Kirjailijakollega pahoitti mielensä, koska toimittaja siteerasi häntä jutussa väärin. Itse asiassa aivan päinvastaisesti. Mitä ilmeisimmin kirjailija ei ollut ehtinyt lukea haastattelua ennen kuin se oli painettu lehteen.
Kuinka monelle on käynyt näin? Toivottavasti ei kovin monelle…
Muistathan, että Journalistin ohjeissa lukee:
”Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on yleensä syytä suostua, jos se toimitusteknisesti on mahdollista. Oikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.”
Jutun tyyliin ei ole oikeutta puuttua (”Mulla olisi pari otsikkoehdotusta, ja inkustakin voisi saada paremman, ja itse asiassa muuttaisin koko haastattelun rakennetta, korjasin tätä koko iltapäivän…”), mutta mahdolliset asiavirheet on syytä poimia. Se on sekä toimittajan että haastateltavan etu. Oikaisun julkaiseminen on tympeää.
Minulla on tapana luetuttaa omat juttuni haastateltavillani, koska aika ajoin käy niin, että keskustelusta saattaa ymmärtää jotain väärin. Toimittajaparkakin on ihminen. Editointivaiheessa mieleeni myös juolahtaa monesti lisäkysymyksiä. Aikakauslehtityössä luetuttaminen on myös ajankäytöllisesti helpompaa vrt. kiireiset sanomalehtien uutistoimitukset. Jos tulee todella kiire, jutun voi lukea haastateltavalle puhelimitse.
Millaisia haastattelukokemuksia teillä on? Positiivisia ja negatiivisia?
Grafomania 
8 kommenttia
Comments feed for this article
1 huhtikuun, 2009 klo 6:52 am
annelitre
Olen enimmäkseen haastatellut mutta ollut myös muutaman kerran haastateltavana, mikä on minusta ollut ihmeellinen ja ylellinen elämys. Ajatella, tuo toimittaja tuossa on valmistautunut tähän tilanteeseen, kyselee, kuuntelee mitä sanon ja vielä kirjoittaa muistiin!
Toimittajan kannalta tuo mitä Terhi varoittelee, on hyvin oleellista. Toimittaja on kirjoittaja niin kuin kirjailijakin ja häntä ottaa sanomattomasti päähän, jos haastateltava alkaa antaa tyylillisiä moitteita tai neuvoja. Sellainen on tyylitöntä. Toimittajan asia on kirjoittaa haastattelu ja hän siitä vastaa.
Asiavirheet on lupa korjata. Mutta vain ne. Lisäyksiä voi ehdottaa, jos niitä on tullut myöhemmin mieleen.
Tiedoksi myös: lupautuminen haastateltavaksi tarkoittaa lupausta jutun julkaisemiseen. Elokuvissa näkee aina julkun, joka huudahtaa ”kiellän tämän jutun julkaisemisen”. Se on elokuvaa se. Oikea suomalainen lehti ei tarvitse lupaa jutun julkaisemiseen. Se on sananvapautta.
1 huhtikuun, 2009 klo 8:30 am
Terhi
Kerran olen saanut erään juttuni punakynällä korjattuna takaisin. Siihen oli liitetty jopa -kin-päätteet oikeille paikoilleen. Haastattelin äidinkielenopettajaa. Lehteen päätyi kuitenkin alkuperäinen juttu.
Kerran olisin halunnut itse korjata punakynällä minusta tehdyn haastattelun. Kymmenistä virheistä korjasin vain ne oleellisimmat, ja toivoin, ettei juttu tulisi missään enää vastaan.
Joskus (onneksi harvoin) käy niin, että toimittajan oma ääni katoaa, jos lehdessä on massiivinen editointikoneisto. Toimituspäällikkö muovaa jutusta itsensä näköisen.
1 huhtikuun, 2009 klo 9:47 am
anuh
Kun itse teen juttuja, annan haastateltavan ilman muuta tarkistaa jutun asiatiedot. Vaikka perehdyn aiheisiin etukäteen, niin aina jonkun asian voi ymmärtää tai tulkita väärin – ja terveysaiheissa on erityisen tärkeää, että faktat on paikoillaan.
