Aloittaminen on kamalaa. Jotkut kirjoittavat rakastavat aloittamista, mm. dekkaristi Seppo Jokinen kertoi aloittamisen olevan homman mukavin hetki.
Ei minusta. Alkukitka on kova.
Aloittaessa joutuu/saa päättää, millainen on kirjan maailma. Se on melkein jumalista luomistyötä. Ennen muuta se on poissulkemista, päätösten tekemistä tyylin, henkilöiden, tarinan ja käänteiden suhteen. Hankalaa.
Ei ihme, että Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä luotuansa maailman.
No, minä olen levännyt lähinnä laakereillani ensimmäisen NaNoWriMo-viikon aikana. En ole saanut aikaiseksi riviäkään! En sanaakaan!
Terhillä on luja usko tuottavuuteeni, mikä on hyvä juttu, koska oma uskoni alkaa horjua.
Tekosyitä kyllä löytyy:sunnuntaina funtsasin, maanantaina tein yhden haastattelun, tiistai oli Helsinki-päivä, keskiviikkona kävin kuuntelemassa viisaan luennon (Stuart Kauffman), torstaina piti käydä tiedotustilaisuudessa, perjantaina… hmm.
Kyllä laiska sika syitä keksii, milloin on maa jäässä, milloin on kärsä kipiä.
Tänään olen sentään saanut jotain aikaiseksi. Piirtelin kuvia. Sillä tavoin yleensä aloitan kirjoittamisen. Joskus piirros on kuin graafi pörssikursseista. Joskus jana, johon on merkitty käänteet. Joskus se näyttää Afrikan tähden näköiseltä pelilaudalta. Joskus isolla paperilla on palloja (henkilöitä) joiden välillä sinkoilevat nuolet, salamat, sydämet ja tikarit. Nyt syntyi kuusi juonenkuljetusta, joita pitäisi limitellä keskenään ja kehitellä.
Ei siihen mennyt kuin tunti.
Miksen ole siis saanut mitään aikaan aiemmin?
Kirjoittamisen käynnistäminen vaatii aikaa, ainakin minun kohdallani. Prosessori hurisee ja jotain tapahtuu, vaikka mitään ei vielä näy.
Toivon hartaasti, että ensi viikolla alkaa jo näkyäkin.
Mites muut nanoilijat? Menikö ensimmäinen viikko paremmin kuin minulla? Siihen ei kyllä kovin paljon vaadita…
Anneli
Uusimmat kommentit
 | Nimetön: 50 + 8 runoilijaa |
 | kirsti k: Palkintoehdokkuuksia grafomaan… |
 | Raili Mikkanen: Palkintoehdokkuuksia grafomaan… |
 | Nimetön: Palkintoehdokkuuksia grafomaan… |
| kirsti k: Nähdään messuilla! |
15 kommenttia
Comments feed for this article
marraskuu 6, 2009 klo 7:58 pm
Anne
Harmi kuulla, että alku on ollut hankalaa, mutta ehkä sitten kun pääset vauhtiin alkaa tekstiä tulla. Minä olen jo hieman edellä päivätavoitteesta, sillä kirjoitan varastoon välipäiviä varten. Kirjan juoni, henkilöt ja maailma oli suunniteltu kesällä valmiiksi, joten kirjoittaminen on ollut sikäli helppoa. Kun ei vain välitä virheistä ja typeristä suvantokohdista, niin tekstissä pääsee kyllä eteenpäin. Nyt alaa jopa olla aitoa tekemisen makua.
marraskuu 6, 2009 klo 10:41 pm
kirsti
Tunnistan Annelin kitkan. En lähtenyt nanoilemaan, koska päässäni ei ollut valmiina yhtään kypsäksi muhinutta ideaa. En osaa aloittaa ennen kuin tarina, henkilökemiat ja näkökulma ovat pitkälle valmiina mielessä. Kun sitten aloitan, tekstiä syntyy vaudilla. Varmasti myös sinulla, Anneli. Lähetän sylillisen kannustusta!
marraskuu 7, 2009 klo 12:29 pm
anuh
Toisinaan käynnistyminen vie enemmän aikaa, ja joskus on semmoinenkin tilanne, että kun tuntuu että nyt pitäs alkaa kirjoittaa, ei vaan HUVITA.
