You are currently browsing the monthly archive for marraskuu 2009.

Nanowrimon loppusuora on edessä ja maali häämöttää.
Missä mennään, kanssananoilijat?
No, Terhi menee Madridissa mutta läppäri kainalossaan. Minä kävin Savonlinnassa sentään.
Hyvin menee, mutta menköön. Tässä vaiheessa uskallan jo kehuskella. Noin 80 liuskan mittaiseksi suunnitellusta käsikirjoituksesta on 60 liuskaa koossa. Mistä tulikin mieleeni, että läppärillä teksti on, muistitikulla ei. Huh! Nyt on oitis kopioitava. Muistakaa muutkin: muistitikku on tänä päivänä yhtä tärkeä kuin aapistikku muinoin.
Savonlinnan työmatkan vuoksi päätin jo urakan alussa, että marraskuuni kestää itsenäisyyspäivään asti. Kunhan linnan pukujuhlat alkavat, aion löhötä sohvalla ja siemailla kuohuvaiset sekä valmiin käsiksen että itsenäisyyden ja naispuolisen presidentin kunniaksi.
Outoa vetoapua tästä ponnistuksen yhteisyydestä olen saanut, joskaan oma urakkani ei ole ollut kohtuuttoman suuri.
Ensi marraskuussa uudestaan.

NaNoWriMo on nyt puolivälissä, päivä on 16.11.

Tosin henkilökohtainen marraskuuni aikoo jatkua itsenäisyyspäivään asti.

Lupasimme Terhin kanssa kirjoittaa Grafomaniaan vuoroviikottain, mutta nanoilu on sen verran innostavaa, että se tuottaa postaustarpeitakin. Puolimatkan krouvin kunniaksi siis kirjoitan jokusen rivin.

Ihmisen mieli on nerokas kehittämään sijaistoimintoja. Tästä oli puhetta jo aiemmin. Kun pitäisi kirjoittaa, tuntuu aivan välttämättömältä soittaa se yksi puhelu, maksaa laskuja, järjestää työpöytä, leipoa pullaa, mennä kuuntelemaan yleisöluentoa. Mielenkiintoinen on myös se ilmiö, että kun teksti alkaa olla lähellä valmista, hiontavaiheessa, mieleen alkaa pulpahdella mitä hienoimpia tarinaideoita, joita pitäisi tietysti tässä ja nyt ruveta oitis toteuttamaan. Mieli siis etsii sinnikkäästi hätätie-exitejä työläästä paikasta.

Riipaisevia ovat ne tilanteet, joissa kirjoittaja – tavallisesti pitkällä oleva harrastaja, mutta joskus myös julkaissut kirjailija – jumittuu tekstinsä hiontavaiheeseen vuosiksi. Hän hioo ja hioo. Tekee versiota. Mieli on keksinyt sijaistoiminnon: tämä ei ole vielä valmis, pitää viimeistellä. Vuodet kuluvat. Toisaalta toisen prosessia on paha sorkkia, toisaalta tekisi mieli karjua: Lopeta! Lähetä jo se teksti! Anna eteenpäin, mene itse eteenpäin, sittenpä näet. Viimeistelyvaiheessa oleva käsikirjoitus on tehokas tulppa niille kaikille muille tarinoille, jotka odottavat kirjoittamistaan. Ehkä kyse on myös pelosta. Loputon hiominen antaa lisäaikaa. Voi lykätä lohikäärmeen kohtaamista pesällään eli kustannustoimittajaa ja hänen (mahdollisesti kopioitu) hylsyänsä.

Tällä en suinkaan tarkoita, ettei tekstiä pitäisi hioa tai että olisi viisasta lähettää kustantajalle puolivalmis versio.

Mutta sijaistoimintoihin jälleen. Olin ajatellut pitää vapaan viikonlopun ja hoitaa rempallaan olevia kotitöitä. Lauantaina teini halusi ulos syömään ja halpatavarataloon. Hyvänä äitinä tietenkin lähdin eikä sinä päivänä saatukaan muuta aikaan kuin kasa kanansiipiä, farkkuja, huiveja, sukkia, joulukalentereita jne. Halvalla. Inha imuri siis odotti edelleen sunnuntaiaamuna. Ajattelin vähän korjata tekstiä ensin. Iltapäivällä teini ilmestyi luolastaan karjuen ruokaa ja havaitsin imurointia vältellessäni kirjoittaneeni 10 liuskaa. Menee se siis näinkin päin.

Olen lähes siinä, missä minun pitäisi olla. En uskalla sanoa, että hyvin menee, siihen olen liian taikauskoinen. Sanon vain kuin Esko Aho joka tv-haastattelussa 90-luvun alun lamakurimuksessa: ”Tästä on hyvä jatkaa.”

Kuis kulkee, rakkaat kirjoittajatoverit?

Anne tuntuu etenevän tasaisen (ja kadehdittavan) varmasti, Anullakin syntyy, ja Anneli on saanut ison vaihteen päälle. Mitä Päiville kuuluu?

Tunnustettakoon, että olen toipunut viime viikon maanisesta alkuinnostuksesta. Olen lähes aikataulussa (hmmm…). Aikataulussa, kunhan tämän postauksen jälkeen suljen nettiselaimen, keitän jättipannullisen teetä ja paukutan näppäimistöä pitkälle iltaan (eli…?).

Tällä viikolla olen kirjailijavieraillut tamperelaisessa lukupiirissä ja Pirkkalan yläkoululla. Pitkän esiintymispäivän jälkeen itsestä on vaikea saada tehoja irti. Ja lehtijuttujakin olisi. Ja niiden sopimista ja järjestelyjä. Ja ystävän synttärit tietenkin kaikkein tärkeimpänä.

Ja muita tekosyitä!

Annelin kanssa olemme sentään jo ohimennen keskustelleet siitä, miten juhlistaa nanon päättymistä.

Asiat täytyy vain asettaa tärkeysjärjestykseen.

Kirjoitusintoa kaikille nanolaisille ja ei-nanolaisille!

Aloittaminen on kamalaa. Jotkut kirjoittavat rakastavat aloittamista, mm. dekkaristi Seppo Jokinen kertoi aloittamisen olevan homman mukavin hetki.
Ei minusta. Alkukitka on kova.
Aloittaessa joutuu/saa päättää, millainen on kirjan maailma. Se on melkein jumalista luomistyötä. Ennen muuta se on poissulkemista, päätösten tekemistä tyylin, henkilöiden, tarinan ja käänteiden suhteen. Hankalaa.
Ei ihme, että Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä luotuansa maailman.
No, minä olen levännyt lähinnä laakereillani ensimmäisen NaNoWriMo-viikon aikana. En ole saanut aikaiseksi riviäkään! En sanaakaan!
Terhillä on luja usko tuottavuuteeni, mikä on hyvä juttu, koska oma uskoni alkaa horjua.
Tekosyitä kyllä löytyy:sunnuntaina funtsasin, maanantaina tein yhden haastattelun, tiistai oli Helsinki-päivä, keskiviikkona kävin kuuntelemassa viisaan luennon (Stuart Kauffman), torstaina piti käydä tiedotustilaisuudessa, perjantaina… hmm.
Kyllä laiska sika syitä keksii, milloin on maa jäässä, milloin on kärsä kipiä.
Tänään olen sentään saanut jotain aikaiseksi. Piirtelin kuvia. Sillä tavoin yleensä aloitan kirjoittamisen. Joskus piirros on kuin graafi pörssikursseista. Joskus jana, johon on merkitty käänteet. Joskus se näyttää Afrikan tähden näköiseltä pelilaudalta. Joskus isolla paperilla on palloja (henkilöitä) joiden välillä sinkoilevat nuolet, salamat, sydämet ja tikarit. Nyt syntyi kuusi juonenkuljetusta, joita pitäisi limitellä keskenään ja kehitellä.
Ei siihen mennyt kuin tunti.
Miksen ole siis saanut mitään aikaan aiemmin?
Kirjoittamisen käynnistäminen vaatii aikaa, ainakin minun kohdallani. Prosessori hurisee ja jotain tapahtuu, vaikka mitään ei vielä näy.
Toivon hartaasti, että ensi viikolla alkaa jo näkyäkin.
Mites muut nanoilijat? Menikö ensimmäinen viikko paremmin kuin minulla? Siihen ei kyllä kovin paljon vaadita…
Anneli

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot