Jakke ja Simo graafisen suunnittelun huippuja

Anneli Kannon kirjoittama ja Jutta Kivilompolon kuvittama Jakke ja Simo (Karisto 2009) on mukana Grafia ry:n järjestämän Vuoden huiput -kilpailun shortlistillä kuva ja kuvitus -sarjassa.

Vuoden huiput on Suomen merkittävin markkinointiviestinnän ja muotoilun kilpailu, jonka tavoite on vahvistaa laadukkaan graafisen suunnittelun ja mainonnan asemaa suomalaisessa kulttuurissa. Voittajat julkistetaan huhtikuussa.

Pidämme peukkuja Jakelle ja Simolle! Mainio kirja, jonka lukemista suosittelemme kaikille.

Advertisement

Onnittelut Tuulalle!

Kun aiemmin puhuttiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden heikosta arvostuksesta, niin nyt kannattaa muistuttaa, että Pirkkalaiskirjailijoiden myöntämä Alex Matson -palkinto annettiin la-nu kirjailija Tuula Kallioniemelle.
Tuulan ansiot hyvin tunnemme ja niitä arvostamme, mutta on hienoa, että niitä arvostetaan laajemminkin. Palkinto on aiemmin myönnetty mm. Mirkka Rekolalle, Martti Joenpolvelle ja Kirsi Kunnakselle, niin että huippusarjaan Tuula on nyt rankattu.

Onnittelut!

Kirjailija & penkkiurheilu

Olen allerginen formulalle, jääkiekolle ja mäkihypylle. En tajua, mitä tolkkua on tuijottaa sporttia töllöstä, kun voisi itse samaan aikaan treenata (tai tehdä ihan mitä muuta vain). Kuntopyöräilyä, crossailua tai painojen nostoa tv:n edessä? Ei kiitos! YÄK!

Mutta nyt on olympialaiset.

Ja jotakin tarttis tehdä. Varsinkin, kun ystäväpiirissä on niitä intoilijoita, jotka heräävät aamuyön pimeinä tunteina jännittämään suomalaisten (ja kaikkien muidenkin) puolesta.

Olen jo yrittänyt innostua, lehteillä uutisia sillä silmällä ja etsiä jotakin kiinnostavaa lajia.

Taitoluistelukisakatsomoon olen jo lupautunut, mutta mitä muuta vielä: lumilautailua, curlingia vai maastohiihtoa?

Mikä on sinun suhteesi penkkiurheiluun?

Kärsiikö kirjoittamisesi olympialaisten aikaan liian vähien yöunien vuoksi?

Miksi meitä vähätellään?

Sarjakirjakeskustelu sai minut taas kerran miettimään tätä ikuisuusaihetta: miksi tunnen itseni jotenkin vähempiarvoiseksi, kun en kirjoita aikuistenkirjoja? Ensin kuvittelin, että asia liittyy jotenkin työn alla olevan käsikirjoitukseni takkuiseen etenemiseen. Sitten törmäsin kylätiellä naapuriin, joka entisena antikvariaatinpitäjänä ja aktiivisena kirjallisuusihmisenä tuntee alan useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Jutustelu alkoi kepeästi, hän kysyi oliko minulla uusinta Parnassoa. Lupasin lainata sen hänelle. Sitten hän kertoi silmät loistaen saaneensa käsiinsä vanhan Suomi-lehden, josta oli lukenut ammoin kirjoittamani kritiikin Raymond Carverin teoksesta. Kuuntelin kehuja korvat punoittaen. Jotenkin tuntui hirveän nololta saada positiivista palautetta jostakin puolitoista vuosikymmentä vanhasta tekstistä.

Ajattelin kuitenkin, että kiva kun joku joskus kehuu. Innostuin kertomaan jotakin tulevasta kirjastani ja lisäsin, että en viitsi hosua sen kanssa, kun haluan tehdä siitä hyvän. Hänen tiedustellessaan onko kyseessä taas nuortenkirja vastasin innoissani, että tietenkin. Johon hän, että hei, sinun pitää kirjoittaa meille aikuisille, minkä kyvyn maailma sinussa menettääkään jos kirjoitat vain lapsille ja nuorille.