(Nimim. Kokemusta on)
Mutta kyllä se siitä sutjahtaa, pyri ensisijaisesti välttämään pakon tunnetta ja koita saada kiinni vapaasta kirjoittamisen ilosta 🙂
Katsoin just että eka viikko on tuottanut 13 liuskaa. Pitää lisätä vähän vauhtia, mut koitan tehdä sen stressaamatta. Mun oli suht helppo lähteä liikkeelle, kun pohjatyö oli valmiina.
marraskuu 7, 2009 klo 6:23 pm
Sari
”Maa kova, kärsä kipiä”, sanoi laiska sika. Tämä Annelin esittämä sanonta ja sen ideasisältö ovat kovin tuttuja eräälle kirjoittajattarelle, jonka tunnen tuskallisen läheisesti. Hänellä on alkukitkaa, keskivälikitkaa ja loppukitkaa. Sitten on vielä editointikitkaa. On pieni ihme, että mitään tulee valmiiksi, mutta niin sitä vaan tulee. Tällä lohdutan Anneliakin. Olet kirjoittanut monta kirjaa, ja kyllä se uusikin syntyy aikanaan.
marraskuu 7, 2009 klo 9:33 pm
Päivi
Lisää sympatiaa ja vertaiskokemuksia Annelille! Minä vain ja ainoastaan mininanoilen, mutta silti eteneminen on tuskallisen hidasta. Ekat viisi päivää hurahtivat lähinnä ihmetellessä, että jaa, nyt siis on se marraskuu, nyt siis kannattaisi edes ALOITTAA se kirjoittaminen. Koska nanoilen lepsusti (eli saan myös kirjoittaa kesällä käsin kirjoitettuja katkelmia puhtaaksi, ja ne lasketaan saldoon), olen saanut aikaan muutaman liuskan. Ja lisää käsin kirjoitettua tekstiä, jota siis ei ole kirjoitettu puhtaaksi. Ja siinä on varmaan vajaat kaksi liuskaa, eli ei ilotulitusta tai hurraa-huutoja tähän suuntaan.
Mutta tämä on vanha tuttu: vasta deadlinen tuntuva läheisyys pakottaa kirjottamaan oikein urakalla. Siihen astihan voi haaveilla, suunnitella ja keksiä ja prosessoida? Ja miten niin pikkuleipien leipominen on kirjoittamisen välttelyä??
marraskuu 8, 2009 klo 11:43 am
annelitre
Deadlinen läheisyys tuntuu olevan monelle kirjoittajalle aika tehokas kannustin – myös toimittajien keskuudessa. Luulen, että toimiva osa on suojausten alas laskeminen. Kohtuuton itsekritiikki on pakko pudottaa, kun päälle painaa vielä pahempi uhka: deadline. Ajatelkaapa sana todellista merkitystä.
En kuitenkaan kuulu kirjoittajiin, jotka inspiroituvat deadlinesta. Kammoan myöhässä olemista, kiirettä ja painetta. Useimmiten olen edellä määräaikaa – juuri siksi, että inhoan viimehetkeä. Annen tavoin kirjoitan ”varastoon”, jotta minulla on takataskussa muutama ylimääräinen päivä jos/kun jotain yllättävää tapahtuu. Yllättävä voi olla hauskaakin: olisi tylsää kieltäytyä esim. ystävien yökyläilystä sen vuoksi, että on myöhässä kirjoitusurakkansa suhteen.
Toimin samoin kuin Kirsti ylläolevassa kommentissa. Ajattelen pitkään, yleensä henkilöt, juoni ja maailma ovat päässäni joltisenmoisessa järjestyksessä ennen kuin alan kirjoittaa. Niin on nytkin. Olen ajatellut tätä sarjan osaa lepsusti vuoden, vilkkaammin puolisen vuotta.
Jossain ydinjatkeessani olen aika luottavainen: kyllä se sieltä alkaa purkautua, kunhan saan langanpäästä kiinni.
