Muistatte varmaan, kun Suomen Nuorisokirjailijat ry. lähetti taannoin HS:n mielipidepalstalle vetoomuksen lasten- ja nuortenkirjojen kritiikkien puolesta?
Hämeen Sanomien la- ja nu-kirjallisuuteen erikoistunut toimittaja Marika Riikonen kirjoitti Hämeen taidetoimikunnan kirjallisuuslehti Optimistiin kiinnostavan puheenvuoron kriitikon näkökulmasta. Siteeraan Riikosta:
”Karkeasti voi listata kolme syytä, miksi lehdissä ei tartuta nuorisokirjallisuuteen: ei ole asiantuntemusta, ei ole kiinnostusta, ei ole rahaa.”
”Iso ongelma on asenne, joka johtuu asiantuntemuksen puutteesta. En puhu kaikkien lehtien puolesta, mutta oman kokemukseni mukaan nuorisokirjallisuutta vähätellään tietämättä siitä mitään. Toimituksen sisällä kukaan ei ole välttämättä lukenut nuorisokirjaa oman ahmimisikänsä jälkeen, ja koko kirjallisuudenlaji saatetaan mieltää Neiti Etsiväksi. Mutta eivät lehdet tätä asennetta ole keksineet: minua kehotettiin yliopistossa vaihtamaan graduni aihetta, koska nuorisokirjallisuudesta ei kannata odottaa korkeaa arvosanaa.”
”Jos raha pysyy vähissä, lehtien toimittajille kannattaisi ehkä järjestää alan kursseja. Nuortenkirjoja arvioimaan ryhtyvät toimittajat eivät siten ainakaan tuhlaisi tilaa hämmästelläkseen, että kirjat ovat hyviä. Eräs aloitteleva arvioitsija määritteli kerran koko kirjallisuuslajin yhdellä lauseella: ”syvällisempi kuin nuortenkirjat yleensä.”
Hämeen Sanomat tekee töitä julkaistakseen la- ja nu-kirjakritiikkejä säännöllisesti. Vuodesta 2006 lehti on julkaissut Sieppari-nimistä teemasivua noin puolentoista kuukauden välein.
Kiitos Marikalle ajatuksia herättävästä puheenvuorosta!
Palaamme siis jälleen kerran IKUISUUSONGELMAAN, asennevammaan.
Taistelemmeko todella tuulimyllyjä vastaan vai onko muutosta koskaan odotettavissa?
Grafomania 
121 kommenttia
Comments feed for this article
29 elokuun, 2010 klo 10:45 pm
S
Mie jäin miettimään, mistä tämä voisi johtua. Ensimmäisenä tulee mieleen se, että usein lasten ja nuorten asioita muutenkin vähätellään – ehkä ei puheissa (koska totta kai kaikkien kuuluu ajaa lasten ja nuorten asioita), vaan enemmänkin teoissa ja juuri niissä asenteissa.
Viime aikoina on puhuttu paljon mm. lasten ja nuorten mielenterveysongelmista sekä siitä, kuinka vaikea hoitoa on saada. Koulut joutuvat säästämään mitä hulluimmilla tavoilla. Tuoreimmassa Opettaja-lehdessä mainittiin, kuinka lapset ja vanhukset todennäköisesti asetetaan vastakkain, kun päätetään, mistä kunta seuraavaksi säästää – aivan kuin muita vaihtoehtoja ei olisikaan. Paljon puhutaan myös siitä, onko vanhemmilla aikaa lapsilleen, tai onko lapsilla tuttuja ja turvallisia aikuisia, jotka asettavat heille rajat ja antavat rakkautta.
Ehkä tähän liittyy sekin, ettei lasten- ja nuortenkirjoja kaikissa piireissä arvosteta tai pidetä edes ns. oikeana kirjallisuutena. Nehän on kirjoitettu ”vain” lapsille ja nuorille. Meillä ei lukiossa (2000-luvun alussa) oikeastaan saanut lukea nuortenkirjoja, vaan oletettiin kaikkien siirtyvän jo kunnon kirjallisuuteen. Myöhemmin mie oon tehnyt paluun nuortenkirjojen pariin ja nautin niistä edelleen niin kovasti, että haluan itsekin kirjoittaa nuorille 🙂
Asennevamma istuu tietyissä tapauksissa ihmeen tiukassa. Joskus tuntuu, että saa taistella tuulimyllyjä vastaan. Miusta on kuitenkin onni, että on niitä aikuisia, jotka ovat aidosti nuorten asialla. On ihmisiä, jotka kirjoittavat nuorille, ja toisia, jotka ymmärtävät lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvon ja haluavat tuoda sitä esille. Optimistina uskon, että tälläisellä hyvällä asenteella on väistämättä myös hyvät seuraukset. Ne eivät ehkä näy heti tai kovin laajasti, mutta jos yhdenkin ihmisen saa tarttumaan nuortenkirjaan tai muuttamaan käsitystään genrestä, jotain on jo voitettu. Pienistä puroistahan suuri jokikin muodostuu 🙂
30 elokuun, 2010 klo 9:12 am
Terhi
S: Kiitos mielenkiintoisesta pohdinnasta! Ollaan optimisteja, ei kai tässä samaa ikuisuuskeskustelua muuten jaksaisikaan käydä.
Luulen, että tämä on suurimmalle osalle kirjailijoista kutsumusammatti. Se koetaan niin tärkeäksi, että sen parissa jatketaan, vaikka ulkopuolinen palaute on usein mitä on. Toinen puoli kuitenkin ovat lukijapalautteet, joita tulee aika runsaasti. Kirjoja todella luetaan – niistä on mukava käydä kirjeenvaihtoa lukijoiden kanssa. Minulla on parhaillaan kesken Taivaan tuuliin -aiheinen jutustelu erään yläkoululaistytön kanssa. Yllättävän usein olen pannut merkille, että tuntematon kirjailija saattaa olla nuorelle luotettava aikuinen, jolle voi puhua myös aroista asioista. Kun kukaan muu ei kuuntele, ehkäpä kirjailija sitten? Tämä on aikamoinen (ja yllättävä – ja vastuullinen) luottamuksen osoitus.
Lajin tekijöiden kesken vallitsee myös mielestäni erinomainen yhteishenki. Emme kilpaile (heh heh), vaan pikemminkin olemme samalla asialla. Kannustamme toisiamme.
Jos en olisi NUORTENkirjaililija, olisin todennäköisesti sellaisessa ammatissa, jossa saisi muutenkin olla tekemisissä nuorten kanssa. Ja minähän olenkin, teen paljon nuortenlehtijournalismia. Tulevaisuudessa voi olla, että rinnalle tulee lisää ammatteja. Nuorten mielenterveysongelmat kiinnostavat aina vain enemmän.
Mitä tulee Marikan kirjoitukseen, olisi hienoa, jos kulttuuritoimittajille (ja kirjallisuuden opiskelijoiille) voisi todella järjestää spesifiä la- ja nu-kirjakoulutusta. On todella noloa lukea mm. HS:sta tämän tason kritiikkejä: ”poikkeuksellisen harvinaista kieltä nuortenkirjaksi…” Myötähäpeän tunne on suuri.
Mikä taho koulutusta voisi sitten järjestää. Yliopisto, SNI, Suomen Nuorisokirjailijat ry, Päivi Heikkilä-Halttunen?
30 elokuun, 2010 klo 10:13 am
Sari
Kun rupesin näihin hommiin, olin tuttavapiirissäni ja tykönäni tottunut pitämään itsestään selvänä, että nuortenkirja ei ole millään lailla, hyvässä tai pahassa, sen kummempi teos kuin aikuistenkirja. Siksi oli ällistyttävää vähin erin huomata, että oli elänyt harhoissa.
Erityisen kummalliselta tuntui, että aktiiviset kirjallisuuden harrastajat ja ammattilaiset heittelivät näitä ”nuortenkirjaksi syvällinen” yms -kommentteja. Taannoin kirjoittelin täällä siitä, että ”nuortenkirjamainen” on aikuistenkirjan kohdalla aina moite, joka sisältää automaattisen oletuksen siitä, millaisia nuortenkirjat ovat.
Pakko myöntää, että tämä on alkanut vaikuttaa omaan käsitykseen itsestä ja tästä työstä. On vaikea uhota kylillä olevansa kirjailija, kun on vain…
30 elokuun, 2010 klo 10:15 am
anuh
Kyynikko minussa arvelee asennevammaan vaikuttavan myös ”money talks and bullshit walks” -periaate. Nuortenkirjoja myydään vähemmän kuin aikuistenkirjoja, joten miksi tuhlata moisiin palstatilaakaan? Ja ihan sama mitä soopaa penskat lukee, ne kumminkin kasvaa siitä ulos kunhan saavat lisää älliä päähänsä 🙄
En ole muuten vieläkään huomannut, että Hesari olisi julkaissut syksyn nuortenkirjalistaa.
