Tämä liippaa läheltä edellistä keskustelunaihetta, mutta ei ehkä täysin. Aiemminkin on ollut puhetta siitä, mistä kirjaideat syntyvät, mutta se on niin kiinnostava aihe pohdittavaksi että kaivan sen uudelleen framille.

Mulle on usein käynyt niin, että kun olen saanut käsiini jonkin sytyttävän romaanin tai novellin, ajatukseni alkavat kesken lukemisen harhailla omaan kirjoittamiseeni. Ensin tietysti tunkevat esiin aiheeseen liittyvät omaelämäkerralliset muistot ja yhtymäkohdat, ja heti perään alan kuvitella oman tarinan rakentelua samanlaisista aineksista. Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta moni kirja on jopa harmillisesti jäänyt kesken, kun päähän on räjähtänyt ihan toisenlainen tarina – jota siis en ilman lukemaani tekstiä olisi edes tajunnut keksiä.

Parhaillaan väsäilen novelleja nuorten maailmasta, siihen sain kimmokkeen Asko Martinheimon mainioista kertomuksista. Niitten lukeminen on selventänyt mulle, että noinkin voi ja saa kirjoittaa. Ne toimivat ikään kuin vahvistajina, luvan antajina aralle mielelle. On tosin käynyt niinkin, että jokin hullu idea on niin uniikki, että täytyy vain tyytyä ajatukseen: tuo kirjoitti sen jo.

Esimerkkinä tulee mieleeni esim. Martin Amisin Ajan suunta, jossa koko juttu kulkee kronologisesti aivan päinvastoin kuin yleensä. Mies menee pubiin, saa tarjoilijalta tyhjän tuopin ja rahaa. Sitten hän alkaa täyttää tuoppeja valuttamalla niihin olutta suustaan, kunnes tarjoilija hakee ne pois. Ja äijä tulee tuoppi tuopilta selvemmäksi. Samassa romaanissa junat kuljettavat tauotta keskitysleirien kaasusuihkuissa henkiin heränneitä juutalaisia takaisin ihmisten ilmoille…

Martinheimon novelleilla taas on ollut sellainen vaikutus, että huomaan uskaltavani leikkiä. Ja ekaa kertaa tunnen halua poiketa realistisen proosan sileältä asfaltilta pikkaisen fantasiankin puolelle. Saas nähdä sitten, palauttaako kustannustoimittaja minut takaisin ruotuun huutamalla, että mitä hittoa, ei tällainen peli vetele, sinuthan tunnetaan realististen nuortenkirjojen kirjoittajana.