Tämä liippaa läheltä edellistä keskustelunaihetta, mutta ei ehkä täysin. Aiemminkin on ollut puhetta siitä, mistä kirjaideat syntyvät, mutta se on niin kiinnostava aihe pohdittavaksi että kaivan sen uudelleen framille.
Mulle on usein käynyt niin, että kun olen saanut käsiini jonkin sytyttävän romaanin tai novellin, ajatukseni alkavat kesken lukemisen harhailla omaan kirjoittamiseeni. Ensin tietysti tunkevat esiin aiheeseen liittyvät omaelämäkerralliset muistot ja yhtymäkohdat, ja heti perään alan kuvitella oman tarinan rakentelua samanlaisista aineksista. Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta moni kirja on jopa harmillisesti jäänyt kesken, kun päähän on räjähtänyt ihan toisenlainen tarina – jota siis en ilman lukemaani tekstiä olisi edes tajunnut keksiä.
Parhaillaan väsäilen novelleja nuorten maailmasta, siihen sain kimmokkeen Asko Martinheimon mainioista kertomuksista. Niitten lukeminen on selventänyt mulle, että noinkin voi ja saa kirjoittaa. Ne toimivat ikään kuin vahvistajina, luvan antajina aralle mielelle. On tosin käynyt niinkin, että jokin hullu idea on niin uniikki, että täytyy vain tyytyä ajatukseen: tuo kirjoitti sen jo.
Esimerkkinä tulee mieleeni esim. Martin Amisin Ajan suunta, jossa koko juttu kulkee kronologisesti aivan päinvastoin kuin yleensä. Mies menee pubiin, saa tarjoilijalta tyhjän tuopin ja rahaa. Sitten hän alkaa täyttää tuoppeja valuttamalla niihin olutta suustaan, kunnes tarjoilija hakee ne pois. Ja äijä tulee tuoppi tuopilta selvemmäksi. Samassa romaanissa junat kuljettavat tauotta keskitysleirien kaasusuihkuissa henkiin heränneitä juutalaisia takaisin ihmisten ilmoille…
Martinheimon novelleilla taas on ollut sellainen vaikutus, että huomaan uskaltavani leikkiä. Ja ekaa kertaa tunnen halua poiketa realistisen proosan sileältä asfaltilta pikkaisen fantasiankin puolelle. Saas nähdä sitten, palauttaako kustannustoimittaja minut takaisin ruotuun huutamalla, että mitä hittoa, ei tällainen peli vetele, sinuthan tunnetaan realististen nuortenkirjojen kirjoittajana.
6 kommenttia
Comments feed for this article
21 maaliskuun, 2009 klo 11:59 am
Jukka-Pekka
En etsinyt, mitä aiheesta on aikaisemmin keskusteltu, mutta ideoiden synty on yksi eniten kirjailijalle esitetyistä kysymyksistä. Se on ainakin minun kohdallani myös yksi vaikeimmin vastattavista kysymyksistä. Harvoin pystyn jäljittämään idean syntyprosessia jälkeenpäin.
Minäkin saan inspiraation usein lukiessani hyvää tekstiä.
Luulen, että Markun kustannustoimittaja taputtaa suuria karvaisia käsiään. (onko hänellä sellaiset?)
21 maaliskuun, 2009 klo 9:09 pm
tepa
Vastasin syksyllä kahden päivän aikana ”Mistä saat ideoita?” -kysymykseen 14 kertaa. Ensimmäisen päivän jälkeen laadin itselleni listan ranskalaisia viivoja. Tämä on ehdottomasti suosituin kirjailijavierailukysymys. Mutta missä on pitkä listani? Kunhan se löytyy arkistoista, palaan asiaan… Oikeastaan nopeampi olisi vastata kysymykseen mistä ideoita ei saa.
22 maaliskuun, 2009 klo 4:52 pm
Sari
Tämä olisi nyt sellainen kysymys, johon voisi yrittää keksiä kiehtovan vastauksen. Kirailijoilta sellaisia pitäisi irrota, varsinkin tietysti meiltä fantasiakirjailijoilta (kuten minä ja Markku).
Muistattehan esim. sen Monty Python -kaverin, joka saa ideansa kirjeitse. Niitä lähettää eräs isoäiti Australian takamailta.
23 maaliskuun, 2009 klo 11:22 am
kirsti k
Kaikki kirjani pitäisi omistaa metsälle, koska ideani syntuvät aina metsässä.
Tunnistan vahvasti Markun puheen siitä, kuinka toisen kirjoittama oivallinen teksti antaa omillekin kirjoituksille siivet. Minulle näin on käynyt kahdesti.
Ensin Katariina Vuorisen runokokoelma Edith suuteli minua unessa sai aikaan maanjäristyksen. Tajusin, että sellaisellakin TYYLILLÄ voi runoilla. Omat oivallukseni saivat valtavasti tukea ja vahvistusta.
Toisen kerran sisälläni myllersi Monika Fagerholmin Amerikkalaista tyttöä lukiessa. Hullaannuin tekstistä, ja imin himona kirjailijan omintakeista tyyliä. Kävin oitis läpi oman käsikirjoitukseni kuin lumouksen vallassa, vapautuneena kirjoittamaan siten kuten lystään!
23 maaliskuun, 2009 klo 11:38 am
Markku
Aika usein käy niinkin, että jokin aivan upea tarina on ”vain” silkkaa nautintoa. Kirjailijan tyyli ja oivallukset poikkeavat niin paljon omastani, etten voi kuin fanittaa täysillä. Tosin hienon tekstin oivallukset voivat saada aikaan positiivisella tavalla oudon olon, joka sitten ruoppaa alitajunnasta täysin käsittämättömiä ideoita. Oikeastaan siksi mä tykkään kauheasti tästä apparaatin lataamisvaiheesta.
24 maaliskuun, 2009 klo 12:42 pm
Anneli
J-P:n kanssa samoilla linjoilla: ei harmainta aavistusta.
Joskus saattaa jälkikäteen jäljittää idean syntyprosessin ja nähdä, mitkä tapahtumat ja saadut virikkeet ovat sitä kehittäneet.
Ideahan nimen omaan ”saadaan”. Ei kehitellä. En minä ainakaan.
Tunnistan kuitenkin sellaisen ilmiön, että idea syntyy törmäyksestä. Olen kuvaillut ideoiden syntytilaa tiibettiläiseksi rukousmyllyksi tai pesukoneen rummuksi, jossa ideankappaleet pyörivät. Kun kaksi toisiinsa sopivaa ideanpalasta yllättäen loksahtaa kiinni, siinä on idea. Yksi ei riitä, siitä ei tule vielä kirjaa eikä näytelmää. Tarvitaan kaksi.