30 elokuun, 2010 klo 10:47 am
marja-leena tiainen
Tuota lasten- ja nuortenkirjalistaa minäkin oottelen. Jännä nähdä, mikä on otsikko…
30 elokuun, 2010 klo 10:34 am
Terhi
Pitäisiköhän yhdistyksen huomauttaa (tästäkin) asiasta?
30 elokuun, 2010 klo 10:47 am
kirsti k
Olen väsynyt enkä jaksa pauhaa tästä aiheesta, vaikka haluaisin ja pitäisi.
Allekirjoitan kaiken aikaisemmin sanomani plus edellisten kommentoijien mielipiteet.
Terhi otti puheeksi nuortenkirjailijoiden yhteishengen ja mainitsi, että voisi olla myös muussa ammatissa, jossa saisi olla nuorten kanssa kontaktissa. Onkohan tämä hyvin tyypillistä nuortenkirjailijoille? Minä haaveilin aikoinani mm. nuoriso-ohjaajan ja luokanopettajan ammateista. Kirjallisuudenopiskelijana olin myös hyvin kiinnostunut lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, tein opinnäytteitä lasten lukemisharrastuksesta ja mielikirjoista, kirjoitin esseitä muumeista jne. Missään vaiheessa ei tullut mieleeni, että lastenkulttuuri olisi jotenkin vähempiarvoista kuin muu, päinvastoin.
30 elokuun, 2010 klo 10:58 am
Terhi
Kyllähän tämän aiheen jauhaminen rasittaa, mutta varmaan meidän on pakko pitää sitä säännöllisesti tapetilla, sillä muuten ne täysin pihalla olevat pääsevät liikaa ääneen ja keskustelu vääristyy. Eikä ongelma tosiaan poistu hyssyttelemällä tai vaikenemalla tai vähättelemällä, ettei asennevammaisuutta todella olisi.
Onneksi meitä on iso joukko, jotka puhalletaan yhteen hiileen, raivokkaasti ja määrätietoisesti!
30 elokuun, 2010 klo 11:15 am
kirsti k
Heh, ”ne täysin pihalla olevat” eivät takuulla tajua olevansa pihalla, vaan koko kirjallisuuden kentän huipulla – ja hyvin, hyvin tietäväisiä.
Mitäs jos ruvettaisiin järjestelmällisesti puhumaan aikuiskirjoista, aikuiskirjailijoista, aikuistenkirjakriitikoista, aikuiskirjallisuudesta… Ihan vaan selvennyksenä.
Lainaus Leena Krohnilta: ”Kun kirjoitan lapsille, kirjoitan kaikille, mutta kun kirjoitan aikuisille, kirjoitan vain joillekuille.”
30 elokuun, 2010 klo 11:23 am
S
Terhi: Miullekin on tärkeää olla nuorten kanssa tekemisissä töiden kautta. On muuten jännä, millaisia ennakkoluuloja opettajan työtä kohtaan on: kun sanon opiskelevani aineenopettajaksi, useimmat ihmettelevät, miten uskallan mennä töihin yläasteelle. Miusta siellä on mukavaa olla ja työ on antoisaa. Ehkä tämä kertoo osittain siitä, mikä asenneongelman takana on: asia on itselle vieras eikä sitä tunneta tarpeeksi. Lisäksi kirjoitan ensimmäistä nuortenromaanikäsikirjoitustani, jota aion tarjota kustantajille, kunhan se on valmis ja tarpeeksi hyväksi hiottu. Opettajan työ on muuten aika hyvä kirjoittamistakin ajatellen: materiaalia juoksee nenän edessä joka päivä ja kirjoittamiseen jää aikaa.
Miekin oon tottunut pitämään lastenkulttuuria vähintään yhtä tärkeänä ja huomionarvoisena asiana kuin muutakin kulttuuria. Tuntui omituiselta tajuta, etteivät kaikki ajattelekaan samalla tavalla. Kirjoittamisen opintojen puitteissa mie seurasin kuukauden ajan mediassa käytävää keskustelua kotimaisesta nuorten proosasta. Arvaatteko tuloksen?
Miekin muuten huomasin, ettei Hesarin syksyn kirjalistoihin kuulunut lasten- ja nuortenkirjoja. Oiskohan ne sieltä jossain vaiheessa tulossa?
Sivusta olen muuten ihaillen seurannut sitä, miten hyvä yhteishenki nuortenkirjailijoilla tuntuu olevan. Toisten kanssa ei kilpailla, päinvastoin. Nostan kuvitteellista hattua 🙂
30 elokuun, 2010 klo 12:50 pm
kirsti e
En periaatteessa tiedä mitään näistä asioista, mutta isoin ongelma _minun mielestäni_ on siinä, että uutisajattelu on tunkenut nyt joka sivulle. Kun julkaistaan kirja, mikä tahansa kirja, toimittajat miettivät täyttääkö tämä nyt uutiskriteerit. Jos täyttää, siitä tehdään juttu/arvio. Jos ei täytä, siitä ei tehdä juttua. Kysymys ei ole käsittääkseni ammattitaidottomuudesta, eikä tiedonpuutteesta, vaan siitä ideologiasta joka lehtien toimittamisessa vallitsee. Siksi minulla on se käsitys, että tässä on meillä kaksi mahdollisuutta.
1. Muutetaan maailma
tai
2. Sopeudutaan tilanteeseen ja ryhdytään miettimään kuinka tätä uutisasiaa voitaisiin oppia hyödyntämään. Millä eri tavoin voimme kertoa lehdille nuortenkirjoista ja kirjailijoista niin että jutut täyttäisivät mahdollisimman monta uutiskriteeriä.
30 elokuun, 2010 klo 1:27 pm
Sari
Vaihtoehto 1 on hyvä, mutta työläs. Vaihtoehtoa 2 kannattaa pyöritellä.
Nuorisokirjailijat on yrittänyt virittää uutisarvoa esim. sillä, että Topelius- ja Lydecken-palkintojen ehdokaslistat julkaistaan ja siten muutkin kuin voittajat saavat huomiota. Muutenkin palkinnot varmaan jossain määrin nostavat uutisarvoa.
Miksi sitten muuten nuortenkirjasta olisi uutisaiheeksi? Se ei ainakaan riitä, että kirja käsittelee jotakin hyvin ajankohtaista aihetta. (Vai riittääkö?) Pitääkö tekijän olla jollain lailla erityisen kiinnostava tai ajankohtainen, siis muutenkin kuin kirjansa kautta? (Se ei useinkaan riitä, että nuortenkirjailija on julkaissut uuden kirjan.)
Messujen ja muitten tapahtumien yhteyteen nuortenkirjailijatkin perinteisesti virittelevät kaikenlaisia tempauksia. Niillä voisi olla uutisarvoa, ellei juuri siinä yhteydessä olisi niin paljon muutakin kirjallista uutistarjontaa.
Kouluvierailuilla paikallislehdet saattavat osoittaa mielenkiintoa ja tehdä paitsi jutun myös arvostelun. (Mieltäni lämmitti taannoin siilinjärveläisen Uutis-Jousen julkaisema arvio, joka syntyi nimenomaan koulukeikan jälkimaininkina.)
Tällaisia (yhden ihmisen käsityksiä ja mielipiteitä) tuli äkkiseltään mieleen, eikä ollenkaan tyrmäävässä mielessä, vaikka tämä saattaa siltä vaikuttaa.
30 elokuun, 2010 klo 2:16 pm
marleti
Ajankohtaisuus ei ainakaan riitä nostamaan kirjaa uutisaiheeksi, todettu on. Messuilla on kiva olla haastateltavana, ja paneelit saavat joskus ilahduttavan paljon kuulijoita, kuten tapahtui Turussa pari vuotta sitten. Mutta massaan hukumme suurtapahtumissa. Kouluvierailujen yhteydessä saa usein mukavaa julkisuutta ko. paikkakunnalla. Ei mulla ole mitään viisasten kiveä, millä näkyvyyttä/arvostusta lisättäisiin. Topelius- ja Lydecken-palkinto jää muiden (aikuis)palkintojen varjoon, voittaja mainitaan yhdellä palstalla, mutta ehdokaslistaa on turha etsiä Hesarista sen enempää kuin maakuntalehdistä – tai joskus lista painetaan, jos ehdokkaana on oman maakunnan kirjailija. Kaikenlaista on yritetty, ja Nuorisokirjailijat tekevät hyvää työtä.
30 elokuun, 2010 klo 1:39 pm
Leena
Minusta lasten- ja nuortenkirjojen vähättely on yksinkertaisesti helvetinmoista typeryyttä. Ajattelevatko ihmiset todella, että viisitoistavuotias, joka ei ole lukenut mitään, alkaa yhtäkkiä lukea Dostojevskia tai Hotakaista? Kärjistän nyt ihan tahallani, mutta olen tosi äkäinen nuortenkirjallisuuden puolesta. Eilen juuri puhuin parin ystäväni kanssa siit, kuinka ihanaa on ollut palata omien lasten kanssa nuortenkirjoihin, miten ne antavat eri-ikäisille lukijoille elämyksiä. Mun lapsuuteni olisi ollut kovin onneton ja köyhä ilman kirjoja (tosin mun on erittäin vaikea kuvitella elämää ilman kirjoja).
Aikuinen, joka ei osaa lukea nuortenkirjoja, on kuivettunut pökkelö.
30 elokuun, 2010 klo 1:54 pm
anna a
Tilanne on kuitenkin parantunut Suomessakin. Kun opiskelin aikoinaan kirjallisuutta ja kerroin professorille, että aion tehdä gradun Narnia-kirjoista, hän tuhahti närkästyneenä: Eihän nyt lastenkirjoista voi tehdä yliopistollista tutkimusta. Lopetin kirjallisuuden opiskelun siihen ja siirryin tekemään gradua englannista.
Kun esitin saman saman aiheen englantilaisen filologian laitoksella, siellä oltiin innoissaan asiasta! Minua suositeltiin jatkamaan tutkimusta siitä aiheesta. Mutta Englanti onkin vanha kulttuurimaa.
Luen jatkuvasti Writing-lehteä, sillä se kohtelee kaikki kirjailjoita yhtä arvostavasti ja innostuneesti, olivatpa he aloittelijoita tai menestyskirjailijoita, filmitähden näköisiä nuoria miehiä ja naisia tai vanhoja ihmisiä, historiallisten viihderomaanien kirjoittajia tai lastenrunoilijoita, virsirunoilijoita tai fantasiakirjailijoita. Sellainen kertoo todellisesta kirjallisuuden rakkaudesta. Pääosassa on kirjallisuus. Puoluekanta ja uskonto eivät vaikuta asiaan niin kuin Suomessa on ollut aivan viime päiviin asti, ehkä on vieläkin.
Vanhoissa kulttuurimaissa tiedetään, että lapsuudesta kulttuurin arvostaminen alkaa. Suomessa ei lapsuutta sinänsä arvosteta. Hyviä koulutuloksia kylläkin, mutta ei lapsen onnellisuutta, jota kirjat, runot ja
laulut lisäävät.
30 elokuun, 2010 klo 3:05 pm
Terhi
Tällä naisenergialla siirretään jo vuoria!
30 elokuun, 2010 klo 5:11 pm
kirsti k
Voisikohan joku ystävällinen toisen sukupuolen edustaja myös kommentoida aihetta? Kärsivätkö mieslastenkirjailijat yhtä lailla arvostuksen puutteesta, vai eivätkö kehtaa myöntää. (Markku taisi kerran avautua aiheesta.)
Toisaalta me kaikki tiedämme, että ne ihmiset ja instanssit, jotka oikeasti ovat inessä lastenkirjallisuuden skenessä (lainaus Terhiltä) takuulla arvostavat työtämme. Ja tietenkin kaikki ihanat lukijat! Sääli muita – eivät tiedä, mitä menettävät.
30 elokuun, 2010 klo 7:11 pm
Usvazine
Pikahuomio hyvään aiheeseen: mulla on semmoinen käsitys, että keskiverto lasten/nuortenkirja myy paremmin kuin keskiverto aikuistenromaani.
Toinen pikahuomio: valitettavasti rakkaat aikuiskirjakollegatkin aiheuttavat meille tunnustuksellisille l/n-kirjailijoille ansiotonta arvonalennusta: eräskin kirjailijakollega ilmoitti, että hänestä kaikki lasten- ja nuortenkirjat ovat kategorisesti paskoja. Ehkä se oli provokaatio, en tarttunut siihen, mutta en itse lähtisi moittimaan edes harlekiikikirjoja kategorisesti paskoiksi – vaatii ammattitaitoa pystyä kirjoittamaan hyvää harlekiiniviihdettä…
No, joillekin meille ainoaa oikeaa kirjallisuutta on tuskaisessa elämäntilanteessa väännetty Elämää Suurempi Kaunokirjallinen Sanataide (TM). Sallittakoon se heille, minä saan tällä hetkellä tyydytystä sukeltamalla fantastisiin maailmoihin.
30 elokuun, 2010 klo 8:20 pm
kirsti k
On todistettavasti myös heitä, joiden mielestä dekkarit eivät ole kaunokirjallisuutta.
Väitän (toistaen itseäni), että monikin osaa kirjoittaa jonkinlaisen ihmissuhdekuvauksen tai seikkailutarinan, mutta dekkarin juonen ja jännitteen luominen vaatii erityistaitoa, sitä löytyy harvalta. Miten kummassa dekkareita on varaa vähätellä, tai yleensä mitään genreä?
30 elokuun, 2010 klo 8:51 pm
Raili
Olen edelleen ja aina vaan sitä mieltä, että ihmiset ovat voittajan puolella. SIISPÄ: ei ruikuteta julkisesti siitä, että meitä ei arvosteta, vaan tuodaan julki faktoja. Kirjasäätiön sivuilta löytyy aina viimeisimmät tilastot siitä, mitä myydään. Lasten- ja nuortenkirjoja myydään, ja sehän se nykyisin on asia, mikä tuo arvostuksen tai sitten ei. Nuortenkirjoja myydään tosin vähemmän, mutta siihen ei kannata takertua. Nuorisokirjat ja -kirjailijat ovat hyviä ilmaisuja, jotka kattavat molemmat. Jos siis saamme palstatilaa missä ja milloin vain, kehutaan aina nuorisokirjojen osuutta kustantamojen kannattavana ja siis kantavana kirjallisuuden lajina. Se kun sattuu olemaan fakta! Otetaan se kaikkien meidän ohjelmaan (Muuten olen sitä mieltä, että…), niin eiköhän jotain sentään tapahdu.
Me olemme hyviä, me osaamme kirjallisuuden lajin, johon kaikki eivät kykene!
30 elokuun, 2010 klo 10:07 pm
Markku
No niin, tuttu aihe. Tämähän on jo suorastaan tatuoitu meidän otsaamme. Mulla ei ole mitään uutta sanottavaa aiheesta. Jotenkin sitä on iän myötä ruvennut ajattelemaan niin, että sama se mulle, mitä jotkut mun tekemisistäni kirjoittaa tai ajattelee. Jos minuun tai työhöni ei uhrata ajatusta, rahaa tai kunnioitusta. Maksan takaisin samalla mitalla. Ehkä tämänlainen puhe on merkki jonkinlaisesta depressiivisyydestä. Parhaina hetkinäni siteeraan vanhaa Rolling Stones -biisiä: It´s only rock´n roll but I like it!
30 elokuun, 2010 klo 10:12 pm
Markku
Siis, sama editoituna: ”Jos minuun tai työhöni ei uhrata ajatusta, rahaa tai kunnioitusta, maksan takaisin samalla mitalla.” Olipas mahtipontisesti sanottu. Ehkä olen jo muutenkin vieraantunut ja syrjäytynyt kaikesta; huomaan asian, lähden kalaan ja mietin, miltä vedestä tuntuu kun kellun sen päällä.
31 elokuun, 2010 klo 7:18 am
marja-leena tiainen
Markku kiteytit hyvin sanoiksi tuntemukset, joita itsellä on. Mitä väliä, jos joku ei tajua, miten tärkeällä asialla tässä ollaan. Raili ja Usvazinen maininnat lasten- ja nuortenkirjojen paremmasta myynnistä aikuskirjoihin verrattuna olkoon tästedes meikäläisten vastaisku vähättelyyn.
31 elokuun, 2010 klo 8:23 am
anuh
”huomaan asian, lähden kalaan ja mietin, miltä vedestä tuntuu kun kellun sen päällä.”
Ihanan taolaista, tämän kun saavuttaisi 8)
31 elokuun, 2010 klo 8:54 am
Terhi
Olen Railin tapaan samaa mieltä, ettei koulukeikoilla / seminaareissa / lehtihaastatteluissa kannata käydä tätä asiaa marttyyrina ”negatiivisen kautta”, vaan ainoastaan hehkutella lajimme ansioita. Mutta jonkin verran meidän täytyy pitää meteliä itsestämme, että saataisiin edes se la/nu-lista Hesariin…
Ja aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat vähätellä, teitpä IHAN MITÄ TAHANSA ihan millä alalla tahansa. Vika taitaa silloin löytyä sen toisen korvien välistä, epävarmuudesta, suunnattomasta pätemisen tarpeesta jne. Ainoastaan sellaisen ihmisen mielipiteellä on merkitystä, joka on samalla aaltopituudella kanssasi.
