Uuden kirjan vedokset tulivat. Luen niitä ihan suhteellisen tyytyväisenä. Kyllähän tästäkin kirja tuli, osin jopa kelpo kirja. Silti huomaan taas kerran miettiväni sitä, miksi kirjasta ei tule koskaan selllainen kuin on ajatellut.
Ennen kirjan ensimmäistäkään tiedostoon kirjoitettua sanaa minulla on siitä yleensä voimakas mielikuva, ajatus siitä, millaisen kirjan olen kirjoittamassa. Ajatus on yhtä aikaa hämärä ja kristallinkirkas. En siinä vaiheessa osaa pukea sitä sanoiksi (en tietenkään, koko kirjan kirjoittaminenhan on ajatuksen sanallistamista), mutta se on silti minulle jollain lailla selvä. Se leijuu edessä. Ei tarvitse kuin ojentaa käsi ja napata kiinni.
Hapuiluksihan se menee. Ajatus siirtyy kauemmas, se muuttaa muotoaan, mutta on kuitenkin tavallaan sama. Kun olen hapuillut tarpeeksi, hapuillut kokonaisen kirjan verran, en kykene enää muistamaan, millainen se ajatus oli, jonka näin kristallinkirkkaana edessäni. Kirjasta on voinut tulla ihan kohtuullinen, jopa hyvä. Aina kuitenkin erilainen kuin alkuperäinen ajatukseni. Sen tiedän, vaikka olenkin jo menettänyt ajatuksen.
Grafomania 
4 kommenttia
Comments feed for this article
18 toukokuun, 2009 klo 9:56 am
Sari
Mulle kässäri on aina aluksi pettymys juuri tästä syystä, ettei se ikinä vastaa sitä mielikuvaa, jota lähdin innokkaana pyydystämään. Vähän niin kuin pienoislentokonetta rakennettaessa: paketin mallikuva on upea, ohjeet vaikuttavat selkeiltä, ei tarvitse kuin vähän liimailla ja maalailla. Lentokoneesta tulee kuitenkin epäsuhtainen hökötys, jota tuhruiset maaliläikät eivät juuri kohenna. Siinä näkyvät omat sormenjäljet ihan liikaa, se näyttää minun askartelemaltani rojulta eikä oikealta lentokoneelta.
Aika on kuitenkin armelias. Kun sitä hökötystä katsoo vähän kauempaa, niin siinä huomaa kivojakin piirteitä: sellaisia juttuja, joita ei edes tiennyt osaavansa.
18 toukokuun, 2009 klo 11:14 am
Terhi
Pienoislentokoneen rakentaminen tai kodin remontti. Unelma TÄYDELLISESTÄ työhuoneesta. Paljon yksityiskohtaisia suunnitelmia, luonnoksia, värikkäitä mielikuvia; eihän suunnitelma voi mennä pieleen.
Ei se pieleen menekään, mutta… Työ on ensinnäkin paljon vaativampaa kuin aluksi luuli. Välillä menee usko. Turhautuu, väsyy, aloittaa alusta. Kun lopulta katsoo ympärilleen ja tarkastelee detaljeja, tajuaa, että ahaa, nyt opin tuon, tuon ja tuon. Ensi kerralla en tee ainakaan tuota virhettä; miksi en tajunnut ottaa sitä huomioon? Jatkuva oppimisprosessi.
19 toukokuun, 2009 klo 12:40 pm
Mila
Minusta on ollut ihan hyvä, ettei kirjoistani ole tullut sellaista kuin alun perin suunnittelin. Romaani saakin muhia ja muuttaa muotoaan. En suunnittele kaikkea hirveän tarkkaan, vaan annan tekstin viedä.
Lopputulos on tähän mennessä ollut yllätys itsellekin. Kirjoitusmatka olisi tylsempi ilman seikkailua, odottamattomia juttuja ja tuntematonta päämäärää.
20 toukokuun, 2009 klo 11:40 am
Salla
Olisikin edes se pienoismallin kuva, johon verrata! Mutta kun valmiin kirjan myötä alkuperäinen ajatus katoaa tavoittamattomiin.
Mietiskelin yhtenä päivänä taidemaalareita, jotka maalaavat samaa aihetta useita kertoja. Eri versioiden katseleminen on mielenkiintoista. Voi miettiä, miten taiteilija on yrittänyt saada mielikuvastaan kiinni, mitkä elementit maalauksissa muuttuvat ja mitkä säilyvät, mitkä asiat korostuvat. Jokaista maalausta kuitenkin voidaan tarkastella itsenäisenä taideteoksena. Käsikirjoituksen versiot ovat yleensä vain käsikirjoituksen versioita, jotka unohtuvat ja katoavat.
Milan kommenttiin vielä sen verran, että toisinaan ajatukseni kirjasta voi olla hyvinkin yksityiskohtainen juonen, henkilöiden ja tyylin tasolla. Toisinaan taas ajatus on jotain todella abstraktia, mutta samalla se tuntuu erittäin selvältä. Tällaisen abstraktimman ajatuksen tapauksessa romaani voi muuttaa muotoaan moneen otteeseen, mutta ajatus säilyy samana.