Useimmat meistä sanovat pitävänsä korkeatasoisesta kirjallisuudesta. Hyvin harvojen kuulee hakeutuvan huonojen kirjojen pariin.

Korkeatasoinen kirjallisuus on “hyvin kirjoitettua”, toteamme. Se on erinomainen puoltolause kirjalle kuin kirjalle, mutta mitä se oikein tarkoittaa? Me voimme kiittää kirjan tyyliä, omaperäisyyttä, mieleenpainuvuutta, muodon ja sisällön upeaa liittoa. Miksi jotkut toiset tyypit sitten mainitsevat ne samat asiat väärien kirjojen yhdeydessä – sellaisten, jotka ovat meidän mielestämme latteita, kömpelöitä, nuhruisia?

Kuinka monta kertaa olemmekaan innosta väristen tarttuneet toisten tyyppien kehumiin kirjoihin. Toiset tyypit ovat fiksuja ihmisiä; heidän sanaansa ei ole syytä epäillä. Joskus sana onkin pitänyt, mutta lukuisia ovat olleet myös pettymykset. Luultavasti myös toiset tyypit ovat pettyneet meidän suosittelemiimme kirjoihin.

Ei tietenkään ole mikään uutinen, että kirjallisuuskokemus on subjektiivinen asia. Se ei tee kirjakritiikkejä turhiksi tai edes epäilyttäviksi. Kriitikko – ammattilainen tai kuka tahansa lukija – ei väitäkään esittävänsä absoluuttista totuutta. Mutta mistä kirjoissa oikein pidetään? Siis siinä pisteessä, kun kaikki sanahelinä kirjallisista ansioista unohdetaan ja pohditaan, miksi juuri tämä kirja kaikista hyvistä kirjoista on se, joka on minulle tärkeä?

Ehkä pidän kirjasta, koska se hoitaa kipuani. Ehkä pidän kirjasta, koska se loksahtaa yhteen omien palikoitteni kanssa. Ehkä pidän siitä siksi, että se antaa minun levätä huomassaan. Ehkä siinä on jotain tuttua ja rakasta niin kuin maalauksessa, jonka nurmikko näyttää ihan samalta kuin lapsuuteni nurmikko. Ja ehkä tällaisia seikkoja ei juurikaan tiedosteta. Silloinkin kun tiedostetaan, puhutaan ehkä mieluummin kirjailijan poikkeuksellisesta taitavuudesta kuin lukijan omasta elämyksestä.

On hivenen noloa havaita nauttivansa kovasti kirjasta, jossa havaitsee sellaisia asioita, jotka toisen kirjan kohdalla voisi rennon objektiivisesti tuomita vakaviksi rikkeiksi. Esim. “Tässä kirjassa kyllä jaaritellaan enemmän kuin suomalaisena lakonistilukijana soisin, mutta ei se mitään: saanpahan sitten nauttia kirjasta pitempään.” Jostain se tenho kuitenkin rakentuu. Joillakin lihaksilla kirjoittaja on lumonnut lukijansa ja tehnyt orjakseen niin, että pienet lipsumiset tuntuvat yhdentekeviltä.

Asiaa on varmasti tutkittukin, mutta olisi mukava kuulla lisää itsekeskeisiä näkemyksiä. Mikä tekee kirjasta sinulle tärkeän?

Advertisements