31 elokuun, 2010 klo 12:09 pm
kirsti k
Kiitos, Markku! Kirkastit päivän.
Tulee hyvä olla, kun keskittyy vain olennaiseen: meren ja tuulen ajatuksiin. Tärkeintä tietää, että on sydämensä asialla.
31 elokuun, 2010 klo 1:50 pm
Anneli
Jollakin tapaa vaikkakin kierteellä on myönteistä myös se, että nämä asiantuntemattomat huokaavat nuortenkirjan luettuaan juurikin näin:
– Oli parempi kuin luulinkaan!
– Oli syvällisempi kuin nuortenkirjat yleensä. (mikä on YLEENSÄ??)
– Nuortenkirjaksi tosi hyvä…
Eli siis nuortenkirjan lukukokemus on parempi kuin ihminen on etukäteen arvaillut. Aatelkaas jos olis toisinpäin.
31 elokuun, 2010 klo 2:26 pm
Tuula
Kuvitteellinen haastattelu:
K: Aikuiskirjailija Jali Pervo, miksi kirjoitat aikuisille?
JP: No, mä oon siis jotenkin jääny aikuisen tasolle, hehe… tai tottapuhuen, mua vaan kiinnostaa toi aikuisten maailma. Aikuiset on jotenkin niin vakaita ja totisia ja asiallisia, ei ollenkaan sellasii niinku häilyvät ja hilluvat ja semmoset ärsyttävän kekseliäät kakarat. Aikuisten maailma vaan on silleen niinku ennalta arvattavaa ja yllätyksetöntä. Mun on paljon helpompi kirjottaa aikuisille.
K: Mistä saat ideat aikuiskirjoihisi? Onks sulla niinku omia aikuisia tai jotain?
JP: On mulla ollu puoliso, sitä mä oon aika paljo tarkkaillu. Ja sit mun lähipiirissä on aika paljo aikuisii, mä vähän vakoilen niitä, hehe. Ja luenhan mä myös aikuisii käsittelevii juttui.
K: Miten sä pysyt mukana aikuisten kielessä?
JP: No mä niinku kuuntelen puhetta. Mä käyn lähikaupassa ja paarissa ja tolleen, siellä kuulee elävää kieltä. Ja aikuisten kielihän ei silleen niinku muutu.
K: Oletko koskaan aikonut kirjoittaa ihan oikeaa lastenkirjaa?
JP: En tosiaankaan, mua ei niinku silleen toi lasten maailma kiinnosta. Lapset on jotenkin niin tylsii.
K: Arvostetaanko sun mielestä aikuiskirjaillisuutta tarpeeksi?
JP: No ei tosiaankaan. Mä tunnen monia, jotka ei oo ikinä lukenut yhtään aikuistenkirjaa. Mun mielestä työpaikoilla pitäis enemmän panostaa kirjoihin. Mun mielestä on niinku työnantajien velvollisuus pistää aikuiset lukemaa… Ja ennenkaikkee, mun mielestä lasten pitäis lukee aikuistenkirjoi, et ne niinku tietäis, mitä oikeesti on olla aikuinen.
TK
31 elokuun, 2010 klo 3:27 pm
kirsti k
Jihhuu, mahtavaa Tuula! Olet ytimessä.
Tämä haastattelu pitää ehdottomasti saada laajempaan levitykseen.
Lisäkysymys J. Pervolle:
Onko vaikeaa kirjoittaa aikuisille?
On joo, aikuiseen ajatteluun pitää silleen päästä sisään. Kaikki ei onnistu siinä. Lukijat huomaa heti, jos mä en oo aito. Musta on kans hyvä, jos aikuistenkirjasta löytyy lastentaso. Semmonen on onnistunu aikuistenkirja, että osa jutuista aukee niinku vaan lapsille.
Vaikeeta on siksikin, että täytyy miettiä, millasta kieltä käyttää; aikuiset ei välttämättä tajuu esimerkiks jotain lol-juttuja, ja jotkut dinosaurusten nimetkin voi olla hepreaa aikuisille.
31 elokuun, 2010 klo 4:14 pm
Anneli
Kiitti Tuula päivän nauruista! Tämä loistokas haastattelu nyt muuallekin – Onnimanniin?
31 elokuun, 2010 klo 4:16 pm
Salla
Mainostan jo nyt, kun liittyy aiheeseen:
Helsingin kirjamessuilla perjantaina 29.10. Louhi-lavalla klo 16-16.30 LUKUfiiliksen paneelikeskustelu (provokatiivisella) otsikolla ”Nuortenkirjallisuus -pelkkää roskaa?”. Keskustelussa mukana minä, Markku Karpio, Seita Parkkola ja kirjastonhoitaja, kirjavinkkari Reetta Saine.
Keskustelussa ei ole tarkoitus synkistellä tai ruikuttaa vaan lähestyä aihetta niiden odotusten kautta, joita nuortenkirjallisuuteen kohdistetaan. Kasvatustyön jatke? Yhteiskunnallisten ongelmien äänitorvi? Kaikkien nuorten koko kokemusmaailman kuvaaja? Viihdyttävä? Syvällinen? Ajassa kiinni?
31 elokuun, 2010 klo 4:18 pm
Terhi
”Onks sulla niinku omia aikuisia tai jotain?” REPS! Eläköön Tuula!
Mietin tässä muuten, että miksi ihmeessä heittelen ilmaan epämääräisiä ”pitäkää kurssi la- ja nu-kritiikistä”. Hitsi vie, pidän sellaisen itse! 🙂
31 elokuun, 2010 klo 4:49 pm
Anneli
Suomen Arvostelijain Liitto SARV voisi olla muuten hyvä yhteistyökumppani tämmöiseen kurssiin. SNI myös. Kannatan!
31 elokuun, 2010 klo 4:58 pm
Terhi
Ja parikin opistoa tuli tässä mieleeni.
31 elokuun, 2010 klo 6:55 pm
anuh
Jestas, täällähän on täpinää! Hillittömiä pervoiluja, Tuula ja Kirsti 😆
31 elokuun, 2010 klo 7:21 pm
Jukka
Tekisi mieli sanoa jotain, mutta mitähän tässä enää olisi lisättävää? Paitsi että aikuisten kirjallisuutta luen yleensä puurtamalla, kun taas tyttärelleni lasten- ja nuortenkirjoja lukiessani myös viihdyn. Jälkimmäiset myös useammin haastavat ajattelemaan.
31 elokuun, 2010 klo 9:28 pm
Leena
(((((Tuula)))) 😉
Just näin.
31 elokuun, 2010 klo 9:50 pm
S
Jali Pervon haastattelu oli päivän parhautta 😀
1 syyskuun, 2010 klo 7:04 am
Tuula
Hihi!
Enpä arvannut, että saisin noin laajan ja hurmaavan vastaanoton. Yleensähän aikuiskirjailijahaastattelut ei juurikaan kiinnosta muita kuin alan ihmisiä, vaikka tarkoitus kai olisi kertoa erityisesti lapsille, että tällainenkin kirjallisuudenlaji on olemassa. Tällainen meikäläisenlainen aikuiskirjailijahan saa kritiikissäkin hädin tuskin kolmen palstan kuvan ja kuuden palstan taustoituksen parisuhteista ja sisustuksesta, vaikka mullakin on ollut koira ja kriisi ja kerran lapsena kumisaappaat väärässä jalassa, kun menin kansakouluun.
Tällaisen palautteen voimin jaksaa taas puurtaa kurjassa sadan neliön työhuoneessa, jonka kirjahylly on ihan pölyinen, kun siivoojat on nykyisin ihan mahdottoman laiskoja. En tiedä, uskallanko sanoa, kun yleensä idea jotenkin latistuu, jos sen sanoo ääneen, mutta… no, olkoon, kaiken uhallakin: Seuraavan teokseni nimi on Ihan mahdottoman laiska siivooja. (Sain idean ihan juuri sekunti sitten. Kuolisin, ellen saisi niin valtavasti inspiraatioita kaikesta!)
Jali P
ps. Kiitos Kirstille lisäkysymyksestä. Tyypillistä, että haastattelija ei viitsi panostaa ja miettiä loppuun asti, millaiset kysymykset on tärkeitä.
1 syyskuun, 2010 klo 8:43 am
Sari
Terveisiä Jalille. Kunnioitan sinua valtavasti, koska aikusille kirjoittaminen on aivan erityisen vaikeaa. Aikuiset ovat niin lahjomattomia ja sanovat heti, jos eivät tykkää! (Tämä on suosittu kommentti myös silloin, kun lastenkirjailijalle halutaan olla ystävällisiä.)
Sitten aivan toisenlainen huomio: kotimaisessa lastenkirjallisuudessa näyttäisi olevan meneillään jonkinmoinen vanhus-trendi. Esim. uudessa Ellassa VVR (= vanhusten vapautusrintama) puuttuu vanhusten ongelmiin ripeällä otteella. Jos olisin vanhus, lukisin nyt lastenkirjoja. (Ja muulloinkin.)
1 syyskuun, 2010 klo 9:33 am
Tuula
Tosi on. Ja vanhus-trendi onkin varsin kiintoisa. Olen elänyt ajan, jolloin kirjojen mummot istuivat kiikkutuolissa sukkaa kutomassa. Ja ajan, jolloin mummoilla oli farkut ja poikaystävä, ja vanhus-sana oli unohdettu. Oma isoäitini eli 93-vuotiaaksi ja oli siis oikeasti vanhus. Meidän pojat tuijottivat Iso-mammaa suu auki, koska eivät olleet ikinä nähneet ilmielävää vanhusta. Veljeni lapset pelkäsivät mammaa samasta syystä. Harvemmin lapsia roudataan Koukkuniemeen vanhuksia katsomaan. Poissa silmistä, poissa mielestä? Kun kuitenkin heitä on yhä enemmän. Olisi niin kiva, jos me kaikki mahduttaisiin samaan maailmaan. Voitaisiin jatkaa buumia ja kirjoittaa kukin yksi vanhus seuraavaan kirjaan. M.E.Kuusi päätti aikoinaan kirjoittaa konduktöörin kukin seuraavaan kirjaan. Meillä oli hurjan hauskaa. Pari meistä on noudattanut jo sopimusta.
Nyt mummoja ja pappoja kehiin!
t. Mummo, joka on pari viikkoa mummoillut Tampereen puistoissa iltaisin. Kaksivuotiaan perässä saa tottavie kirmata, vaikkei vanhukseksi itseään myöntäisikään. 🙂
1 syyskuun, 2010 klo 9:43 am
kirsti k
Tajusin, että kaikissa kirjoissani on ollut mummoja tai pappoja. Kuitusissa hyvinkin keskeisessä roolissa, kun ovat samalla vanhempia orvoille kaksosille. Jatkan mielelläni samaa linjaa, otan Tuulan haasteen vastaan, lupaan kirjoittaa seuraavaankin kirjaan ainakin yhden viisaan vanhuksen.
1 syyskuun, 2010 klo 10:45 am
Tuija
Tämä asennevammaisuus aiheuttaa aina vilkkaan keskustelun, on ikuisuusteema niin kuin Markku sanoi. Nuorisokirjailijoiden puheenjohtajana olen aina painottanut, että olemme ylpeitä töistämme. Ruikuttaminen, kuten Raili kirjoitti, on oman haudan kaivamista. Miten voimme vaikuttaa kritiikin lisäämiseen ja alan oikeaan arvostukseen, siitä tuli paljon ideoita näissä kommenteissa, ja otamme ilman muuta asian esille Nuorisokirjalijoiden tämän viikon johtokunnan kokouksessa, ja puhumme tietenkin siitä kaikkien Tallinnan matkan osallistujien kesken !
Mutta ihan toiseen asiaan. Panin Saska Saarikoskelle tänään viestin ja kysyin tätä Hesarin lasten- ja nuortenkirjasivun kohtaloa. Hän vastasi näin: ” Olen pahoillani, että se on viipynyt. Kyllä tarkoitus olisi saada se tehtyä.”
Toivotaan, että saavat. Konditionaali jättää kuitenkin tietyn epävarmuuden…
Iloista viikon jatkoa, Tuija
1 syyskuun, 2010 klo 10:50 am
Katariina
Täältäpä löytyi mainio viestiketju! Just kun mun piti oikeita töitä tehdä. Ja kiitokset vielä Jali Pervolle!
Vanhuksista: mä oon vastikään päättänyt, että kirjoitan vielä kirjan jossa ei ole yhtäkään vanhusta, ei viisasta eikä tyhmää. Eikä ainakaan lappilaista! Kun mulla on se ollut lähes missiona esikoiskirjasta asti. Aivan kuin olisi joku elämäntehtävä kirjoittaa vanhoista. Mutta tämän mainion agitaation seurauksena voinen siirtää vielä päätöstäni tuonnemmas – meinasin kirjoittaa tuonpuoleiseen.
Konduktööriä en ole muuten kirjoittanut vieläkään… Sellanen 85-v. ikuisesti eläköitymätön konduktöörin pohjoisen junassa on kyllä kehitteillä.
1 syyskuun, 2010 klo 11:15 am
Terhi
Bongasin juuri keskeneräisistä teksteistäni kaksi mummoa ja yhden kohtauksen, jossa konnari tarkastaa matkaliput. Trendin harjalla tietämättään! 😉
1 syyskuun, 2010 klo 11:47 am
Anneli
Voih! Mulla on mummu mutta konnari puuttuu!
BTW: 45 kommenttia eikä loppua näy! Wau mikä topikki.
1 syyskuun, 2010 klo 1:43 pm
Leena
Vielä jalipervolinjalla jatkaakseni: Aletaan kysyä kaikilta ”aikuistenkirjailijoilta” milloin nämä ryhtyvät kirjoittamaan oikeita kirjoja, siis lasten- ja nuortenkirjoja…
1 syyskuun, 2010 klo 1:48 pm
anna a
”ihmiset ovat voittajan puolella.”
Tämä juuri onkin ongelma. Voittajan on helppo hymyillä.:) Entä ne, jotka eivät ole voittajia? Kuka on heidän puolellaan?
Miten tullaan voittajaksi kirjallisuudessa? Ovatko kirjailijatkin aina voittajan puolella vai tukevatko he niitä, jotka tukea tarvitsevat?
Lehdistössä on kirjoitettu paljon siitä, että pienet piirit tekevät tärkeitä ratkaisuja kirjallisuudessa. Keskustelua ei pidä tukahduttaa.
1 syyskuun, 2010 klo 8:03 pm
Raili
Voi mitä aatoksia ehtikään päähäni eräänkin Tuulan allekirjoituksesta:
”Mummo, joka on pari viikkoa mummoillut Tampereen puistoissa iltaisin.” Näin sateenvarjon, jolla tököttelit ja paljon muuta…
Anna A, en hetkeäkään epäile, ettemmekö me kaikki ole pikemminkin ei-voittajien puolella. Se vain on tässä maailmassa tehtävä salaa, myyräntyönä. Mutta omaa asemaamme kirjallisuuden kentässä koskeva tosiasia on pantu jo Ilkan suuhun: ”Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki, ei oikeutta maassa saa, ken itse sit ei hanki.” Siitä puhuin, julkisuudesta, en meidän omista tunnoistamme tai puolistamme.
1 syyskuun, 2010 klo 9:02 pm
anna a
Raili,
olet oikeassa siinä, että kaikesta ei pidä syyttää muita. Ei lehdistöä eikä kirjallisuusarvostelijoitakaan. Kirja on tärkein. Ihanteellisesti on niin.
Tällaisessa pienen kielialueen maassa käy kirjallisessa maailmassa kova kilpailu. Monet kirjailijatkin ovat mukana päättämässä siitä, kuka saa julkisuutta. Palkinnot ja pitkät apurahathan luovat kuvan menestyksestä. Ja menestyneestä tehdään ne lehtijutut ja kirja-arvostelut. Menestynyt voi harjoittaa rauhassa ammattiaan.
Yksikään kirjallisuusarvostelija tai palkintolautakunnan jäsen ei voi kehua olevansa täysin puolueeton. On henkilökohtaisia mieltymyksiä, kirjallisia koulukuntia, muoti-ilmiöitä, kaikenlaisten suhteiden verkoston ja ideologioiden vaikutusta. Voidaan kuitenkin pyrkiä reiluuteen.
Niille, jotka lukevat paljon, nämä asiat ovat päivänselviä. Lukija huomaa, jos joitakin kirjailijoita tai kustantajia suositaan mediassa jatkuvasti ilman kirjallista syytä. Hän tekee oman valintansa itsenäisesti kirjastossa ja kirjakaupassa. Jouluruuhkassa ja muuten kiireessä satunnainen kirjanostaja valitsee sen kirjan, joka on ollut tavalla tai toisella esillä. Siinä ovat suuret rahat liikkeellä.
Toimittajat ovat vain osa asiaa, heijastus siitä, mitä todella tapahtuu pinnan alla, siellä missä ne myyrät tekevät työtään:)
2 syyskuun, 2010 klo 12:04 pm
Terhi
Niin, ja kirjoittipa mitä lajia tahansa, minusta kirjailijan on hyvä aika ajoin katsoa peiliin ja kysyä itseltään:
Missä on parantamisen varaa? Voisinko uudistua jotenkin? Toistanko vanhaa kaavaa? Voisinko nostaa rimaa vähän korkeammalle? Uskaltaisinko kokeilla aivan jotain uutta ja odottamatonta?
2 syyskuun, 2010 klo 2:01 pm
Sari
Kerta vielä, siskot ja veikot! Ja tämä ei ole valitusta, tämä on aiheen mukaista _ihmettelyä_.
Lehdistössä on viime aikoina ihan aiheesta kiitetty Leena Lehtolaisen ja Anja Snellmanin uutuuksia, joitten aiheena ovat maahanmuuttajatytöt. Kaikki kunnia näille kirjoille, mutta tuntuu hassulta, kun kritiikeissä iloitaan siitä, että viimeinkin tartutaan tähän ajankohtaiseen aiheeseen.
Nuorisokirjallisuudessa aihe ei ole uusi. Eräskin pohjoiskarjalainen kirjailijatar on kirjoittanut aiheesta (maahanmuuttajanuorista) jo joitakin vuosia sitten – ja vieläpä trilogian. Marja-Leena Tiaiselle olisi toivonut aiheestaan ja ansiokkaasta sarjastaan hieman enemmän huomiota. Siinä olisi sitä uutisarvoakin.
P.S. Terhi puhuu asiaa tuossa edellä. Lajia pitää myös uudistaa, tai ainakin pyrkiä siihen.
2 syyskuun, 2010 klo 2:31 pm
marleti
Kiitos Sarille kommentista, tällaista nostatusta tarvitsisi itse kukin. Lasten- ja nuortenkirjat ja kirjailijat kärsivät siis aliarvostuksesta, mutta ei lannistuta. Kirjamme on luotu kestäviksi. Siinä missä monet aikuiskirjallisuuden päiväperhot lopettavat lennon pian ilmestyttyään, lastenkirjat saavat aina uusia ja uusia lukijoita. Sen voimin jaksaa!
2 syyskuun, 2010 klo 3:04 pm
Terhi
Sen sanon, että Anja Snellmanin Parvekejumalat oli isku palleaan, hyytävän hyvä kirja! Leena Lehtolaista on puolestaan syyttäminen, ettei omaan työpäivään malta keskittyä, kun haluaa seurata kuulustelujen etenemistä… Eppu Nuotio käsitteli samaa tematiikkaa dekkarissaan Varjo. Kun lukee nämä ja Marja-Leenan trilogian, on aika hyvin kartalla mamu-keskusteluista.
2 syyskuun, 2010 klo 4:20 pm
Tuula
Ihan vaan kilpailusta.
Minua aina ärsyttää, kun F/FJ tilaisuuksissa (ja muissakin kulttuuriskaboissa) ja niiden jälkeen mediassa puhutaan palkinnon VOITTAJASTA. Listallahan on EHDOKKAITA, ei kilpailijoita. Niin kummallinen käsitys on se, että kirjat (sillä KIRJOILLE KAI palkinto annetaan?) kilpailisivat keskenään. Siitähän seuraisi se, että voi olla vain yksi hyvä kirja. Se paras. Kysymys ”mikä on paras lukemasi kirja? on yhtä ärsyttävä. Maailman ihaninta on kokea yhä uudestaan hieno lukuelämys. Eilen illalla se oli Janoschin Pikku karhu ja pikku tiikeri, jota luin Joonatanille, vaikka hän oli jo nukahtanut ajat sitten, ja vaikka olin lukenut kirjan viimeksi 80-luvulla ehkä. Sitä ennen se oli Vuorion Marian Eräänä valtavana maanantaina. Sitä ennen se oli Kurosen Kirstin piruettiystävyys. Siinä jossain välissä se oli Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia. Tänään se on tod. näk. Jalosen Ollin poikakirja. Ei tulisi mieleenkään asetella kirjoja lähtökuoppiin ja kiljaista: än yy tee NYT! Millä mittaisin maaliintulon?
Olen hulluna kirjoihin kuin pikku-Irja. Ja hermostuttaa, kun tietää, ettei kaikkia maailman kirjoja pysty ikinä lukemaan.
Hyvä on, että palkitaan, kannustetaan ja huomataan. Vielä parempi, jos tasapuolisesti ja reilusti. Silti, kirja on aina voittaja, sanoo kulloinenkin raati mitä tahansa. Juu, on olemassa myös huonoja kirjoja. Mutta kuten Raili ja Tuija kannustavat, ei ruikuteta, vaikka vaaditaankin oikeutta. Sillä ”Ei oikeutta maassa saa ken itse sit ei hanki… ” (Se Ilkan lausuma jatkohan olikin jo nähtävissä Railin viestissä…:).
2 syyskuun, 2010 klo 6:40 pm
anna a
Varsinainen vika on siinä, että meitä suomalaisia on liian vähän. Väestönkasvu on ollut hidasta, maahanmuuttoon on suhtauduttu liian kauan kielteisesti.
1900-luvun alussa Helsingissä ja Torontossa oli saman verran asukkaita, noin 100 000. Tänään Torontossa on 2,5 miljoonaa asukasta ja Suur-Torontossa 5,5 miljoonaa eli Suomen väkiluvun verran. Suur-Toronton alue on vain vähän Uudenmaan pinta-alaa suurempi.
2 syyskuun, 2010 klo 6:45 pm
anna a
Tärkein jäi sanomatta. Voimme olla ylpeitä siitä, että näin pieni joukko on saanut aikaan hyvin paljon kansainvälisesti arvostettavaa kulttuuria. Sanoma- ja aikakausilehtiä ilmestyy valtavan paljon, samoin kirjoja.
3 syyskuun, 2010 klo 8:37 am
Terhi
Eläköön Grafomania! Näin pitkä keskustelu omilla nimillä, hyvässä hengessä. Uskoni nettikeskusteluihin palautuu. 🙂
3 syyskuun, 2010 klo 4:44 pm
anna a
Faktat puhuvat. Kipittäkää ostamaan tämän päivän Hesari ja lukekaa siitä Esa Mäkisen artikkeli :
”Väitöstutkimus selvittää kirjailijatuen merkitystä: Kirjailija on valtion elätti. HS/Kulttuuri 3.9.2010
”Valtion apurahat keskittyvät menestyvien kirjailijoiden joukolle. ”
Kirjallisuuspäättäjä sanoo Elian Jokisen uunituoreessa väitöskirjassa:” On tietenkin mahdotonta lukea kaikkien hakijoiden tuotantoa, mutta arvosteluja yms. tulee jokaianen jäsen lukeneeksi vuoden mittaan melkoisesti.”
Arvostelut ja se yms.:)
Ja vielä ei saisi valittaa!
3 syyskuun, 2010 klo 4:45 pm
anna a
Elina Jokisen
5 syyskuun, 2010 klo 8:32 pm
Leena
Sari
nyt tunnen itseni tosi pöllöksi. Olen ahminut Marja-Leenan maahanmuuttajakirjat ja kyllä jatkossa nostan ne esille!
(Poistuu yhtä aikaa hämmentyneenä ja Sarin aiheellisesta huomautuksesta kiitollisena takavasemmalle)
6 syyskuun, 2010 klo 9:30 am
Sari
Leena, älä turhaan tunne itseäsi pöllöksi. En minäkään tätä heti hoksannut; nyökyttelin vain mukana, että onpa hyvä, kun maahanmuuttaja-aihe on noussut esille. Sitten muistinkin, juuri tämän keskustelun ansiosta, että Marja-Leenahan on jo hyvän aikaa tätä aihetta käsitellyt, tehnyt perusteellista taustatyötä kirjoihinsa ja kyllä saavuttanut varsinkin nuorten lukijoitten mielenkiinnon.
6 syyskuun, 2010 klo 9:57 am
marleti
Leena, Sari ja muut kollegat, minua nolottaa, että tunnette olonne pölhöksi siksi ettette huomanneet pönkittää meikäläisen kieltämättä heppoista itsetuntoa… Ei tarvitse! Mamu-kirjani ovat saaneet ihan kivasti huomiota ja tunnustusta, ja kuten edellä jo sanoin, nuortenkirjojen elinkaari on pitkä. On aivan mahtavaa, että maahanmuuttajista kirjoitetaan myös aikuisromaaneissa, itse aion ahmia Leena Lehtolaisen kirjan ensi tilassa, Anja Snellmannin Parvekejumalat on luettu ja hyväksi todettu. Se sopii mielestäni myös murkkuikäisille, vaikka rankkaa tekstiä onkin.
