Päätimme ottaa kissanpennun. Pentu itse ei päätöksestä innostunut. Se halusi pysyä kotinavetassa ja vastusti pyydystäjäänsä raivoisasti. Lopulta emäntä (verissään) antoi meille kissapussin ja arveli, että pohjimmiltaan tämä eläin on varmaan ihan kiltti.
Kotona tämä eläin pesiytyi huonekalujen alle. Päätimme antaa sen olla siellä vaikka koko ikänsä – miltä alkoikin vähitellen vaikuttaa – jos se niin haluaisi. Houkuttelimme sitä kuitenkin herkkupaloilla, ja päivien mittaan se tuli yhä lähemmäksi.
Yhtenä päivänä pentu suostui tulemaan hetkeksi syliini. Se mahtui kämmeneni alle. Sitten se sulki silmänsä ja alkoi kehrätä. Se kehräys järisti maailmaani, enkä ikinä unohda sitä tunnetta: ystävyytemme oli alkanut.
Siitä tuli luja ystävyys, joka kesti pitkään. Nyt Jaffan kuolemasta on jo vuosia, mutta minun on sitä vieläkin riipivä ikävä.
Eilen vietettiin kansainvälistä eläinlääkäripäivää. YleX-kanavalla kerättiin tarinoita hetkistä, joina eläin on tehnyt vaikutuksen. Ajattelin varastaa idean, niin kuin sukkelilla kirjailijoilla tunnetusti on tapana. Eläimistä on kirjoitettu valtavasti, mutta kirjoitettaisiinko vielä vähän lisää?
18 kommenttia
Comments feed for this article
6 toukokuun, 2009 klo 10:25 am
anuh
Ihana aihe! 🙂
Minäpä kerron kokemuksen villieläimistä. Rakastan varislintuja, ja koiran kanssa aamulenkkeillessä tutustuin vähitellen paikallisiin variksiin. Ne kävelivät aamulenkin kanssamme (tai siis ainakin omalle reviirirajalleen saakka), minä heittelin niille herkkupaloja.
Koira innostui välillä jahtaamaan harmaatakkeja, ja näytti siltä kuin ne olisivat leikkineet koiran kanssa: Matalaa liitoa aivan kuonon edessä, ja kun koira kyllästyi, ne laskeutuivat heti ja hyppelivät härnäävästi koiran edessä 😆
Ajan kanssa koirakin tottui variksiin, eikä enää piitannut niiden tepastelusta ympärillämme.
Tässä kuva läheisestä puistosta (sorry, en nyt lennosta muista miten kuvan voi linkittää suoraan, vai voiko edes näissä kommenteissa?):
Vuosien tuttavuus urheilukentän metsikössä asustelevan variksen kanssa huipentui kokemukseen, joka todella kosketti minua. Oli varisten pesintäajan pahin vaihe (ihmisten näkökulmasta), kun poikaset olivat laskeutuneet pesästä, mutta eivät vielä kunnolla lentäneet. Tällä varisrouvalla oli kaksi poikasta, joita se kaitsi edellisvuotisen jälkeläisensä avustuksella. Usein urheilukentän metsiköstä kuului kovaa raakuntaa, kun joku harhautui liian lähelle poikasia.
Eräänä aamuna, kun käveleksin koiran kanssa metsän reunassa, huomasin aikuisten varisten taapertavan metstästä meitä kohti. Ajattelin väistää, kun tiesin että poikasetkin ovat siellä jossain. Vielä mitä! Poikaset pomppivat aikuisten perässä, ja emo opasti ne aivan lähelle meitä, katsoi sitten minua sen näköisenä että tässä ovat minun lapseni 😀
Heittelin koirannameja variksille, emo noukki niitä nokkaansa ja syötti poikasilleen. Koko porukka kiersi metsän laidan kanssamme, kunnes siirryimme niiden reviiriltä pois.
Tällainen villin luontokappaleen osoittama luottamus oli jotain aivan ainutlaatuista 🙂 Harmi että olen vähän vieraantunut variksista nyt, kun koiraa ei enää ole, mutta aina joskus urheilukentän ohi kulkiessani varisrouva tulee tervehtimään.
6 toukokuun, 2009 klo 10:35 am
Sari
Upea juttu ja kerrassaan hieno valokuva. Vau. (Hau.)
Minäkin tykkään variksista. (Olen myös kirjittanut niistä.) Lasken varismyönteisyyteni pitkälti Jukka Parkkisen ansioksi.
6 toukokuun, 2009 klo 11:50 am
S
Ujona ihmisenä (ja koska en ole mikään oikea kirjailija vielä) uskallan kommentoida vasta nyt, vaikka Grafomaniaa olenkin lueskellut jo jonkin aikaa. Eläimet ja varsinkin kissat vaan ovat semmoinen juttu, että niistä riittää monia suloisia ja hauskoja tarinoita. Minullakin on edelleen ikävä kissaani, joka kuoli monta vuotta sitten. Onneksi olen sen jälkeen saanut tutustua moniin ihaniin kissoihin. Ne kaikki tulevat vielä lähellekin, mikä on varsinkin joiltain yksilöiltä suuri teko.
Yksi ideahautumossa lepäävä lasten/nuortenromaanisuunnitelma liittyykin kissoihin, tai oikeastaan yhteen kissaan. Asetelma on vähän hullunkurinen perhe -tyyppinen, ja sitä hullunkurisuutta perheen kissahan ei yhtään vähennä. Toisessakin projektissa (siinä kaikkein pisimmälle edenneessä) päähenkilöllä on kissa. Ja vielä yhdessä projektissa päähenkilöiden mummolla on lauma kissoja. Ehkä siitä puhe, mistä puute ja sillain, koska minäkin tahdon taas kissan!
6 toukokuun, 2009 klo 12:35 pm
Sari
S, kiitos kun kommentoit. Romaani-ideasi kuulostavat kivoilta.
6 toukokuun, 2009 klo 5:04 pm
MerviH
Minun unohtumattomin tassukaverini taitaa olla Veera-koira, jonka kuolemasta on myös jo muutama vuosi. Musta-valkoinen Veera näytti karjalankarhukoiran ja mäyräkoiran risteytykseltä ja se oli kotoisin Korpilahdelta.
Veeran älykkäiden, ruskeiden silmien ilmeestä pystyi päättelemään, että se ymmärsi pienimmätkin ajatukseni ja tunteeni täydellisesti. Muuta Veera ei osannutkaan, ei edes istunut käskystä, mutta sillähän ei olekaan mitään väliä.
6 toukokuun, 2009 klo 6:33 pm
Anneli
Hieno kuva vaakusta ja Zepestä!
Meillä on kaksi kissaa ja koira. Kissoilla on viehättävä tapa lähteä lenkille minun ja koiran kanssa. Ne arvaavat erehtymättömästi, milloin olemme lähdössä ja tulevat ovelle norkoilemaan. Mainittakoon, että kissat ulkoiluttavat vapaasti itse itseään, joten en oikeastaan ymmärrä, miksi niiden mielestä on niin ältsin mageeta kiertää joka ilta sama lenkki. Minä koiran kanssa edellä, kissat perässä.
Pienempi on näistä kahdesta se älykkö. Se esimerkiksi kantaa vastuuta heräämisestäni ja ilmeisesti osaa katsoa kelloa, koska se alkaa herätellä minua juuri oikeaan aikaan. Pieni, pehmeä kissantassu taputtelee poskelle. Aika söpöä. Mutta jos en suostu heräämään, kissa ottaa keinoon järeämmät konstit ja alkaa pudotella tavaroita yöpöydältä. Siinä vaiheessa kun se tuuppaa otsallaan vesilasia kohti pöydänreunaa, pomppaan varmasti pystyyn. Viisas kissa.
Näin keväällä ja kesällä kissat viettävät yöelämää ulkona. Yleensä ne hyppäävät tuuletusikkunasta sisään aamuyöllä, mutta jos ikkuna on kiinni, tämä kissa-einstein ei suinkaan huuda keittiön ikkunan takana, vaan menee talon päätyyn makuuhuoneen ikkunan alle. Kompostori toimii aika kivana äänenvahvistimena kun pieni, hyljätty kissa aukoo kitaansa kohti taivasta ja huutaa mitä surkeimmalla äänellä.
Olen myös jo tänäkin keväänä saanut kisulta ihquja lahjoja. Tuuletusikkunan kautta on sänkyni viereen kiskottu muutamia herkullisen näköisiä, mehukkaita rottia, päät irti purtuina.
6 toukokuun, 2009 klo 6:45 pm
Terhi
Kiitos tästä hyvänmielen keskustelusta! Mukava lukea ja muistella oman koiravainaan edesottamuksia. Hieno kuva ja tarina, Anu. 🙂
6 toukokuun, 2009 klo 8:19 pm
Usvazine
Kaikille kissaihmisille Simon’s cat:
Ihan kuin kenen tahansa unikeon kissa….
7 toukokuun, 2009 klo 7:37 am
Anneli
Toihan on meiltä kotoa! Äänetkin just oikein.
7 toukokuun, 2009 klo 9:07 am
Sari
Tuossa animaatiossa on muuten virhe: raapimispuuta on raavittu. Kuka nyt raapimispuuta viitsisi raapia, kun on nahkahuonekalujakin.
Tästä muistuikin mieleen, miten eräs eläin kerran teki syvän (sananmukaisesti) vaikutuksen, muttei kovin positiivisesti. Eräs poni nimittäin päätti purra rouskauttaa minua käsivarresta, vaikken mielestäni antanut siihen mitään aihetta. Tai voihan se olla, että ponit inhoavat tätien lepertelyä. Joka tapauksessa olen sen jälkeen kiertänyt shetlanninponit, nuo ärtyisät tynnyrit, kaukaa. (Islanninhevoset ovat sitten ihan toinen luku.)
7 toukokuun, 2009 klo 10:03 am
Anneli
Selvä virhe.
Toisaalta, myös sängyntolpia ja patjaa on raavittu. Varsinkin alapuolelta. Meillä se on havaittu erittäin mainioksi raapimapaikaksi.
Aiheen dokumentaarista uskottavuutta lisäävät mielestäni huiskin haiskin olevat kissanlelut.
7 toukokuun, 2009 klo 10:09 am
anuh
Ihana pätkä, katsoin heti kahdesti peräkkäin ja nauroin ihan hervottomana 😆 Tuli mieleen äidin kissa, joka oli joskus mökillä mukana ennen kuin otin koiran. Äidilläni on kokoelma kuparisia kahvipannuja, useita eri kokoisia, ja kissan herätysrituaaleihin kuului tiputella ne takan päältä pienimmästä suurimpaan. Hyvällä tuurilla heräsin jo siihen riipivään ääneen, kun kynnet hivelivät kokeilevasti kuparipannun pintaa.
Samainen kissa myös ”soitti ovikelloa” mökillä, se hyppäsi verannan pikkukaapin päälle, venytti itsensä ikkunaa vasten pystysuoraksi karvamadoksi ja jyskytti tassulla ikkunaa kunnes pääsi sisälle.
Eläimet on parhaita 🙂
9 toukokuun, 2009 klo 3:44 pm
Salla
Meillä oli vuoden verran hoidossa herttainen lapinkoira. Lähipuistossa räkättirastaat härnäsivät haukkuvaa koiraa lentämällä matalalla ja läheltä. Ne luottivat siihen, että kesytetty, hihnassa kulkeva, pehmolelun näköinen karvapallo ei pystyisi tekemään niille mitään. Röyhkeän itsetietoisina ne kiisivät koiran kuonon edestä.
Kunnes erään kerran koira toimi nopeasti kuin salama, nappasi rastaan suoraan lennosta ja pisteli sen alta aikayksikön poskeensa. Vain jalat jäivät jäljelle. Eivät enää räkättirastaat härnänneet.
Olin vaikuttunut siitä, että herttaisen pehmolelukuoren alla kytivät niin lähellä pedon, metsästäjän vaistot.