Ilahduttavan usein korjattavaa on hyvin vähän tai ei lainkaan, mutta joskus haastateltu ehdottelee laajemmin, ”Tämän asian voisi ehkä selkeämmin sanoa näin” jne. Teen yleensä kaikki toivotut korjaukset, jos ne vaan muuten istuu juttuun, ja usein esim. opettava asiantuntija voikin osata muotoilla jutun hyvin arkijärkisesti suurelle yleisölle, vaikka on kovan luokan tiedemies. Lehtiteksteistäni en ole yhtään mustasukkainen 🙂
Pyydän saada tarkistaa myös omat haastatteluni, jos vaan aikataulu antaa myöten. Päivälehtien kanssa tämä ei aina onnistu (ja minuahan tietty haastatellaan niihin alvariinsa, kröhöm) mutta muuten ei yleensä mitään ongelmaa. Harvemmin tarvitsee isommin korjailla, mutta joskus kyllä on nähnyt omat sanansa aseteltuna niin, että ne näyttää tarkoittavan jopa päinvastaista kuin mitä tarkoitin. Tietenkään toimittajan työtä ei helpota yhtään se, että usein puheen lomassa vitsailen ja heittelen kaikenlaista pikku sarkasmia, joka sellaisenaan puhtaaksi kirjoitettuna näyttääkin siltä kuin mulla olisi varsin merkillisiä mielipiteitä 😳
1 huhtikuun, 2009 klo 11:21 am
kirsti k
Tykkään enemmän haastatella kuin olla haastateltavana. Utelias kun olen.
Kun annoin ihan ensimmäistä haasteatteluani paikallislehteen kirjan kirjoittajan ominaisuudessa, en missään nimessä halunnut tulla tituleeratuksi kirjailijaksi. Toimittaja otti toiveeni huomioon ja kirjoitti asiallisen jutun. Mutta etusivun otsikkopa ei ollutkaan toimittajan väsäämä. Se kuului näin: KIRJAILIJAN ESIKOINEN SAA JATKOA. Haloo! Tuossahan on semmoinen sävy, että olin kirjailija jo ENNEN esikoista. Hoh-hoijaa. Enää lähinnä naurattaa, silloin pänni.
1 huhtikuun, 2009 klo 12:01 pm
Salla
Minäkin pyydän yleensä jutun tarkistettavaksi. Juuri sen takia, että asiavirheitä lipsahtaa mukaan helposti. Sekä minulle että jutun tekijälle on mukavampi, että faktat ovat kohdallaan. Tyyliseikkoihin en puutu. Kaikki minusta tehdyt jutut (joita ei ihan pinoksi saakka ole kylläkään kertynyt…) ovat olleet mukavia.
2 huhtikuun, 2009 klo 8:02 am
Jukka
Kokemuksia on laidasta laitaan. Eräs mieleeni jäänyt oli sellainen, että toimittaja teki haastattelun muttei oikein tiennyt mitä kysyisi. Se oli sitten enemmän sellainen tunnin mittainen, koossa pysymätön rupattelutilanne, jossa hän teki joitain muistiinpanoja ja kokosi sitten niiden perusteella jutun.
Sama linja jatkui, kun sain jutun tarkistettavakseni: ”Tässä olisi tämä juttu. Jos siinä on jotain virheitä, niin korjaa vain suoraan tekstiin. Tai jos tulee jotain uutta mieleen, niin kirjoita sinne vain.”
Ja minullehan tuli. Lähetin tyypille jonkin verran aiempaa kiinnostavamman haastattelun, jota hän ei sitten itse enää tarkastanut. Oli kuulemma ollut aika äimänä siinä vaiheessa, lehden oikolukuvaiheessa näki, mitä sinne painoon oli menossa…
2 huhtikuun, 2009 klo 10:57 am
Leena
Haastattelujen tarkistaminen on kai sekä toimittajan että haastateltavan kannalta selkiyttävä asia ja hyvä käytäntö. Tietenkin vain asiavirheet korjataan, ei toisen tekstiin puututa. Minulla on otsikoista samantyyppisiä kokemuksia kuin Kirsti K:lla – juttu voi olla hyvinkin asiallinen, mutta otsikko silkkaa silkkoa.
Näin jälkijunassa tännekin onnea Terhille!
2 huhtikuun, 2009 klo 4:02 pm
Sari
Juuri tehtiin Karjalaiseen haastattelu, josta tuli oikein kiva ja jonka sain asianmukaisesti tarkistaa. Kaikki tympeämmät haastattelumuistot ovat siis tällä haavaa pyyhkiytyneinä jonnekin historian hämärään, mutta kaipa niitäkin on. Muistan näes ajatelleeni, että on se siunattua, kun ei tarvitse jatkuvasti olla lehtien sivuilla tilittämässä ja sitten oikaisemassa niitä tilityksiä. (Tosin se voisi edistää kirjamyyntiä.)
Tuntuu muuten aina vähän kiusalliselta pyytää toimittajaa lähettämään juttu tarkistettavaksi. Vähän niin kuin ei luottaisi toimittajan ammattitaitoon. (Siitähän ei ole kysymys, mutta silti.)
Joskus juttua tarkistaessa tekisi mieli ruveta korjailemaan kirjoitusvirheitä tai muuten sössöjä kohtia, mutta olen yleensä saanut itseni hillittyä. (Eihän tällainen haastateltavalle kuuluisikaan, mutta jos haastateltava sattuu olemaan myös äidinkielen opettaja, niin hän hoitaisi pienen oikolukaisun ihan hyvän hyvyyttään ja mielellään.)