Ei ole mikään uutinen, että kirjailijat käyttävät omia kokemuksiaan kirjoittamisen innoittajina. Vanha neuvo on kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Fiktiiviseen tekstiin tulee ujutettua valtava määrä ajattelemiaan ajatuksia ja tuntemiaan tunteita – miten muuten voisi ollakaan? Ei ole pakko olla kokenut juuri sitä, mistä kirjoittaa, mutta se pitää pystyä kuvittelemaan ja siinä omat kokemukset tulevat apuun.
Joskus minua häiritsee ajatus siitä, että olen jalostanut kokemuksiani ja tunteitani fiktiivisen tekstin rakennuspalikoiksi. Olen muokannut ja vääntänyt ja kääntänyt ja muuttanut, enkä aina enää tiedä, löydänkö muistoistani oikean, alkuperäisen kokemuksen kirjallisen version sijaan. Onko tuntemani suru enää ”omaa suruani”, kun olen hyväksikäyttänyt tunnettani ja muokannut siitä kirjallisen henkilön tunteen? Tilanne olisi ehkä vielä hankalampi, jos olisin kirjoittanut jotain aidosti omaelämäkerrallista. Nyt minulla on sentään ainakin periaatteessa olemassa fiktiivisen henkilön kokemus ja oma kokemukseni, jotka poikkeavat toisistaan milloin enemmän ja milloin vähemmän.
Antiaikalainen kirjoitti siitä, kuinka hankala on kirjoittaa kuin lähipiiriä ei olisi olemassa: http://antiaikalainen.blogspot.com/2009/08/kielletty-lahipiirilta.html. Hyviä ja mielenkiintoisia ajatuksia. Joskus huomaan, että haluaisin selitellä tutuille ihmisille, että vaikka kirjan henkilö muistuttaa jossain määrin minua ja vaikka hän onkin jossain määrin samanlaisessa tilanteessa kuin minä, omat tunteeni ja henkilön tunteet ovat kuitenkin selvästi kaksi eri asiaa. En ole selitellyt. En tahdo aliarvioida ihmisiä.
Toisaalta selvästi fiktiivinen teksti mahdollistaa sen, että kirjaan voi kirjoittaa vaikka kaikki arimmat, synkimmät salaisuutensa ja epäkorrekteimmat ajatuksensa, koska kukaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä keksittyä. Oman pään sisältä löytyy yllättäviä puolia ja asioita, jotka normaalioloissa haluaa pitää muilta piilossa. Joskus tuntuu kuitenkin hyvältä kirjoittaa niitä ulos, jonkun ihan keksityn henkilön ajatuksiksi ja tunnelmiksi.
4 kommenttia
Comments feed for this article
6 syyskuun, 2009 klo 10:44 am
Sari
Nämä ovat mielenkiintoisia ja ikuisia (?) kysymyksiä. Sitkeästi elää se ajatus, että kirjoittaja kirjoittaa itsestään ja antaa henkilöitten puhua omalla suullaan. Sikäli on kivaa kirjoittaa fantasiaa, ettei kenenkään tarvitse ainakaan luulla, että kuvaan omia vaiheitani. Olen muuten vain omituinen.
Kirjoittaessa ei aina ole kovin tietoinen siitä, mistä mikäkin ainesosa on lähtöisin. Jälkikäteen ne hahmottaa paremmin: hei, tuollahan onkin tuo tapaus. Jälkikäteen usein myös säpsähtää juuri sitä, että mitenköhän mikäkin asia tulkitaan. Onneksi se tapahtuu vasta jälkikäteen, ettei kirjoittaessa tarvitse keskittyä olemaan korrekti.
7 syyskuun, 2009 klo 10:13 am
Salla
Varo vaan, Sari, kyllä niitä fantasiateoksiakin jossain vaiheessa aletaan tutkia suurennuslasilla, kun olet vielä kuuluisampi kuin nykyään. Onhan Tolkienin ja Lewisinkin kirjoista löydetty vaikka mitä viittauksia kirjailijoiden omiin vaiheisiin.
Ei vaan, kyllähän se niin menee, että mitä lähempää teos näyttäisi päällisin puolin liippaavan kirjailijan elämää, sitä herkemmin tehdään tulkintoja. Sen sijaan vaikkapa keski-ikäisen rekkakuskimiehen voisi hyvin panna kirjassa laukomaan omia mielipiteitään ilman, että yhdistämisvaara olisi kovin suuri.
7 syyskuun, 2009 klo 10:55 am
Leena
Kiinnostavaa pohdintaa, Salla! Olen urani akana törmännyt kaikenlaisiin tulkintoihin teosteni suhteesta muun muassa omaan elämääni, ja toisinaan hämmentää lukijoiden halu vetää johtopäätöksiä, joihin ei ole katetta. Toisaalta minulle on käynyt pari kertaa niinkin, että kun kirjoitan omasta kokemuksestani, sen on väitetty olevan epäuskottavaa.
Kai on vain niin, ettei kannata kirjoittaessaan liikaa miettiä sitä, mitä joku ajattelee lukiessaan. Minulle on myös käynyt samoin kuin Sarille: tajuan jonkun tekstiin ujuttautuneen asian alkuperän vasta paljon myöhemmin.
7 syyskuun, 2009 klo 1:05 pm
kirsti k
Olen myöntänyt olevani varas ja käyttäväni lähiipiirin sattumuksia surutta kirjojeni materiaalina. En suoraan, mutta miksaillen ja liioitellen, lomittaen ja limittäen. Sekahedelmäkeitto (sukkahousukiisseli sanotaan kotona) on valmis.
Usein päädyn Sallan mainitsemaan tilanteeseen: en enää itsekään tiedä, mikä on elämässäni totta. Ovatko muistot oikeita? Kuka keksi ratkaisun? Ketä lohdutettiin? Mikä pelotti eniten? Mistä haju tuli? Kuka itki kenen sylissä? Kuka sanoi avainlauseen? Oliko lunta kaulaan saakka? Kaaduinko pyörällä, vai oliko se veli? Kuka rakasti ketä?
Ajattelen kuitenkin, että muistoni ovat aina oikeita. Toiset niistä muistan suoraan, toiset vanhempien kertomusten tai valokuvien kautta. Jotkut ovat liioiteltuja tai tapahtuneetkin jollekin kaverille. Silti niin tosia.
Kirjoittamisen yksi hienoimmista puolista on se, että voi kirjoittaa toiveitaan todeksi. Mistä ikinä onkin haaveillut, sen voi puhaltaa eloon kirjassa. Ja simsalabim, aivan kuin sen olisi oikeasti elänyt.