Olen ollut viime päivinä kummallisissa tunnelmissa. Toisaalta olen iloinnut päästyäni vihdoinkin uuden kirjan kirjoittamisen alkuun, toisaalta taas asuntomme vuokrasopimusongelmat ja pelko tulevaisuudesta ovat tunkeneet tiukkaa kiilaa tietsikan näppäinten väliin. Yöllä nukun koiranunta ja silloin näen novellejani eteenpäin, keksin uusia juttuja ja olen innoissani työstäni. Mikä kummallisinta muistan palasia uniteksteistä myös valveilla. Mutta kun olen saanut kirjoitettua pari riviä, soi kännykkä tai tulee sähköpostia joka koskee ihan muita asioita. Ja puf, kirjoittamisfiilis on tiessään. Paitsi että kun olen kärvistellyt aikani, saatankin huomata, että reaalimaailman hankalat kuviot voikin sulattaa fiktion polttoaineeksi. Yleensä tosin asian kypsyttelyyn kuluu vuosikausia, enkä sitten enää edes muista, mitä joskus ”oikeasti” tapahtui.
Kysynkin teiltä ystävät, miten onnistutte sulkemaan arjen tympeät haasteet työkammionne ulkopuolelle? Vai ilmestyvätkö ne kenties jollakin lailla työn alla oleviin teksteihinne?
8 kommenttia
Comments feed for this article
maaliskuu 3, 2009 klo 9:57 am
Anneli
Kyllähän ne vaikuttavat.
Käytännössä teen niin, että kirjoitan aamulla enkä koske huolenaiheisiini. Kun olen kirjoittanut x liuskaa, huokaisen ja alan hoitaa puhelinsoittoja, maileja, kaikkea sitä arjen kitkaa. Joka itse asiassa on vain hyväksi. Mutta kun kitka on liian suurta, se rasittaa.
Voin hyvin kuvitella, että huoli asumisesta ja muuttamaan joutumisesta on viheliäistä. Toivottavasti asia ratkeaa parhain päin.
Onnittelut Lukuvarkaus-palkinnon ehdokkuudesta!! Hyviä kanssakilpailijoita sinulla.
maaliskuu 3, 2009 klo 10:10 am
Terhi
Tärkeä aihe, Markku! Toivottavasti saat pian selvyyden asiaan, eikä sinun tarvitse murehtia sitä enää. Onnittelut ehdokkuudesta!
Teoriassa voisi auttaa, jos sulkisi kännykän ja vetäisi nettipiuhan seinästä, jos haluaisi keskittyä pelkästään (kauno)kirjoittamiseen, mutta minulla on parempi mielenrauha, kun pystyn välillä hoitamaan muitakin työasioita – siis rinnakkain. Arki on yllättävän täynnä Markun mainitsemia tympeitä haasteita eli juoksevia asioita.
Vastoinkäymiset, epäonnistumiset ja surut ovat hyvää kirjoittamisen polttoainetta, mutta haudutan niitä mieluusti ensin päiväkirjassa ennen fiktioksi jalostamista. Sitten ei enää tosiaan muista, mistä ne oikeasti kertoivat.
maaliskuu 3, 2009 klo 10:31 am
Tuula Kallioniemi
Arjen hankaluudet…?
=))))
Lämpöpatteri on liian pienellä, mutta en jaksa kontata kirjoituspöydän alle isontamaan sitä. Käsiä palelee. Nälkä.
Jääkaappi on ihan liian lähellä.
Eikä kukaan ole lähettänyt sähköpostia. Silmät ovat muuttuneet oudon vinoiksi. Katse suuntaa oikeaan alakulmaan. Saattaa olla, että kävellessä putoan rotvallin reunalta ja autoillessa ajan ojaan. Kaikki säpon syytä.
On muka talviloma. Siis miehen. Siis ”arjen hankaluus”?
Kaikkien päivien pitäisi olla samanlaisia. Ei erikseen viikonloppuja, ne pilaavat kaiken. Niiden MAKUUN pääsee liian helposti.
Uuni pitää lämmittää. Puita pitää hakea liiteristä. Pitää siivota. Selkään sattuu istuminen. Niskaan sattuu kirjoittaminen.
Täytyisi hiihtää, jotta jaksaa istua, mutta lunta sataa. Ei lumisateella voi hiihtää.
Ensi viikon katkaisee kahden päivän koulukeikka ja suonikohjuruiskutus. Seuraavan viikon loma. keikka ja suonikohjujen kakkosruiskutus. Pakkoloma… = parisuhteen hoitamista arkisesti.
Saunaremontti kotona. Ulkomaalaus mökillä.
Milloin olen viimeksi nähnyt Joonatanin? Hän osaa varmaan jo seisoa…
Huokaus.
Selaan kalenteria. Arjen hankaluudet torjuu vain ehjä työviikko. Sellainen näyttäisi olevan seuraavaksi viikko 22.
Miksi hitossa istun nytkin tässä ja kirjoitan blogiin? Miksen kirjoita lukua siihen, joka ei ole enää pahasti kesken? Olisin ihan hyvin ehtinyt… Mies on punttisalilla.
Eikä kirjekuoren kuvaa näy näytön oikeassa alareunassa. Mutta nyt on saatava kuppi kahvia.
Tsemppiä kaverit, tsemppiä!
maaliskuu 3, 2009 klo 10:40 am
Sari
Pieniä ja keskikokoisia huolia sekä suruja voi kyllä käyttää kirjoittamisen hyväksi. Joskus sitä huomaa jo kyyneleitä pyyhkiessään miettivänsä (se on oikeastaan aika kammottavaa), että tämän asian voisin sijoittaa siihen juttuun ja että täytyykin kirjoittaa ylös, miltä kaikki tuntui.
Sitten, kun murhe on iso ja lähellä, ei sen yhteydessä voi ajatella muita asioita, ei ehkä ikinä, muttei ainakaan hyvin pitkään aikaan. Ei ole materiaaliksi siitä, eikä se anna tilaa kirjoittamiselle.
Arkisia huolia pystyy joskus käsittelemään hyvinkin kypsästi ja henkistyneesti, mutta aika harvoin. Minulla on varmaankin aika vähän stressiä verrattuna moneen kanssakulkijaan, mutta ehkä juuri siksi siedän sitä erittäin huonosti. Päähäni ei mahdu kovin monta asiaa samana päivänä, ja jos siellä pesii huoli, niin sitten siellä on huonosti kirjoittamiskykyä.
Jonkun pitäisi ottaa meiltä kirjoittelijoilta huolet pois, jotta voisimme tuottaa täydellistä taidetta sopivassa vireessä! 🙂 Kulttuuriministeriön olisi hyvä järjestää tämä asia pikimmiten.
maaliskuu 3, 2009 klo 10:41 am
Terhi
Tuula: taidan pistää sulle saman tien meiliä, niin saat sen kirjekuoren. 🙂
maaliskuu 3, 2009 klo 1:55 pm
anuh
Voi ei, toivottavasti asumisasiat selkiää parhain päin, Markku 😦
Musta tuntuu, että kirjan kirjoittaminen oli helpompaa silloin kun teki säännöllistä 8-16 työtä. Nyt kun työajat on rikkonaiset, varsinaista rutiinia ei ole ja monta asiaa pyörii mielessä yhtä aikaa, kaunokirjallinen puoli on kutistunut kutistumistaan. Tällä hetkellä sitä ei ole lainkaan, vaan tuntuu että nykyään jopa siivoan mieluummin kuin istun käsikirjoitusta suoltamaan. Elikä jopa pölypallon kokoinen ”harmi” tunkee kirjoittamisen tielle… (Siitä huolimatta täällä ei ole koskaan siistiä 🙄 )
Mutta silloin kun kirjoitin vimmalla, se tuntui lähinnä pakoreitiltä arjen ongelmista, vähän kuten lukeminenkin 🙂 Siis semmoiset pienemmät, tavalliset harmit katosivat tarinan tiimellykseen – oikeasti isot asiat toki helposti nielaisee joksikin aikaa kaiken energian, niin kuuluukin olla.
Ja mä uskon vahvasti, että ihan kaikesta mitä kirjailija kokee, näkee, oppii ja elää, tulee tavalla tai toisella ennen pitkää mielikuvituksen ”ruokaa”.
maaliskuu 3, 2009 klo 6:27 pm
kirsti k
Minulla jätti-isot huolet saavat aikaan kirjoitusvimman.
Jotkut asiat ovat niin suuria, etten oikein osaa käsitellä niitä kuin kirjoittamalla. Ehkä pakoilen todellisuutta, sukellan rakentamaani mielikuvitusmaailmaan, joka hykerryttää, huojentaa, itkettää, naurattaa – mitä milloinkin.
Arkihuolet sivuutan sillä, että olen aamukirjoittaja. Kukonkiekunan aikaan pää on tyhjä (hyvällä tapaa). Ei mitään häiritseviä ajatuksia, yö on vienyt ne mennessään. Puolenpäivän jälkeen keskittyminen alkaa olla jo hankalaa, silloin mielessä risteilee niin paljon muuta sälää.
maaliskuu 3, 2009 klo 9:16 pm
Markku Karpio
Kiitos vertaistuesta ja ehdokkuusonnitteluista!:-)
Ihanaa kun on olemassa tällainen henkireikä, johon kipata heikot hetkensä jaettavaksi mahtavien ihmisten kanssa. Meikäegoisti kun aina kuvittelee, että kaikki muut pystyvät pitämään elämänsä järjestyksessä tuosta vaan, kevyellä otteella. Joskus, kun olen saanut pitkän käsiksen ekan version valmiiksi, huomaan, että ahaa, tuolloin olin kehnoilla fiiliksillä. Sitten löytyy niitä kuplivia pätkiä, joista sen hetkinen plusmerkkinen elämäntilanne paistaa läpi kuin kesäpäivä. Niitä sitten saa editoida editoimasta päästyäänkin.