NaNoWriMo on nyt puolivälissä, päivä on 16.11.

Tosin henkilökohtainen marraskuuni aikoo jatkua itsenäisyyspäivään asti.

Lupasimme Terhin kanssa kirjoittaa Grafomaniaan vuoroviikottain, mutta nanoilu on sen verran innostavaa, että se tuottaa postaustarpeitakin. Puolimatkan krouvin kunniaksi siis kirjoitan jokusen rivin.

Ihmisen mieli on nerokas kehittämään sijaistoimintoja. Tästä oli puhetta jo aiemmin. Kun pitäisi kirjoittaa, tuntuu aivan välttämättömältä soittaa se yksi puhelu, maksaa laskuja, järjestää työpöytä, leipoa pullaa, mennä kuuntelemaan yleisöluentoa. Mielenkiintoinen on myös se ilmiö, että kun teksti alkaa olla lähellä valmista, hiontavaiheessa, mieleen alkaa pulpahdella mitä hienoimpia tarinaideoita, joita pitäisi tietysti tässä ja nyt ruveta oitis toteuttamaan. Mieli siis etsii sinnikkäästi hätätie-exitejä työläästä paikasta.

Riipaisevia ovat ne tilanteet, joissa kirjoittaja – tavallisesti pitkällä oleva harrastaja, mutta joskus myös julkaissut kirjailija – jumittuu tekstinsä hiontavaiheeseen vuosiksi. Hän hioo ja hioo. Tekee versiota. Mieli on keksinyt sijaistoiminnon: tämä ei ole vielä valmis, pitää viimeistellä. Vuodet kuluvat. Toisaalta toisen prosessia on paha sorkkia, toisaalta tekisi mieli karjua: Lopeta! Lähetä jo se teksti! Anna eteenpäin, mene itse eteenpäin, sittenpä näet. Viimeistelyvaiheessa oleva käsikirjoitus on tehokas tulppa niille kaikille muille tarinoille, jotka odottavat kirjoittamistaan. Ehkä kyse on myös pelosta. Loputon hiominen antaa lisäaikaa. Voi lykätä lohikäärmeen kohtaamista pesällään eli kustannustoimittajaa ja hänen (mahdollisesti kopioitu) hylsyänsä.

Tällä en suinkaan tarkoita, ettei tekstiä pitäisi hioa tai että olisi viisasta lähettää kustantajalle puolivalmis versio.

Mutta sijaistoimintoihin jälleen. Olin ajatellut pitää vapaan viikonlopun ja hoitaa rempallaan olevia kotitöitä. Lauantaina teini halusi ulos syömään ja halpatavarataloon. Hyvänä äitinä tietenkin lähdin eikä sinä päivänä saatukaan muuta aikaan kuin kasa kanansiipiä, farkkuja, huiveja, sukkia, joulukalentereita jne. Halvalla. Inha imuri siis odotti edelleen sunnuntaiaamuna. Ajattelin vähän korjata tekstiä ensin. Iltapäivällä teini ilmestyi luolastaan karjuen ruokaa ja havaitsin imurointia vältellessäni kirjoittaneeni 10 liuskaa. Menee se siis näinkin päin.

Olen lähes siinä, missä minun pitäisi olla. En uskalla sanoa, että hyvin menee, siihen olen liian taikauskoinen. Sanon vain kuin Esko Aho joka tv-haastattelussa 90-luvun alun lamakurimuksessa: ”Tästä on hyvä jatkaa.”

Advertisements