Ei ole mikään uutinen, että kirjailijat käyttävät omia kokemuksiaan kirjoittamisen innoittajina. Vanha neuvo on kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Fiktiiviseen tekstiin tulee ujutettua valtava määrä ajattelemiaan ajatuksia ja tuntemiaan tunteita – miten muuten voisi ollakaan? Ei ole pakko olla kokenut juuri sitä, mistä kirjoittaa, mutta se pitää pystyä kuvittelemaan ja siinä omat kokemukset tulevat apuun.

Joskus minua häiritsee ajatus siitä, että olen jalostanut kokemuksiani ja tunteitani fiktiivisen tekstin rakennuspalikoiksi. Olen muokannut ja vääntänyt ja kääntänyt ja muuttanut, enkä aina enää tiedä, löydänkö muistoistani oikean, alkuperäisen kokemuksen kirjallisen version sijaan. Onko tuntemani suru enää ”omaa suruani”, kun olen hyväksikäyttänyt tunnettani ja muokannut siitä kirjallisen henkilön tunteen? Tilanne olisi ehkä vielä hankalampi, jos olisin kirjoittanut jotain aidosti omaelämäkerrallista. Nyt minulla on sentään ainakin periaatteessa olemassa fiktiivisen henkilön kokemus ja oma kokemukseni, jotka poikkeavat toisistaan milloin enemmän ja milloin vähemmän.

Antiaikalainen kirjoitti siitä, kuinka hankala on kirjoittaa kuin lähipiiriä ei olisi olemassa: http://antiaikalainen.blogspot.com/2009/08/kielletty-lahipiirilta.html. Hyviä ja mielenkiintoisia ajatuksia. Joskus huomaan, että haluaisin selitellä tutuille ihmisille, että vaikka kirjan henkilö muistuttaa jossain määrin minua ja vaikka hän onkin jossain määrin samanlaisessa tilanteessa kuin minä, omat tunteeni ja henkilön tunteet ovat kuitenkin selvästi kaksi eri asiaa. En ole selitellyt. En tahdo aliarvioida ihmisiä.

Toisaalta selvästi fiktiivinen teksti mahdollistaa sen, että kirjaan voi kirjoittaa vaikka kaikki arimmat, synkimmät salaisuutensa ja epäkorrekteimmat ajatuksensa, koska kukaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä keksittyä. Oman pään sisältä löytyy yllättäviä puolia ja asioita, jotka normaalioloissa haluaa pitää muilta piilossa. Joskus tuntuu kuitenkin hyvältä kirjoittaa niitä ulos, jonkun ihan keksityn henkilön ajatuksiksi ja tunnelmiksi.