You are currently browsing the monthly archive for toukokuu 2009.
Tänään on se onnekas päivä, kun lasten- ja nuortenkirjailijoiden lukijat aloittavat kadehdittavan pitkän kesälomansa. Toivottavasti lukevat kesällä mahdollisimman paljon kirjoittamiamme kirjoja. 😉
Mutta mites me muut? Aiotteko pitää kesälomaa vai kirjoitatteko läpi kauneimman vuodenajan?
Minä en malta pitää viisiviikkoista lomaa putkeen, mutta varastan viikon sieltä, toisen täältä ja kolmannen tuolta, ja teen lyhyempää työviikkoa.
Yhdistän työn ja huvin pakkaamalla aamuisin teetermarin ja muistivihkon laukkuun ja tepastelemalla järven rannalle kirjoittamaan.
Nautiskellaan kesästä!
Uuden kirjan aloittaminen on aina innostava, toiveikas työvaihe. Mitä tahansa voi tapahtua. Edessä on seikkailu, jonka sivupoluista ei ole vielä aavistustakaan. Alku tuntuu kevyeltä ja helpolta, vielä ei muista, millaiseksi puurtamiseksi työ kuukausien myötä muuttuu.
Aloitan uuden romaanin luomalla kirjaan liittyvän soittolistan. Näinä Spotify-aikoinahan se on helppoa ja kätevää. Etsin kappaleita, jotka voisivat sopia tekstin tunnelmaan. Minä ja romaanihenkilöni emme jaa samaa musiikkimakua, joten samalla opin kuuntelemaan myös artisteja, joita en yleensä kuuntelisi. Tosin täytyy tunnustaa, että hahmojeni Kertun & Miran j-rock -innostus menee minulta yli hilseen. En pysty kuuntelemaan genreä puolta minuuttia pitempään, mutta se ei estä mimmejä lisäämästä volyymia, päivastoin.
Millaisia alkuvalmisteluja sinä teet aloittaessasi uutta kirjaa?
Käsikirjoitusten lukeminen ja kommentoiminen on aikamoinen ongelma. Se ei ole mikään win-win-situation, vaan toisaalta-toisaalta.
Toisaalta kirjoittajana tuntee sympatiaa toista kirjoittajaa kohtaan. Tietää, miten kipeästi hän tarvitsee tukea, palautetta ja toisen kirjoittajan kommentteja. Toisaalta käsikirjoituksen lukemiseen ja huolelliseen kommentointiin menee aivan järjettömästi aikaa. Ei ole mitään järkeä lukaista huolimattomasti ja antaa yhdentekevä ”joo, ihan kiva” -palaute. Ei kirjoittaja siitä hyödy. Mutta jos luen tarkasti, ajattelen ja kommentoin, aikaa menee ainakin puolitoista työpäivää tai kaksi.
Kukaan ei kysyy: ”Hei, tulisitko meille siivoamaan päiväksi tai pariksi?”
Kovin moni kysyy: ”Lukisitko käsikirjoitukseni?”
Työn määrä on sama. Ja se on omasta kirjoittamisesta pois. Se on pois myös rahan ansaitsemisesta, jota on pakko tehdä, jotta voisi kirjoittaa. Minkähän takia itsekään ei kehtaa pyytää palkkiota lukemisen ja kommentoinnin työstä?
Jos on kyse vaihtarista, homma on ihan ok. Luen mielelläni kollegan tekstin, kun tiedän, että tarvitessani voin pyytää häneltä vastapalvelusta.
En tiedä, mitä vastata pyyntöihin. Pitäisi sanoa ei. Liian usein lupaan, silkasta myötätunnosta, kun ei raaski jättää kirjoittajaa yksin ongelmansa kanssa. Ehkä myös pelosta, että leimaudun ylimieliseksi, sillä useimmiten on kyse puolitutuista, tutuista tai suorastaan ystävistä. Mitä he ajattelisivat, jos en auta kaveria, kun hän apua tarvitsee? Tulos on, että omat työt sakkaantuvat, lukeminen+kommentointi vie viikonlopun ainoan vapaapäivän, takkuan, tuhraan, teen väsyneenä töitä ja harmittelen, etten pystynyt kieltäytymään.
Palautteen tarve on suuri. Palautteen antamisen järjestelmiä on liian vähän. Nuoren Voiman Liitolla on arvostelupalvelu. Oriveden Opisto järjestää Matkalla mestaruuteen -koulutuksia romaanikäsikirjoitusten kehittelemistä varten. Pirkkalaiskirjailijoilla on arvostelupalvelu, joka on hyvä systeemi. Kirjoittaja maksaa vain 40 euroa, arvioija saa kohtuullisen, joskaan ei suuren korvauksen, noin 300 euroa romaanikäsikirjoituksesta. Mutta palvelu on riippuvainen siitä, miten paljon yhdistys saa tähän toimintaan apurahaa. Yleensä on mahdollista antaa palautepalvelu 3 – 4 käsikirjoitukselle vuodessa. Se on kovin vähän.
Ehkä pitäisi neuvoa kirjoittajia osallistumaan johonkin kirjoittajakoulutukseen ja saamaan palautetta sitä kautta. Mutta se on aika hidasta.
Ratkaisu olisi, jos kykenisin sanomaan: Valitan, en todellakaan ehdi. Minun on nyt itsekkäästi asetettava oma kirjoittamiseni etusijalle. Miten kykenisin?
Uuden kirjan vedokset tulivat. Luen niitä ihan suhteellisen tyytyväisenä. Kyllähän tästäkin kirja tuli, osin jopa kelpo kirja. Silti huomaan taas kerran miettiväni sitä, miksi kirjasta ei tule koskaan selllainen kuin on ajatellut.