Voitte arvata, että poistuin tilanteesta tosi ristiriitaisissa fiiliksissä. Järkeni ja kokemukseni tästä hommasta sanovat, että tuollaiset kehotukset pitää jättää omaan arvoonsa. Mutta silti… Perkele! Miksi meitä kohdellaan näin? Karo Hämäläisella oli hyvänä esimerkkinä kirjasarja, jonka hän teki yhdessä Tapani Baggen kanssa: tuore ja uraa uurtava sähköpostiromaani! Missä otsikot ja hehkutus tästä innovaatiosta?! Moni muukin meistä lasten- ja nuortenkirjailijoista tekee jatkuvalla syötöllä hienoa ja millä tahansa mittarilla mitattuna erittäin korkeatasoista suomalaista kirjallisuutta. Silti tuntuu, että marginaaliasemamme käy koko ajan ahtaammaksi. Pitäisikö ruveta öykkäröimään ja järjestämään näyttäviä skandaaleja? Ei varmaankaan.

Voi sarjat, sarjat…

Sarjakirja. Maistellaanpa hetki tuota sanaa. Eikö siinä maistukin hieman halpa, kitkerä maku? Kuin se olisi teos, jollaisen kirjailija suoltaa ulos sarjatuotantona, asiaa sen kummemmin pohtimatta. Otetaan tuttu hahmo, tuttu kerrontatapa, tuttu kieli, tuttu rakenne, sekoitellaan hieman näön vuoksi ja kas, sarjan uusi osa on syntynyt. Ei vaivaa, ei huolta, ei taiteellista kunnianhimoa.

Joudun joka kerta hämilleni, kun törmään näkemykseen siitä, että sarjamuoto sinänsä tekisi kirjasta jotenkin taiteellisesti heikomman tai epäkiinnostavan. Ai, tämä on osa jotain sarjaa. Eihän tätä kannata nostaa esiin/arvostella/palkita. Jos sarjasta on lukenut yhden osan, on lukenut kaikki. Tällainen ajattelu korostuu lasten- ja nuortenkirjoista puhuttaessa.

On täysin totta, että lasten- ja nuorten sarjakirjojen joukossa on heikkotasoista tavaraa, varsinkin käännöskirjoissa. Ihan yhtä lailla kehnoja teoksia on kuitenkin myös itsenäisten kirjojen joukossa. En ole vielä tähän päivään mennessä ymmärtänyt, miten sarjamuoto sinänsä, itsessään, voisi tehdä kirjasta huonomman. Jos kirjoitan viisi sarjakirjaa, muuttuuko kuudes jollain mystisellä taikaiskulla paremmaksi, jos muutankin sen sarjan kuudennesta osasta itsenäiseksi teokseksi? Jos vaihdan henkilöiden nimet ja miljöön?

Entä se, että vaikkapa sarjan neljättä osaa on turha edes nostaa esiin, kun se ”kuitenkin toistaa samoja asioita”? Haloo, jos kirjassa ei olisi uusia asioita, ei kai kirjailija olisi kirjoittanut sitä! Jos haluaa käsitellä tärkeitä ja kiinnostavia asioita kirjoissaan, on kai sitten täysin hylättävä sarjamuoto. Turha ajatellakaan, että käsiteltävät aiheet voisivat nousta vielä kiinnostavammiksi, kun henkilöt olisivat lukijoille ennestään tuttuja ja heidän vaiheistaan tahdottaisiin tietää lisää. Henkilöhahmojen syventäminen sarjan osien myötä on ilmeisesti niin ikään tuhoon tuomittu kuvitelma.

Tähän väliin lienee muuten syytä huomauttaa, että sarjoittumisen kiroushan ei koske trilogioita. Ne ovat hienoa ja hyvää kirjallisuutta. Jotenkin ihmeellisesti neljäs osa sitten romuttaa tuon pyhän kolmiyhteyden ja alentaa teokset sarjakirjoiksi.

Joskus todetaan alentuvaan ja hieman sääliväänkin sävyyn, että lapset ja nuoret tykkäävät lukea ”sarjoja”. Kun eivät raukat ymmärrä paremman kirjallisuuden päälle. ”Sarja” on määritelmä, joka kerralla leimaa teosten henkilöt, juonen, rakenteen, aiheet ja kielen kehnoiksi tai ainakin keskinkertaisiksi. ”Sarja” on kuitenkin määritelmänä liki yhtä laaja kuin ”kirja”. Se ei kerro mitään, ei niin yhtikäs mitään, teosten taiteellisesta laadusta.

Kyllä, oma lehmäni on ojassa ja syvällä siellä. Mutta niin on monien kollegoidenkin, jotka tekevät loistavaa, henkevää, riemukkaan laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Heidän puolestaan näen punaista joka kerta, kun joku puhuu sarjakirjoista halveksivaan sävyyn.

Olen puhunut. Puhukaa te lisää.