Myös ketjussa kommentoiva Marja Björk antoi mainion kielikuvan tälle aloittamisähkimiselle: on kuin villalankaa vetäisi kissan pers… eikun peräaukosta.
marraskuu 9, 2009 klo 2:06 pm
Terhi
Voi ei! Tänne ei kai kannata nyt tulla huutelemaan, että nanoilu on mennyt tosi hyvin, on ollut hauskaa ja olen kirjoittanut ällistyttävän paljon… Ehkä kone hyytyy tällä viikolla? Ts. olen aikataulussa.
marraskuu 9, 2009 klo 3:59 pm
annelitre
Totta kai kannattaa huudella! Kyllähän se kirittää muitakin. Sitä paitsi, olen saanut aikaan eilen ja tänään yhteensä 5 liuskaa. Se ei ole paljon, mutta aloittamisen kynnys on ylitetty.
Älä edes ajattele koneen hyytymistä. Se on menoa nyt ja marraskuun loppu häämöttää lähempänä kuin arvaatkaan.
marraskuu 9, 2009 klo 5:53 pm
Terhi
No, älä muuta sano! Olen ihmeissäni, että on jo 9. päivä! En ole juuri edes ehtinyt angstaamaan! Hyvähyvä, Anneli! Siitä se nyt lähtee rullaamaan. Marraskuun viimeinen päivä koittaa ennen kuin ehdimme lausua: Timo-Orvokki! (tää on kai vähän insaidia ny).
marraskuu 10, 2009 klo 4:15 pm
anuh
Vähän jumitti tuossa välillä, mutta tänään taas rykäisin juttua eteenpäin. Alan tutustua päähenkilööni paremmin, kivaa 🙂
Nyt vois pitää jumppataukoa ja jatkaa sitten taas… Kirjoitusenergiaa kaikille! 🙂
marraskuu 11, 2009 klo 10:57 pm
Markku
Huhhuh! Ootte te nanoilijat eri energisiä. Kävis kateeksi, ellen tietäisi (vuosi vuodelta hieman paremmin) että mun tapani on perin toisenlainen. Nytkin olen yli puoli vuotta kirjoittanut novellinraakileita, muokannut niitä suuntaan jos toiseenkin tietämättä oikein, mitä olen hakemassa. Uutta tekstiä on syntynyt viikossa muutamasta rivistä sivuun, sitten on taas pitänyt sekoittaa pakkaa uudestaan, kun olen keksinyt entistä paremman syyn kirjan tarkoitukseksi, tai edellinen vain on alkanut tuntua typerältä ja jo tuhanteen kertaan kalutulta. Itsestäni tämä työtapa tuntuu välillä tosi sekavalta ja laiskurimaiselta haahuilulta, mutta jotenkin on vahvistunut sellainen fiilis, etten edes itseäni pakottamalla pysty etenemään pysähtelemättä tämän tästä pohtimaan tekiskö näin tai noin. Kirjoittaminen (siis tekninen puoli, naputtelu) keskeytyy välillä viikoiksikin, silti juttu ei silloinkaan jätä mua rahaan, vaan raahustaa mukana kuin kauhtunut villapaita, joka koko ajan kerää pintaansa kaikenlaista poroa ja nöyhtää.
Virtaa siis teille! Mä jatkan omaa haahuiluani, kunnes eräänä päivänä, toivottavasti, kuuluu boijoijoing ja homma on valmis.
marraskuu 11, 2009 klo 11:00 pm
Markku
Siis, hehe, juttu ei suinkaan jätä mua ”rahaan” vaan rauhaan.
marraskuu 12, 2009 klo 8:38 am
annelitre
Unohdan aina, mistä olen jutun poiminut, mutta jostain.
Tämä koskee Mozart- ja Beethoven-tyyppejä.
Mozart pyöritteli sävellyksiään päässään niin kauan, että ne olivat jokseenkin valmiita. Sitten hän astui pianon ääreen ja näytti säveltävän nopeasti ja vaivattomasti.
Beethoven astui pianon ääreen (kai silloin kun vielä kuuli jotain, myöhemmin ehkä nuottipaperin ääreen?) ja alkoi tahkota. Hän kokeili ja hylkäsi. Löysi pätkiä, yhdisteli, hylkäsi. Hinkkasi.
