo nyt uteliaasti)

* Pentinkulman päivät Urjalassa

* Taiteiden yö elokuussa, erityisesti Tampereella

* Turun kirjamessut

* Helsingin kirjamessut

***

Minne sinun on pakko päästä? Mitä tapahtumaa erityisesti suosittelisit?

Joukkomme on kasvanut yhdellä uudella kirjoittajalla eli Sastamalassa (ent. Vammalassa) asuvalla Jukka-Pekka Palviaisella. Jukka-Pekan ensimmäinen blogikirjoitus löytyy tuosta alta.

Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut nuorille kaksi Rämäpäät-kirjaa (Rokkirehtori ja Rämäpäät, Rämäpäät ja vankikarkuri) sekä neljä aikuisten romaania. Viimeksi mainituista uusin on tänä vuonna ilmestynyt Isä, poika ja Pyhäranta.

Tervetuloa mukaan, Jukka-Pekka!

Olen kiertänyt  viime päivinä paikallisissa alakouluissa pitämässä sanataidetunteja. En ole pitänyt oppitunteja peruskouluissa ennen. Oppilaat ovat olleet innostuneita, koska tehtävä (henkilökortti) on mielenkiintoinen. Tuntien jälkeen olen ollut yleensä väsynyt, mutta onnellinen. Oma roolini on ollut alkusysäyksen antaja ja loppukommentoija. Silti olen ottanut itselleni kunnian omassa mielessäni, kun lapset ovat olleet innostuneita ja saaneet hauskoja juttuja aikaan.

Jännä on ollut huomata, että menneisyydestäni lastentarhanopettajana on ollut hyötyä. Hirveästi minua ei ole testattu, mutta olen ottanut aika tiukan linjan. Tiedän, kuinka helposti homma karkaa käsistä. Eilen eräs oppilas kysyikin, missä koulussa olen opettajana. Päätin ottaa sen kohteliaisuutena.

Vaikka opetuskeikat vievät aikaa kirjoittamiselta, ne myös antavat paljon: Tapaa uusia ihmisiä, saa vaihtelua rutiineihin ja esiintymiskokemusta. Ja kyllä rankan rundin jälkeen osaa myös arvostaa eri tavalla omaa työpöytäänsä ja kirjoittamisaikaa.

Kiitos muuten Markulle, jota sain konsultoida ennen rundia.

Muokkaan juuri uutta nuortenromaaniani ja lisäsin siihen perjantaina kohtauksen, jossa toinen päähenkilöistä (jo 18 vuotta täyttänyt) juo oluen. Mistään rankasta ryyppäämisestä ei voi puhua. Kohtauksen lisääminen sai minut kuitenkin miettimään, onko olemassa juttuja, joita nuortenkirjassa ”pitää” olla.

Ensimmäisenä mieleen tulee ihastuminen. Kyllähän nyt nuortenkirjan henkilöllä täytyy olla vipinää jonkun kanssa, tai vähintään haaveita vipinästä! En toki kiellä, etteikö nuoruus olisi ihastusten otollisinta aikaa, mutta kumman virkistävältä tuntuu lukea välillä sellaisiakin kirjoja, joissa ihastumiskuvioilla ei ole suurta painoarvoa.

Entä seksiä, alkoholia, biletystä? Näitä ei taida olla ihan niin ”pakko” olla nuortenkirjassa, mutta varsin usein näihin törmää myös. Usein kohtaukset ovat perusteltuja, mutta joskus on päälleliimatun tuntu. Silloin tulee lukiessa mieleen, että jaahas, nyt tähän on pitänyt saada tämmöinen bilekohtaus. Kiroilua? Realistisessa nuortenromaanissa pyritään tietysti realismiin myös dialogeissa, mutta välillä ruma sana tuntuu olevan vain alleviivaamassa sitä, että nää puhujat on nyt hei nuorisoo.

Onko teillä sellainen olo, että tiettyjä asioita ”täytyy” sisällyttää nuortenromaaniin?

p.s. Tarkennan vielä, että en lisännyt oluenjuontikohtausta oluen vuoksi, vaan koska kohtaus sopi tilanteeseen ja auttoi perustelemaan kirjan myöhempiä tapahtumia ja ihmisten välisten ristiriitojen kärjistymistä.

Olen ollut viime päivinä kummallisissa tunnelmissa. Toisaalta olen iloinnut päästyäni vihdoinkin uuden kirjan kirjoittamisen alkuun, toisaalta taas asuntomme vuokrasopimusongelmat ja pelko tulevaisuudesta ovat tunkeneet tiukkaa kiilaa tietsikan näppäinten väliin. Yöllä nukun koiranunta ja silloin näen novellejani eteenpäin, keksin uusia juttuja ja olen innoissani työstäni. Mikä kummallisinta muistan palasia uniteksteistä myös valveilla. Mutta kun olen saanut kirjoitettua pari riviä, soi kännykkä tai tulee sähköpostia joka koskee ihan muita asioita. Ja puf, kirjoittamisfiilis on tiessään. Paitsi että kun olen kärvistellyt aikani, saatankin huomata, että reaalimaailman hankalat kuviot voikin sulattaa fiktion polttoaineeksi.  Yleensä tosin asian kypsyttelyyn kuluu vuosikausia, enkä sitten enää edes muista, mitä joskus ”oikeasti” tapahtui.

Kysynkin teiltä ystävät, miten onnistutte sulkemaan arjen tympeät haasteet työkammionne ulkopuolelle? Vai ilmestyvätkö ne kenties jollakin lailla työn alla oleviin teksteihinne?

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot