Vietin lauantain Suomen Nuorisokirjalijoitten mainiossa seminaarissa, jossa käsiteltiin hyvin mielenkiintoisia aiheita: kirjojen kansia ja kirjailijan asemaa sosiaalisessa mediassa. Varsinkin viime mainittua jäin miettimään vielä tykönäni. Erityisesti Facebook pohditutti.

Monet olettavat, että Facebook (jatkossa FB) on hirvittävä aikarosvo. Jos sinne sortuu, työt kärsivät, harrastukset hiipuvat ja  ulkoilmasta tulee vieras elementti. Aivan varmasti FB syökin monen käyttäjänsä aikaa ja energiaa kohtuuttomasti. Toisaalta on monia ihmisiä – näihin lukeutuu suurin osa FB-tutuistani – jotka käyttävät Naamakirjaa siten ja silloin, kuin heille sopii. Yleensä on kyse lyhyistä tuokioista työn lomassa. Heille FB ei ole salaperäinen demoni, joka kaappaa kitaansa ikiajoiksi, vaan mukava ja kätevä väline, jonka käytöstä päätetään ihan itse järkevästi eikä merkillisen FB-huurun vallassa.

Usein nousee esille sekin ajatus, että FB vieraannuttaa todellisista ihmisistä, oikeista kontakteista. Kun tapaa ystäviään Naamakirjassa, ei heitä tarvitse tavata kasvoikkain. Tämä ei ole tuulesta temmattu käsitys, ja itsekin olen nauranut mustaa naurua viestittäessäni ystävälle: “Halaisin sinua, mutta FB:n halaussovellus on jumissa.” Toisaalta sitten tämä ystäväni sattuu asumaan satojen kilometrien päässä, joten en olisi voinut halata häntä oikeasti juuri sillä hetkellä, vaikka kuinka olisin halunnut.

Omalla kohdallani väittäisin, että FB on lisännyt konkreettisia kontaktejani eikä vähentänyt niitä. Kun olen tutustunut vaikkapa muutamaan Pirkkalaiskirjailijoitten jäseneen FB:ssa, on kynnys yhdistyksen kokouksiin ja muihin tapahtumiin madaltunut. (Varsinkin, kun yhdistys toimii myös FB:ssa ja muistuttaa minua toiminnastaan kutsuin ja ilmoituksin.) Selkeästi FB on myös syventänyt joitakin ihmissuhteitani. Tulee pidettyä yhteyttä ihmisiin, joita muuten tapaisin pari kertaa vuodessa. Eikö se ole sosiaalisuutta?

Sanotaan, että FB on täynnä turhaa tietoa ja joutavaa pölinää. Sekin on aivan totta, ja siinähän FB muistuttaa vahvasti oikeaa elämää. On sellaisia päiviä, joina avaan FB:n oven ja huomaan, että tuttavat pelaavat pelejä, tekevät hupsuja testejä ja kertovat juovansa kahvia, eikä itselläni ole senkään vertaa sanottavaa. Silloin laitan oven takaisin kiinni ja teen jotain muuta.

Sitten on sellaisia päiviä, joina joku kaipaa lohdutusta, toinen julkaisee kuvia matkaltaan, kolmas lähettää kutsun keikalleen ja yksi fanittamistani ryhmistä esittelee vanhoja valokuvia Amerikan intiaaneista. Minullakin on pieni juttu kerrottavana. Eniten pidän niistä hetkistä, joina keskustelu lehahtaa erityisen kukkeaksi, kun tuttavien kesken kirjoitellaan. Se on hauskaa, virkistävää ja verbaalista.

En lainkaan kuvittele, etteikö FB:n käyttöön liittyisi paljon riskejä ja ongelmia, mutta en myöskään osaa ajatella, että se olisi länsimaisen vieraantuneisuuden mustin alttari. Toki on mahdollista ja suorastaan helppoa elää ilman FB:tä. Itse taas olen päättänyt elää ilman makkaraa, kynsilakkaa ja iltapäivälehtiä, eikä tee tiukkaakaan.

Joka tapauksessa on mielestäni hupsua väittää, että kirjailijan TÄYTYY olla Facebookissa esim. markkinoinnin tai verkostoitumisen nimissä tai varsinkaan siksi, että siellä ovat kaikki muutkin. Miksi pitäisi, jos ei kiinnosta tai jos FB vain ei tunnu omalta jutulta? Jos taas joku siellä on, niin älköön häntä tutkimatta tuomittako vieraantuneeksi ja laiskanpulskeaksi joukkusieluksi.

(“Telo Ruotsissa” on ehdotus uudeksi, toiminnalliseksi tositv-sarjaksi. Se syntyi eräässä FB-keskustelussa, joka alkoi Talo Ranskassa –sarjasta.)

Mainokset