Luin juuri Hannu Hirvosen kiehtovan romaanin Tuonenkehrääjät, joka kertoo sananmukaisesti elämästä ja kuolemasta. Olen jutellut muutaman ihmisen kanssa, jotka ovat pohtineet, minkä ikäisille kirja on sopiva. Onko se alakoululaisille liian pelottava ja ahdistava? Samassa keskustelussa nousivat esiin myös Seita Parkkolan Usva ja Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa. Erlend Loen Kurttilakin herätti kannanottoja kohderyhmästä.
Olen itse oikeastaan sitä mieltä, että kirja sopii sen ikäisille lapselle, joka tahtoo ja jaksaa sitä lukea. Jos kirjassa on jotain outoa, hämmentävää, pelottavaa tai käsittämätöntä, lapsi jättää sen usein kesken. Epäsopiva kirja ei kiinnosta. Näin ei kuitenkaan aina tapahdu, ja kirja voi aiheuttaa ahdistusta ja painajaisia. Pitäisikö kirjoissa olla ikärajasuositukset kuten elokuvissa tai peleissä?
Itse kannatan pikemminkin lukijan, niin lapsen kuin aikuisenkin, luonteen ja maun tuntemista. Eihän osa aikuisistakaan kykene lukemaan kauhukirjallisuutta vailla painajaisia tai verisiä dekkareita ahdistumatta. Eri lapsilukijatkin kokevat samat kirjat hyvin eri tavoin. Itse olin erittäin vaikuttunut Bim Mustakorvasta, kun taas Anu Holopaisesta se oli kauhea, traumaattinen kirja. Olisi ollut hölmöä jättää suosittelematta kirjaa minulle, mutta Anu olisi ehkä mieluummin ollut koskaan lukematta Bimin traagista tarinaa.
Tuleeko teille mieleen kirjoja, joiden suosittelemisessa täytyy käyttää erityistä harkintaa? Muistuuko mieleen lapsuuden lukukokemuksia, jolloin kirja oli liian pelottava, surullinen tai julma?
Grafomania 
8 kommenttia
Comments feed for this article
6 huhtikuun, 2010 klo 3:23 pm
kirsti
Muistan surullisina kirjoina mm. Anna Sewellin Uljas Mustan ja Ethel S. Turnerin Seitsemän sisarusta. Silti en antaisi lukukokemuksia pois. Kirjat itkettivät mutta eivät ahdistaneet. Ne luettuani ymmärsin jotain uutta, kirjat kummallisesti jäsensivät ja puhdistivat jatkuvassa myllerryksessä olevaa pientä tytönpäätäni.
Lapset miettivät, ajattelevat ja ennen kaikkea ymmärtävät enemmän kuin yleensä uskomme (auh, mikä klisee). Ja jokainen lapsi on omanlaisensa yksilö (näitä piisaa). Mikä ahdistaa yhtä, puhdistaa toista. Mikä itkettää yhtä, pohdituttaa toista. Ei kirjoille voi panna ikärajoja. ”Kielletyt” kirjat kuitenkin kaivettaisiin esiin ja luettaisiin, niin aina.
Tärkeintä on, että lapsi voi jutella jonkun kanssa kirjan nostattamista ajatuksista (mikä ihmeen tätivaihde päällä…) Toisaalta aikuisille voi olla vaikea puhua peloista ja muista vaikeista jutuista, toivottavasti silloin ovat lähellä kavereiden kuuntelevat korvat.
Aikoinaan Roald Dahlin Matildan loppu, jossa Matilda muuttaa asumaan opettajansa luokse, oli 6-vuotiaan poikani mielestä ahdistava. Pojasta oli kauheaa, kun Matilda jätti vanhempansa. Ehkä ahdistavinta asetelmassa oli kuitenkin se, että Matildan vanhemmat olivat vähätteleviä ilkiöitä, läpeensä piruja. Poika toisteli: ”Onneksi te ette ole tuollaisia”. Nykyään poika muistaa Matildan vain hyvänä kirjana, jota luettiin yhdessä – pois ovat pyyhkiytyneet valvotut yöt ja pelot.