Voi toimia kirjoittajiinkin tämä kyökkipsykologia? Terveisiä vain Utön Beethovenille, älä huku rahaan.
marraskuu 12, 2009 klo 2:17 pm
Johanna
Markun kuvaama kuulostaa lohduttavan tutulta. Olen selvästi enemmän utölainen haahuilija kuin tamperelainen tomeroija. Tai ehkä voin esitellä uuden kirjoittajatyypin: nokialainen uikku?
marraskuu 26, 2009 klo 2:50 pm
Marja
Uuden käsikirjoituksen valmistelevat toiminnot:
Tiistai:
Herätys klo. 7.00, aamiainen, kevyt vilkaisu Hesariin, pukeutumisrituaali (verkkareihin), kodin siistiminen
Koneen avaus klo. 9.00, soitto äidille, sähköpostia kavereille, sähköpostien aiheena on maiseman harmaus ja oma aikaansaamattomuus, hortoilua netissä.
Klo. 11.00 kolahtaa päiväposti. Odotan, että lääkäri soittaisi. Ei voi kirjoittaa jos odottaa lääkärin soittoa.
Klo. 12.00 nälkä, Hakaniemen halliin keitolle, takaisin tullessa kenkäkauppaan, josko ostaisin pikkujouluihin kengät. En ostakaan.
Klo. 13.30 kotona, katson onko tullut keneltäkään sähköpostia. Ei ole tullut. Hortoilua netissä. Soitan tädille. Laitan pyykkikoneen pyörimään, kastelen kukat ja imuroin eteisen. Pesen lavuaarin.
Klo. 15.00 keitän kahvit. Soitan miehelle töihin, ei jouda juttelemaan, on kiire. Soitan tyttökaverille RUOTSIIN, puhumme 20 minuuttia. Kirjoitan keskustelupalstalle ruokareseptin.
Klo. 16.00 lapsi soittaa töistä, olisi tulossa käymään, onko ruokaa. Kiire, en ehdi mitään erikoista, käykö munakas?
Klo.17.00 televisiosta tulee uutiset. Kirjan lukemista. Klo. 18.00 tulee uudet uutiset ja Kulttuuriuutiset, niiden katsominen on itseasiasa TYÖTÄ. Soitan miehelle töihin. Tulee jo seitsemän uutiselle kotiin. Nyt on kiire.
Klo. 18.25 Viittomakielisten uutisten jälkeen kirjoitan 48 keltaista lappua, kohtauksia, joiden pitäisi olla uudessa kässärissä.
Klo. 19.00 Mies tulee töistä. Onneksi on syönyt töissä kunnolla. Keitän teetä.
Klo. 20.00 tiedän mihin järjestykseen laput pitää seinälle laittaa. Aloitan hommat. Klo 20.35 seinä on laputettu.
Klo. 22.15 uutisten jälkeen osa lapuista on lentänyt lattialle. Vaihdan järjestystää ja laputan teipillä.
Valmis klo. 22.30. Iltatoimet, aamuksi herätys klo. 7.00. Pitäisköhän huomenna käydä lenkillä.
Keskiviikko
Muuten sama, mutta käyn kävelemässä 15 kilometriä, en muista kellonaikaa milloin. Laputuksen sijaan kirjoitan ensimmäisen liuskan tekstiä. Eno soittaa, puhumme pitkään. Käyn kirjoittavan ystäväni kanssa olusilla. Kotona klo. 22.00. Ystävätär on kirjoittanut pitkän sähköpostin ulkomailta. Päätän vastata huomenna.
Torstai
Pitää käydä pankissa aamulla. Pitää pestä tukka ja meikata ja silittää housut. 5 kilometriä kävelyä. Käyn hallissa keitolla ja ruokakaupassa, ostan Hakaniemen Elannon yläkerrasta omaan kämppään muuttaneelle lapselle synttärilahjaksi sakset. Nukun päiväunet. Kirjoitan Grafomaniaan, että aloitan tässä nyt klo. 14.50 uudestaan alusta ensimmäisen luvun alun. Paitsi että ensin käyn pullan alakerran kaupasta ja keitän kahvit. Lapsi soittaa ja kysyy, onko ruokaa. Huomenna, tänään en ehdi. Imuroida pitäisi, ainakin keittiö. Päätän sittenkin selata ensin luovan kirjoittamisen oppaani ja kurssimuistiinpanoni, olisiko niissä, miten aloitetaan. Ei jaksa. Luen saksalaisesta naistenlehdestä seitsemänkymppisen mies-iskelmälaulajan onnellisen avioliiton salaisuuden. En tiedä, minkälaisia biisejä hän on tehnyt. Käyn Youtubessa. Kuuntelen 10 sekuntia ja poistun. Ei jaksa.
– marja