Sanotaan, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja ennen kaikkea lukemalla. Olen aivan samaa mieltä. Lukemisen merkitys ei ole lainkaan vähentynyt, vaikka kirjoja olen ehtinyt puskea maailmaan kymmenisen kappaletta. Lukeminen on tietenkin myös kirjallisuuden tuntemista, kirjallisen kentän hahmottamista, eri genrejen käsittämistä. Kaikki lukeminen on omalla tavallaan merkittävää oman kirjoittamisen kannalta.
Haluaisin kuitenkin kuulla myös ihan konkreettisia kertomuksia kirjoista, jotka ovat olleet ihan merkittävällä tavalla vaikuttamassa kirjoittamiseenne. Niitä voisi kutsua vaikka ”avaajiksi” eli teoksiksi, jotka ovat jossain mielessä avanneet näkemään kirjoittamistapoja ja -mahdollisuuksia. Avanneet sisäisiä kirjoittamislukkoja. Avanneet ymmärtämään, että näin ette ainakaan missään tapauksessa halua kirjoittaa.
Itselleni avaajia ovat olleet esimerkiksi Roald Dahlin aikuisille suunnatut lyhyet tarinat ja Peter Hoegin Kertomuksia yöstä. Ne ovat avanneet jotain, joka ei ole vielä täysin selvinnyt minullekaan, mutta jonka tiedän avautuneen. Samoin Jan Kjaerstadin Viettelijä aiheutti ajatusmyrskyn, joka liittyi voimakkaasti juuri omaan kirjoittamiseeni. Tove Janssonin novellit johdattivat minut aikoinaan ymmärtämään, että muunkin kuin fantasian kirjoittaminen voi olla mielenkiintoista.
Kari Levolan nuortenromaanit ovat auttaneet löytämään omia ilmaisutapoja ja omien nuortenkirjahahmojen henkisiä sukulaisia. Toisaalta taas vaikkapa Gossip Girl -kirjat ovat antaneet osviittaa siitä, millaisista nuorista ja millaisesta maailmasta ja millä tavalla en ainakaan halua kirjoittaa. Suzanne Collinsin Nälkäpeli viritti omia ajatuksiani uuteen kirjalliseen suuntaan monessakin mielessä.
Onko teillä ollut avaajia?
Grafomania 
8 kommenttia
Comments feed for this article
29 toukokuun, 2010 klo 1:49 pm
Tuula K
Juu. Kiinnostava asia, jota ei ole tullut ajatelleeksikaan. Kyllä vain, minulla on ollut ilman muuta avaajia.
Nikke-sarja on ehdottomasti avannut lippaan, josta on rönsynnyt mm. Reuhurinne.
Melukylä ja Saariston lapset ovat melko varmaan avanneet tien Konstaan ja Karoliinaan.
Hassua, että avaaja ei aina toimi. Jos lukee jotain avaamisen toivossa, menee useimmiten metsään. Minulla esim. fantasian kirjoittaminen on avaamaton asia, vaikka utopistisesti olen yrittänyt lukea ensin fantasiaa saadakseni ”avaimen” uusiin oviin. Ei vain sovi väkisin sellainen ”tilattu” avain meikäläisen lukkoihin. Mystistä, mutta kiehtovaa. Osuva ilmaus minusta asialle on ”kolahtaminen”. Joku avaaja kolahtaa heti. Se on ihanaa, vai mitä?
=))) T
29 toukokuun, 2010 klo 4:42 pm
kirsti k
Minulle tärkein kolahtanut avaaja on ollut edellisen kommentin kirjoittaja! Kun luin 90-luvulla pojalleni Tuula Kallioniemen Tossavaisten perheestä kertovia kirjoja, tajusin että on mahdolllista kirjoittaa ihan tavallisista arkisista asioista, mutta silti niin hykerryttävän mielenkiintoisesti ja hauskasti. Aloin tarkkailla ympäristöäni ja lähipiiriäni uusin silmin. Ymmärsin, että kiinnostavia aiheita löytyy nurkan takaa. Olen melko varma, että jos en olisi tutustunut Tossavaisiin, Vili Voipio ei olisi koskaan saavuttanut kirjallista muotoaan.
Toinen avaajani on ollut Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, jonka kerrontaan ja kielenkäyttöön hullaannuin. Eräs ikuisuusprojektini on paljon velkaa Fagerholmin mystiselle realismille ja suloisesti vihjailevalle tarinan kuljetukselle. En tietenkään pääse lähellekään Fagerholmin ainutlaatuista ääntä, eikä ole tarkoituskaan. Mutta tehtävänsä Amerikkalainen tyttö on tehnyt osoittaessaan uuden ja persoonallisen lähestymistavan, mahdollisuuden. Fagerholmin kirjojen kautta minulle on avautunut myös syiden ja seurausten merkitys tarinassa.
Lyriikassa löydän kolme avaajaa, jotka ovat aikajärjestyksessä Katri Vala, Katariina Vuorinen ja Catharina Gripenberg.
Valan Kukkiva maa -runon luin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana äidinkielen kirjasta, olin pakahtua. Sen jälkeen runoni olivat pitkään täynnä huumaavia tuoksuja ja intohimoista aistikkuutta. Enkä edelleenkään naureskele ko. elementeille, jos runo niitä vaatii.
