Uuden kirjan vedokset tulivat. Luen niitä ihan suhteellisen tyytyväisenä. Kyllähän tästäkin kirja tuli, osin jopa kelpo kirja. Silti huomaan taas kerran miettiväni sitä, miksi kirjasta ei tule koskaan selllainen kuin on ajatellut.

Ennen kirjan ensimmäistäkään tiedostoon kirjoitettua sanaa minulla on siitä yleensä voimakas mielikuva, ajatus siitä, millaisen kirjan olen kirjoittamassa. Ajatus on yhtä aikaa hämärä ja kristallinkirkas. En siinä vaiheessa osaa pukea sitä sanoiksi (en tietenkään, koko kirjan kirjoittaminenhan on ajatuksen sanallistamista), mutta se on silti minulle jollain lailla selvä. Se leijuu edessä. Ei tarvitse kuin ojentaa käsi ja napata kiinni.

Hapuiluksihan se menee. Ajatus siirtyy kauemmas, se muuttaa muotoaan, mutta on kuitenkin tavallaan sama. Kun olen hapuillut tarpeeksi, hapuillut kokonaisen kirjan verran, en kykene enää muistamaan, millainen se ajatus oli, jonka näin kristallinkirkkaana edessäni. Kirjasta on voinut tulla ihan kohtuullinen, jopa hyvä. Aina kuitenkin erilainen kuin alkuperäinen ajatukseni. Sen tiedän, vaikka olenkin jo menettänyt ajatuksen.

Advertisements