Luulen, että lapselle on hyvä lukea ja antaa luettavaksi myös tummasävyisempiä kirjoja. Tarinoiden kautta on helppo opetella käsittelemään niitä kolhuja, joihin jokainen jossain vaiheessa törmää. Kirjoissa yleensä annetaan ratkaisumalleja ongelmiin, ja vaikka aihe ei sillä hetkellä olisikaan lapselle ajankohtainen, voi tarina jäädä alitajuntaan lepäämään – sieltä se pulpahtaa pintaan, kun on paha paikka. Itseäni ovat aikuisena terapoineet monetkin lapsena luetut itkettävät sadut, esim. Ruma ankanpoika.
6 huhtikuun, 2010 klo 3:39 pm
kirsti
Vielä täytyy sanoa Hannun Tuonenkehrääjistä, että mielestäni se sopii hyvin alakoululaisten luettavaksi fantasialuonteensa vuoksi. Kirja ei myöskään missään vaiheessa ihannoin kuolemaa. Lähes kaikki lapset miettivät kuolemaa. Minusta Hannun kirjassa luodaan rohkeasti mutta samalla turvallisesti rajamaan tunnelma. Väittääkö joku, ettei ole lapsena miettinyt, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?
6 huhtikuun, 2010 klo 3:59 pm
marja-leena
Tuonenkehrääjistä tuli mieleen Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonanmieli. Lapsillehan sitäkin luetaan, ja kuolemasta on kyse. Mielestäni kuolemasta voi kirjoittaa, mutta taitoa se vaatii.
6 huhtikuun, 2010 klo 4:03 pm
Marika
En pysty muistamaan yhtään kirjaa, joka olisi ollut liikaa. Sen sijaan muistan monia elokuvia ja telkkarijuttuja, jotka jäivät kummittelmaan liian ahdistavina.
Kirjoissakin pelottavuus liittyi aina kuvitukseen, esim. Elsa Beskowin Tonttulan lapsissa oli aukeama, jota en uskaltanut avata. Siinä oli peikko, jota lapset juoksivat karkuun.
Luulen (ja tätä mieltä jotkut tutkijatkin ovat), että lapsen mielikuvitus suojaa heitä aika hyvin asioilta, joita he eivät ymmärrä tai jotka ovat liian pelottavia. Kuten Salla sanoitkin, epäsopiva kirja ei edes kiinnosta.
6 huhtikuun, 2010 klo 4:40 pm
Sari
Olen samaa mieltä kuin edellä kirjoittaneet. Jo Grimmin saduista alkaen lapset ovat toisaalta nauttineet kauhunväristyksistä ja toisaalta pystyneet käsittelemään pelottavia asioita. Kirjoitettu ja luettu on jollain lailla hallittavissa, kun taas elävä kuva ei suinkaan aina ole.
Toisaalta nykyisin on lastenosastollakin kirjatarjonta ylen runsasta ja moninaista. En pitäisi kovin kireäpipoisena sitä äitiä, isää, opea tai kirjastontätiä, joka hieman seuraa, mitä oma piltti kulloinkin valitsee. Sensoriksi ei tarvitse ruveta eikä ylimieliseksi olettelijaksi, kunhan tietää, missä mennään. Pieni lapsi on pieni, vaikka kuinka osaisi lukea.
En muista itse lukeneeni kirjoja, jotka olisivat tuntuneet kestämättömän ahdistavilta (paitsi Lassie palaa kotiin!). Sen sijaan muistan välillä lukeneeni jotain, mitä pidin tosi outona tai ällönä ja sitä myöten jopa järkyttävänäkin. Silloin olin varmaankin tullut lainanneeksi jotain, mitä en vielä oikein käsittänyt – ja mitä ei vielä ollut tarviskaan käsittää. Jälkiviisaana on helppo päätellä, että sain tietoa, jota en olisi vielä halunnut ja johon en ollut ollenkaan valmis.