Vuorisen Edith suuteli minua unessa ilmestyi 2001. Luettuani kokoelman ryntäsin siltä istumalta koneelle avaamaan runotiedostoni, kirjoitin KAIKKI sadat runoni uuteen kuosiin. Vuorisen rytmi, irrationaalinen assosiointi ja subjektien iloinen sekamelska kolahtivat: jaahas, että näinkin voi runoa kirjoittaa. Vuorisen osoittamalla tiellä kuljen edelleen.
Suomenruotsalaisen Gripenbergin näin ja kuulin Runoraadissa 2005, olin oitis myyty. Tutustuin hänen tuotantoonsa sekä ruotsiksi että Kristiina Lähteen oivaltavina suomennoksina. Taas avautui! Mahtavaa, kun runosta löytyy kaikki tuttuus: muistot lapsuudesta, leikeistä, maisemista, kavereista. Tajusin, kuinka pohjaton varasto on lapsuuden ihmemaa; aika, joilloin kaikki oli mahdollista ja asiat tapahtuivat ensimmäistä kertaa, olivat ihmeitä.
29 toukokuun, 2010 klo 6:54 pm
kirsti k
Pakko vielä kommentoida, kun mieheni pyysi kysymään, että onko kenelläkään sellaisia ”sulkijoita”. Hänen sulkijansa oli Juhani Ahon Rautatie (öhkämöhkäromaani), jonka jälkeen ei tarvinnut 15 vuoteen lukea mitään.
30 toukokuun, 2010 klo 8:01 am
Salla
Tuula ja Kirsti, kiitos kiinnostavista avaajakokemuksista. Näitä on ilo lukea.
Sulkijoista: Joskus joku kirja saattaa sulkea halun kirjoittaa, kun huomaa, että tässähän tämä idea jo on ja vieläpä paljon paremmin toteutettuna kuin mihin itse olisin pystynyt.
30 toukokuun, 2010 klo 1:33 pm
Jukka
Julio Cortazarin Ruutuhyppelyä niksautti aikanaan jotakin siitä, miten kirjan ei tarvitse olla lineaarisesti kirjoitettu eikä sitä tarvitse edes lukea lineaarisesti. Vaikutus näkyy syksyllä ilmestyvässä romskussani.
Joskus viime vuosituhannen loppupuolella luin Daniil Harmsin Sattumia enkä ole sen jälkeen ollut entiseni. Kirja muutti suhteeni kerronnan logiikkaan jokseenkin täysin.
Nämä nyt tulivat ensimmäiseksi mieleeni.
30 toukokuun, 2010 klo 10:12 pm
anuh
Onhan noita, Atwood ja Lessing ja P.K. Dick ja Tolkien ja ja ja… Yksi uudehko löytö on ollut Brian Francis Slattery, jonka Avaruusblues oli pyörryttävän upean lennokkaan värikkäästi kirjoitettu 😀
1 kesäkuun, 2010 klo 1:19 pm
Markku
Mun kirjoittamiseni avaajia ovat olleet Samuel Beckettin näytelmät ja romaani Molloy. Nämä ovat sellaisia kolahduksia, joihin palaan aina uudelleen, enkä kyllästy. Jukan mainitsema Daniil Harmsin Sattumia kuuluu myös ikiavaajieni joukkoon, samoin kuin ihan toisen tyyppinen kerronta John Irvingin tyyliin. Lastenkirjallisuuden puolelta Roald Dahlin anarkistisen vinkeät tarinat, Astrid Lindgrenin kirjojen ajaton raikkaus ja positiivinen voima… Tuossa joitakin nopeasti mieleeni pulpahtaneita.
Pysäyttäjistä tulee ekana mieleeni Martin Amisin Ajan suunta. Kirjahan oli vallan riemastuttava lukukokemus, mutta samalla tajusin, että no niin, se perhana teki sen jo. toisaalta Ajan suunta on hyvä esimerkki lukukokemuksistani, joista nautin osittain siksikin, että en ikinä voisi tai haluaisi kirjoittaa samalla lailla.
1 kesäkuun, 2010 klo 2:18 pm
Sari
Näistä avaajista epäilemättä löytyy merkkejä meidän itse kunkin kirjoista.
Minulle yksi superavaaja oli Taru sormusten herrasta. Luin sen ensimmäistä kertaa lukioikäisenä. Silloin ehkä ihan tiedostamalla tiedostin ensimmäisiä kertoja tarinan voiman ja kirjoittajan mahdin. Että tämä tässä on pelkkä kirja, pelkkä keksitty juttu, pelkkää mielikuvitusta, ja silti se järisyttää lukijansa maailmaa. Sen tarinan on joku keksinyt ja kirjoittanut. (Saattoipa tämä kirja olla jonkin aikaa myös sulkija, koska halusin tietysti kirjoittaa jotain yhtä loistokasta.)
Toiseksi avaajaksi voisi heittää vaikka Arnold Lobelin Pöllön talon. Se on pieni ja omituinen lastenkirja, joka näyttää tepsivän kaiken ikäisiin. Se antaa luvan olla hieman vinksahtanut ja kirjoittaa vähän vinksahtaneesti. Juuri siitä (parhaimmillaan) syntyy hykerrystä ja hupia ja mielikuvituksen lentoa.