6 syyskuun, 2010 klo 11:26 am
anna a
Liian aikaisin?
http://aurorakirjat.blogspot.com/2010/09/olga-maahanmuuttaja-1900-luvun-alussa.html
6 syyskuun, 2010 klo 1:44 pm
Raili
Ja vielä aikaisemmin, eli aivan liian aikaisin: Thuongin päivä oli jo 1984 ja jopa kustannustoimittajani sanoi sitä ehdottaessani: Kuka ihme siitä olisi kiinnostunut?
Onhan näitä yrityksiä ollut monista muistakin hyvistä aiheista, jotka tosiaan nousevat esille, jos samasta aiheesta kirjoitetaan aikuisille. Tässä meillä kuitenkin on taas yksi todellinen ylpeyden aihe: nuorisokirjat ovat kiinni ajassa ja niissä käsitellään tärkeitä aiheita. Sen ovat viime vuosinakin ilmestyneet hyvin osoittaneet.
6 syyskuun, 2010 klo 3:08 pm
anna a
Olga on venäläisen äidin ja suomalaisen isän lapsi. Niin tavallista silloin, niin tavallista taas. Ehkäpä venäjänsuomalaisten paluumuutto oli vielä tabu vuonna 1993, samoin suurlakon käsittely.
6 syyskuun, 2010 klo 9:53 pm
Hanna
Olipa mielenkiintoista keskustelua ja tällaista uutta tulokastakin nauratti täysillä Jali Pervon ”haastattelu”.
Tuota, entä jos joku kirjoittaisi syvällisen aikuisten romaanin masentuneesta nuorisokirjailijasta, jonka slogan olisi: ”nuorisokirjailijakin on oikea kirjailija” ja nostaisi aiheen sitä kautta esille?
Tai nuorisokirjailijat köyttäisivät itsensä Hesarin oveen kiinni ja suostuisivat avaamaan lukot vasta kun lehti alkaisi kirjoittaa säännöllisesti arvosteluita lasten- ja nuortenkirjoista? ;D
Tai aloitettaisiin Facebookiin Minä rakastan lasten- ja nuortenkirjoja tms -ryhmä, joka saisi satojatuhansia kannattajia ja siten mediatilaa?
Tai kenties lasten- ja nuortenkirjailijoiden on tulevaisuus! (sillä emmekö me kaikki arvosta ainakin lapsuutemme nuortenkirjailijoita) Kenties meillä on siis parinkymmenen vuoden päästä aikuiseksi kasvaneita faneja, jotka ainakin arvostavat kirjallisuudenlajiamme? paitsi että miten ne kriitikot, jotka nyt eivät huomioi tätä alaa, eivätkö he lukeneet lapsena ja nuorena kirjoja? Vai kirjoitettiinko heidän mielestään silloin parempia lasten- ja nuortenkirjoja (ja siksi he eivät niihin viitsi tarttuakaan?)
Pohdiskelen vaan…
7 syyskuun, 2010 klo 8:58 am
kirsti
Kiitos Hanna, mainioita ideoita ja huomioita!
Toisilla kai lapsuuden elämykset laimenevat, alkavat tuntua löperöiltä kaiken tämän kokemustulvan keskellä. Ihminen haluaa olla aikuinen, uskottava. Vaikka aidoin ja ennakkoluulottomin on aina lapsen mieli, jota totta tosiaan kannattaisi varjella.
Monia keinoja on yritetty, mutta valta on Isoilla. Kirjaidea masentuneesta nuorisokirjailijasta on hauska, mutta kaipa sitäkin pidettäisiin säälittävänä ruikuttamisena, ja kiinnostaisiko se ketään muita kuin meitä? Toiset aiheet ovat seksikkäämpiä kuin toiset, Orwellia mukaellen.
Tervetuloa jengiin, Hanna!
7 syyskuun, 2010 klo 9:04 am
anna a
Eikö tässä kaikessa ole pohjimmiltaan kysymys siitä, että nykyaika arvostaa vain rahaa?
Kyllähän taloudellisesti menestyneitä nuorisokirjailijoita arvostetaan, kuten täällä on jo sanottu.
Mutta ihmistä sinänsä ei arvosteta, ei naisia jotka hoitavat lapsiaan kotona, ei vanhuksia, ei työttömiä, ei myöskään vähän ansaitsevia kirjailijoita, taitelijoita tai runoilijoita.
7 syyskuun, 2010 klo 9:21 am
kirsti
Hmm, olen vähän eri mieltä anna a:n kanssa. Mielestäni monia runoilijoita ja kirjailijoita arvostetaan enemmän kaunokirjallisen LAADUN perusteella kuin taloudellisen menestyksen perusteella. Saavathan köyhät kirjailijat yhtä lailla palkintoja ja palstatilaa kuin rikkaammatkin, kai. Kysymys on enemmänkin siitä, ettei lastenkirjallisuus saa lajityyppinä yhtä paljon huomiota kuin aikuisille kirjoitettu.
Eivätköhän taloudellisesti menestyneet nuortenkirjailijat ole yleensä lunastaneet asemansa kirjoittamalla laadukasta kirjallisuutta.
7 syyskuun, 2010 klo 10:05 am
anna a
Usein on niin, mutta ei aina. Menestys vaatii massaa, paljon kirjoja ja mielellään sarjoja nuortenkirjailijalta. Se voi olla hauskaa, mutta se voi myös tuntua orjuudelta. Niin ajatteli mm LM Montgomery, jota kirjasarjojen kirjoittaminen masensi. Hän koki, että se esti hänen kehityksensä kirjailijana. (julkaistujen päiväkirjojen mukaan).
7 syyskuun, 2010 klo 1:49 pm
kirsti
Juu, mielipiteeni oli tietenkin yhden ihmisen henkilökohtainen näkemys. Minua sarjojen kirjoittaminen ei masenna enkä tunne olevani orja. Sarjakirja on kirja muiden joukossa ja yhtä haasteellinen kirjoitettava kuin yksittäiset kirjat.
Se lienee totta, että sarjoilla pääsee helpommin lukijoiden suosioon ja parempiin myyntilukuihin, kääntöpuolena on kirjallisuusväen arvostuksen puuttuminen (tähän näköjään aina palaamme).
Tänään juuri mietin, teinkö oikein lukijoita kohtaan, kun panin pisteen Vili Voipioille kuuden osan jälkeen. Itse nuorena ahmin sarjoja. Mitä enemmän osia, sen parempi. Yhtään ei haitannut, vaikka osat toistivat loputtomiin samaa kaavaa. Olen viime aikoina alkanut saada älä-ikinä-lopeta-vilejä -tyylistä lukijapalautetta. En tiedä vielä, miten siihen suhtautuisin. Sen tiedän, että ilman lukijoita olisin aika surullinen tapaus.
7 syyskuun, 2010 klo 1:56 pm
Terhi
Jep. Aikamoisessa ristipaineessa tässä ollaan. Tällaisia lukijakirjeitä tulee toistuvasti: ”Kuinka monta osaa matkakirjasarjaan tulee? Kolmeko vain? Kai sitten alat tehdä uutta sarjaa? Kerro jo, mistä aiheesta alat tehdä!” Samaan aikaan kriitikot kaipaavat yksittäisiä kirjoja, kustantaja näyttää puolestaan vihreää valoa sarjalle. Hengästyttää. Ja sitten miettii: miksi tätä työtä tekee. Kenelle? Vastaus: lukija voittaa!
7 syyskuun, 2010 klo 2:13 pm
Terhi
PS. Kirsti: Ainahan nuoriherra Voipio voi tehdä paluun jonkin yllättävän takaportin kautta?
7 syyskuun, 2010 klo 7:55 pm
Hanna
Tai voisiko sellaisen hahmon, jota on hautaamassa, kirjoittaa sivuhenkilöksi uuteen romaaniin? 🙂
8 syyskuun, 2010 klo 8:28 am
Terhi
Kirsti, siinä hyvä vinkki! 🙂
8 syyskuun, 2010 klo 9:16 am
anna a
Kuka päättää sen, oletteko ”menestyneitä” eli saatteko arvostusta ja aikaa kirjoittamiseen = apurahoja?
”–apurahoista eivät päätä poliitikot eivätkä virkamiehet vaan apurahalautakunnissa istuvat kollegat. Tämä on sitä tärkeää ja usein mainittua vertaisarviointia.”
Kai Nieminen, En häpeä olla valtion elätti HS/keskustelua 8.9.2010
Joillakin kirjailijoilla on paljon valtaa, he päättävät palkinnoista ja apurahoista. He päättävät, kuka saa menestyä. Turha syyttää toimittajia. Hehän uskovat asiantuntijoita.