6 huhtikuun, 2010 klo 4:57 pm
anuh
Mun mielestä ei ole mitään aiheita, jotka pitäisi lapsilta erikseen rajata pois. Olen hyvinkin nuorena lukenut kirjoja ja nähnyt leffoja, jotka ei ”virallisen” mielipiteen mukaan ole sen ikäisille sopivia, enkä ole mitenkään traumatisoitunut. Kuolema on luonnollinen asia, ja ehkä on parempikin, jos sitä ehtii käsitellä kuvitteellisesti fiktion kautta ennen kuin joutuu kohtaamaan sen todellisuudessa.
Mitään yleisohjetta tärkeämpää on jokaisen henkilökohtaiset herkkyydet. Bim mustakorva oli onneton sattuma siltä kannalta, että vaikka se epäilemättä on hyvä kirja, se ei ollut mulle sopiva silloin, eikä olisi tänä päivänäkään. Kauhistun ja järkytyn ihmisten, jopa lasten kauheista kokemuksista uutisissa yms. ja hyvin kerrottuna ne koskettavat myös kirjoina ja leffoina, mutta silti enimmäkseen luen niitä silmät kuivina.
Sen sijaan eläimistä kertovat surulliset tarinat on aivan liikaa. En pysty lukemaan eläimiin kohdistuvista julmuuksista ahdistumatta, olivat ne totta tai fiktiota – paitsi ehkä sellaisessa tapauksessa, että tekijä saa ansaitsemansa rangaistuksen, kovimman kautta.
Tietysti eläinten kuolema on yhtä lailla realiteetti kuin ihmistenkin kuolema, mutta Bim mustakorvassa ahdisti se kaikenkattava suru ja toivottomuus, varsinkin kun se tapahtui viattomalle luontokappaleelle. Bim menettää rakkaan isäntänsä, se kärsii nälkää, kurjuutta ja ihmisten pahuutta, se loukkaantuu vakavasti ja lopuksi se kuolee. Tarinassa ei ollut pienintäkään lohtua, se oli pelkkää kärsimystä.
Taas itkettää 🙄
6 huhtikuun, 2010 klo 6:22 pm
Salla
Kirsti, minustakin Hannun kirja sopii ihan hyvin vaikkapa 11-vuotiaille. Se ei mene missään vaiheessa liian pelottavaksi ja loppu on onnellinen. Aikuinen kykenee kuvittelemaan ehkä silmiensä edessä kolarissa olleen auton paljon kamalampana.
Marika, kuvat iskevät tosiaan verkkokalvoille paljon pahemmin ja voivat tulla sieltä painajaisuniin. Noidan käsikirjan kuvituksesta muistan esimerkiksi enemmän kuin ehkä haluaisinkaan.
Itsekin lueskelin lapsena välillä kirjoja, jotka tuntuivat syystä tai toisesta epämiellyttäviltä. Jätin ne yleensä kuitenkin kesken. Jossain vaiheessa innostuin ihmisten esihistoriaa kuvaavasta fiktiosta, ja niissä kirjoissa tuli kyllä vastaan melko hämmentävääkin tavaraa. Monet raakuudet ja rankkuudet kykenin kuitenkin etäännyttämään sillä ajatuksella, että esihistoriasta lukeminen oli vähän kuin luontodokumenttia katsoisi. Elämän riistäminen ja alulle paneminen ikään kuin kuuluivat kuvioon.
6 huhtikuun, 2010 klo 6:34 pm
anuh
Niin tarkennettakoon, että luontodokumentit ei mulle tee pahaa, vaikka niissä onkin luonnon kiertokulkuun kuuluvaa toisten saalistamista, tappamista ja syömistä, elämää ja kuolemaa jne. Olen kyllä nyyhkinyt dokkareissakin, nimittäin onnesta, mm. kun tiikerinaaras adoptoi orvot tiikerinpentukaksoset 😉
Mutta sellainen järjetön pahuus, mitä ihminen kykenee tekemään eläimille (toisilleenkin, toki) on vaan jotain aivan käsittämättömän kauheaa. Vaikka se ei silmien sulkemisella mihinkään katoa, niin silti haluan suojella itseäni silloin kun en voi asialle mitään, koska muuten menee mielenrauha pitkäksi aikaa 😦