Loppuun vielä pari vaikuttavaa eläinkirjaa, joita luin varsinkin pienenä tippa linssissä:
Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva
Robert C. O’Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat
Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset
9 toukokuun, 2009 klo 9:36 pm
anuh
Bim Mustakorva on kauhea, hirveä, järkyttävä kirja (siitä leffasta puhumattakaan)! Se pitäisi kieltää alle 18-vuotiailta 😦
10 toukokuun, 2009 klo 2:31 pm
Salla
No tietenkin Bim Mustakorva on järkyttävä ja julma! Juuri siksi se teki minuun lapsena lähtemättömän vaikutuksen. En muista nimeltä yhtään niistä onnellisista kirjoista, joissa isäntä ja koira löytävät lopussa vaikeuksien jälkeen toisensa. Luin paljon niitäkin. Mikään ei jäänyt mieleeni kuin Bim.
Selailin kirjaa äsken. Kerronta vaikuttaa hienolta, samoin tyyli. Pitäisi ehkä lukea uudestaan.
11 toukokuun, 2009 klo 11:17 am
kirsti k
Vavisuttavin eläinkohtaamiseni tapahtui viime kesänä Islannin Länsivuonoilla Latrabjargin lintukalliolla. Siellä lenteli tuhansittain merilintuja, mutta eräs lunni oli ylitse muiden. Se istui yksikseen jyrkänteen reunalla aivan kuin odottamassa minua ja päästi parin metrin etäisyydelle. Juttelin sen kanssa lumoutuneena puolisen tuntia. En voinut ymmärtää kohtaamista todeksi, olinhan pienestä saakka haaveillut näkeväni lunnin muuallakin kuin Otavan lintukirjan piirretyssä kuvassa. Ja nyt tuo veikeä otus käänteli kirjavaa nokkaansa lähes kosketusetäisyydellä!
Kokemusta ei himmetänyt se, että lunni tuskin jökötti paikoillaan niin pitkään, koska oli ihastunut minuun – syy oli proosallisempi: se vartioi pesäänsä.
11 toukokuun, 2009 klo 12:26 pm
anuh
Lunnit on lutuisia! 😀
Salla: ”En muista nimeltä yhtään niistä onnellisista kirjoista, joissa isäntä ja koira löytävät lopussa vaikeuksien jälkeen toisensa.”
Mä taas toivon, että voisin unohtaa Bim Mustakorvan 😕 Totta kai sellaiset tapahtumat on realismia jne. mutta mä tiedostan sen muutenkin vähän liian voimakkaasti. Vieläkin tulee kauhean lohduton olo, kun ajattelee sitä kirjan loppua 😥
11 toukokuun, 2009 klo 5:37 pm
Markku
Tiirojen, punajalkaviklojen ja meriharakoiden kirkunatervehdys täältä Utöstä! Kun nyt kerran kissasta aloitettiin, en voi olla mainostamatta kirjaa nimeltään Kirjastokissa. Olen vasta noin puolivälissä, mutta teos on jo nyt onnistunut vahvistamaan kaikkia mahdollisia positiivisia ennakkokäsityksiäni kissoista. Tarina tietysti on pikkaisen sellaista kokoperheen elokuvaa, mutta viis siitä. Kissa on viisas, kissa on suloinen, empaattinen, ovela ja ennen kaikkea vapaa. Teoksessa esiintyvä kissa on nimeltään Dewey Readmore Books. Tarinan kertojana kirjastonhoitaja Vicki Myron. Kyseessä on siis varsinainen hyvän mielen kirja. Sellaisia ei tässä maailmassa ole yhtään liikaa. Ja mikä parasta, tarina marssittaa muistini komeroista kaikki lapsuuteni ja aikuisuuteni kissapersoonat, joita parempia ja fiksumpia ystäviä on vaikeaa löytää ihmismaailmasta.
Toinen kirjakissasuosikkini on tietysti Sven Nordqvistin Viiru. Sekin on niin oikea kissa kuin vain olla voi. Kyllä mä koiristakin pidän, mutta valintatilanteessa kallistuisin ehdottomasti kissan puolelle.