Ennen kirjan ensimmäistäkään tiedostoon kirjoitettua sanaa minulla on siitä yleensä voimakas mielikuva, ajatus siitä, millaisen kirjan olen kirjoittamassa. Ajatus on yhtä aikaa hämärä ja kristallinkirkas. En siinä vaiheessa osaa pukea sitä sanoiksi (en tietenkään, koko kirjan kirjoittaminenhan on ajatuksen sanallistamista), mutta se on silti minulle jollain lailla selvä. Se leijuu edessä. Ei tarvitse kuin ojentaa käsi ja napata kiinni.
Hapuiluksihan se menee. Ajatus siirtyy kauemmas, se muuttaa muotoaan, mutta on kuitenkin tavallaan sama. Kun olen hapuillut tarpeeksi, hapuillut kokonaisen kirjan verran, en kykene enää muistamaan, millainen se ajatus oli, jonka näin kristallinkirkkaana edessäni. Kirjasta on voinut tulla ihan kohtuullinen, jopa hyvä. Aina kuitenkin erilainen kuin alkuperäinen ajatukseni. Sen tiedän, vaikka olenkin jo menettänyt ajatuksen.
Onnittelut grafomaanikko Salla Simukalle Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinnosta! Ansaitusti palkittiin Sallan Takatalvi, jota muuten kehuttiin myös SNI:n Kirjakorissa tänä keväänä. Hyvä, Salla!
Palkinnoista ja apurahoista puheenollen, olenko erityinen kohtalon silmätikku vai tapahtuuko teille muille tällaista: jostain tulee ”ylimääräistä” rahaa, apurahalotto lätkähtää, tulee pieni palkinto tms. Lyhyttä hurrausta ja unelmia esim. parturista tai kävelykengistä.
Mitä tapahtuukaan seuraavaksi: koneet ja hampaat hajoavat, jokin käsittämätön lasku tipahtaa postilaatikkoon, lapset aiheuttavat jonkin ison rahanmenon.
Miksi näin tapahtuu? Aina!
Viime keväänä sain pienen palkinnon Tampereen kaupungilta (kiitos, kiitos!). Näin huimia unia osallistumisesta luovan kirjoittamisen viikkoon Kreikan Santorinilla. Ilmoittauduin.
Hajosi ruohonleikkuri, varastettiin polkupyörä, hampaasta irtosi paikka, tietokoneen kovalevy sammui ikiuneen. Hyvästi Santorini.
Kirjastoapurahoista ilmoitettiin äskettäin. Sain osuuteni (kiitos, kiitos!). Minulla oli tosi-törsäys-unelmia. Aioin maksaa yrittäjäeläkevakuutukseni ja ennakkoveroni.
Arvaatte jo, mitä tapahtui. Jääkaapissa maito ei kylmenekään vaan lämpenee. Takahammas äityi särkemään ja vaatii juurihoitoa. Eikä tämä lopu tähän. Odottelen suolet kylminä, mikä prakaa seuraavaksi.
Tähtien asennostako tämä johtuu? Vai Zeitgeistista? Kosmisesta tasapainosta?
Olen kateellinen kaikille teille, joilla on oma yritys ja – miten ylellistä – oma kirjanpitäjä. Minulla ei toistaiseksi ole, ja tiedätte kyllä, mitä se tarkoittaa…
Mikä on friikun kevään kohokohta – vuoden odotetuin päivä?
Veroilmoituksen täyttäminen & siihen liittyvä kuittirumba tietenkin.
Olen saanut nauttia tästä aurinkoisesta kevätpäivästä neljän seinän sisällä palkkakuittien, tositteiden, junalippujen, kymmenien erilaisten lippulappujen ja laskimen seurassa. Viime vuonna minulla oli 24 eri toimeksiantajaa, mikä lisää kivasti byrokratian haastavuustasoa.
Mutta ähäkutti! Olen jo voiton puolelle. Julma lomake luuli olevansa ovelampi, mutta päihitin sen. En 6-0, mutta sinne päin…
Miten on sinun laitasi? Oletko niin onnekas, että sait kuoren postiin jo tällä viikolla, vai nyherrätkö papereiden parissa ensi viikolla?
Päätimme ottaa kissanpennun. Pentu itse ei päätöksestä innostunut. Se halusi pysyä kotinavetassa ja vastusti pyydystäjäänsä raivoisasti. Lopulta emäntä (verissään) antoi meille kissapussin ja arveli, että pohjimmiltaan tämä eläin on varmaan ihan kiltti.
Kotona tämä eläin pesiytyi huonekalujen alle. Päätimme antaa sen olla siellä vaikka koko ikänsä – miltä alkoikin vähitellen vaikuttaa – jos se niin haluaisi. Houkuttelimme sitä kuitenkin herkkupaloilla, ja päivien mittaan se tuli yhä lähemmäksi.
Yhtenä päivänä pentu suostui tulemaan hetkeksi syliini. Se mahtui kämmeneni alle. Sitten se sulki silmänsä ja alkoi kehrätä. Se kehräys järisti maailmaani, enkä ikinä unohda sitä tunnetta: ystävyytemme oli alkanut.
Siitä tuli luja ystävyys, joka kesti pitkään. Nyt Jaffan kuolemasta on jo vuosia, mutta minun on sitä vieläkin riipivä ikävä.
Eilen vietettiin kansainvälistä eläinlääkäripäivää. YleX-kanavalla kerättiin tarinoita hetkistä, joina eläin on tehnyt vaikutuksen. Ajattelin varastaa idean, niin kuin sukkelilla kirjailijoilla tunnetusti on tapana. Eläimistä on kirjoitettu valtavasti, mutta kirjoitettaisiinko vielä vähän lisää?
Grafomania 
Uusimmat kommentit