8 syyskuun, 2010 klo 10:19 am
Anneli
Eivät apurahalautakunnassa istuvat kollegat päätä, kuka ”saa” menestyä. Apurahoilla ja julkisuudella lienee jonkin verran tekemistä keskenään, mutta ei liikaa. Apurahoja saavat myös kirjailijat, joiden myynti tai julkisuus on melko vähäinen. Sitä paitsi erilaisia säätiöitä ja rahastoja on hyvin paljon ja niissä istuvat eri ihmiset.
Eivätkä apurahat auta julkisuuden suhteen. Ne antavat mahdollisuuden tehdä kirjoitustyötä. Miten kirjoitustyö sitten ”menestyy”, on toinen juttu.
8 syyskuun, 2010 klo 10:52 am
kirsti
Juuri näin , Anneli!
Ja lukijalle lienee yks’ hailee, onko lempikirjailija saanut apurahoja vai ei, kunhan tarina kolahtaa.
8 syyskuun, 2010 klo 11:06 am
anna a
Ajatellaan asiaa toisesta näkökulmasta: Suomenruotsalainen kirjallisuus kukoistaa, koska apurahoja jaetaan runsaasti ja suvaitaan erilaisia maailmankuvia ja poliittisia mielipiteitä, mikä tilanne ei ole vallinnut suomenkielisessä kirjallisessa maailmassa. Olen lukenut muutaman vuoden HBL:ää ja harmitellut, etten syntynyt ruotsinkieliseksi.
8 syyskuun, 2010 klo 3:10 pm
kirsti
En suostu harmittelemaan syntyperääni.
Olen päättänyt yrittää nähdä asioiden myönteiset puolet. Niin on helpompi. Jos alkaisin miettiä, miksi toisilla on paremmin, uppoaisin ja katkeroituisin. Usein saan muiden onnistumisista virtaa itselleni: kyllä minäkin osaan! Olkoon vastassa apurahalautakunta, ilkeä kriitikko tai vaikka koko ”suomenkielinen kirjallinen maailma”, selviän aina! Ugh.
8 syyskuun, 2010 klo 6:10 pm
anna a
Kirsti,
arvostan suomen kieltä. Miksi olisin muuten pitänyt yllä lasteni suomen taitoa yhdeksän vuoden ajan siirtolaisuudessa? Miksi olisin muutoin palannut Suomeen? Miksi muutoin kirjoittaisin nuortenkirjoja, vaikka minulle on ollut siitä hyvin vähän taloudellista hyötyä?
Ihanteellisuutta ja isänmaallisuutta on totuttu pilkkaamaan Suomessa, mutta ilman sitä emme jaksa pitää yllä näin pienen maan omakielistä kulttuuria- kukin omalta osaltamme.
Tässähän on kysymyksessä kaikkien etu. Ottakaamme mallia suomenruotsalaisista, jotka pitävät toistensa puolta. Sillä tavalla myös suomenkielinen suomalainen kirjallisuus voi edistyä ja kirjailijat voivat olla tyytyväisempiä kuin ovat nykyään.
Kaivakaa esille kirjastosta se vanha Hesari, jossa esiteltiin kirjallisuuden päättäjät. Liian pienet piirit tekevät päätöksiä, ja tyytymättömyyttä on ollut vuodesta toiseen. Kyllä tällaiset asiat täytyy hoitaa avoimesti, päivänvalossa eikä missään myyränkoloissa.
Kirjoittakaa paikkakuntienne sanomalehtien päätoimittajille ja pyytäkää jatkuvaa lasten- ja nuortenkirjojen esillä pitämistä. Lehdet Hesarista lähtien ovat lukijoita varten. Lukijat pitävät lehdet hengissä ja toimittajat töissä! Heitä kannattaa muistuttaa silloin tällöin siitä tosiasiasta.
Hyvää syksyä!
8 syyskuun, 2010 klo 8:21 pm
kirsti
Paitsi suomenruotsalaiset myös nuorisokirjailijat (ainakin grafomaanikot) pitävät aina toistensa puolta ja kannustavat.
Anna a, en hetkeäkään ole epäillyt, ettetkö arvostaisi suomen kieltä. Aurinkoa syksyysi ja virtaa kirjoittamiseen, joka kuitenkin on kaikkein tärkeintä!
8 syyskuun, 2010 klo 10:08 pm
anna a
Kiitos samaa sinulle. Se on tärkeintä. Muut asiat ovat vain järjestelykysymyksiä.:)
12 syyskuun, 2010 klo 9:58 pm
anuh
Eikö Hesari ole muuten vieläkään julkaissut nuortenkirjalistaa?
13 syyskuun, 2010 klo 7:42 am
Terhi
”Kirjoittakaa paikkakuntienne sanomalehtien päätoimittajille ja pyytäkää jatkuvaa lasten- ja nuortenkirjojen esillä pitämistä. Lehdet Hesarista lähtien ovat lukijoita varten. Lukijat pitävät lehdet hengissä ja toimittajat töissä! Heitä kannattaa muistuttaa silloin tällöin siitä tosiasiasta.”
Pirkanmaalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat lähettivät muutama vuosi sitten Aamulehdelle vetoomuksen, jossa toivottiin oman maakunnan kirjailijoiden esilläoloa lehden kulttuurisivuilla. Aika nihkeän vastaanoton saimme! Mutta lukijalla on valtaa. Kun lehden kulttuurisivut olivat (preesens lienee oikea aikamuoto) muutenkin täysin rempallaan, lopetin lehden tilauksen.
13 syyskuun, 2010 klo 11:09 am
kirsti
Terhi, puhut Aamulehden kulttuurisivuista monikossa, toiveajattelua. Eilisessä sunnuntain numerossa oli YKSI sivu kulttuuria (vertailun vuoksi: urheilusivuja oli kuusi).
Luulisi, että Aamulehti olisi ylpeä oman alueen kirjailijoistaan, mutta valitettavan usein siellä mieluummin tartutaan spektaakkeleihin ja valtakunnallisiin kohu-uutisiin.
Pakko kuitenkin mainita, että viimeisen kuukauden aikana Aamulehdessä on esitelty näyttävästi kaksi tamperelaista nuortenkirjaa/kirjailijaa. Johanna Sinisalosta oli sekä hankilöhaastattelu että arvostelu Möbiuksen maasta (oikein pelästyin, oli ehkä kolmas lastenkirjan arvostelu koko vuonna), myös Siiri Enorannasta oli laaja henkilöhaastattelu, jossa hän kertoi uudesta fantasiaromaanistaan.
13 syyskuun, 2010 klo 9:10 pm
anna a
Nyt on uusien lasten- ja nuortenkirjojen lista Hesarin nettisivuilla. Paljon onnea kaikille teille, joilta ilmestyy tänä syksynä kirja!
14 syyskuun, 2010 klo 7:51 am
anuh
No vihdoin viimein! 🙂
14 syyskuun, 2010 klo 8:04 am
Terhi
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Syksyn+2010+lastenkirjalista/1135260115570
Hyvä juttu!
14 syyskuun, 2010 klo 4:28 pm
Katariina
Itse painetussa Hesarissa lista oli törkeän paljon lyhyempi, mutta onneksi on netti!
– Aamulehden kulttuurilinjauksesta kiinnostuneille Pirkkalaiskirjailijoiden grafomaanisille jäsenille tiedoksi, että tiistaina 26.10. meidät on kutsuttu (tai kutsuimme itsemme) vieraaksi Aamulehteen, ja itse päätoimittaja on luvannut kertoa, mikä on lehden uusi linjaus kulttuurin ja nimenomaan kirjallisuuden esittelemisen ja arvioimisen suhteen. Tulkaahan paikalle kysymään suoraan!
14 syyskuun, 2010 klo 5:59 pm
kirsti k
Kappas, tämäpä oli mahtava tieto! Kiitos kutsusta, Katariina, paikalla olen (vaikka täytyykin jättää tanssitreenit väliin).
14 syyskuun, 2010 klo 7:31 pm
kirsti k
Pöh ja nyyh, ei ollut Piruettiystävyyttä painetussa Hesarissa. Kurja olo, vaikka en ollut ainoa heivattu: nuortenkirjoja oli listattu vain kymmenen (netissä 40). Silti tuntuu ontolta – ilmestyikö kirja edes, onko se todella niin nolla, ettei kannata edes mainita?
Terv. nimim. Itsesäälissärypeehetkenkunnesnousee
14 syyskuun, 2010 klo 7:49 pm
anuh
Voihan pökäle, Kirsti! 😦 Mutta älä huoli, kyllä se ilmestyi ja on upea, mahtava ja ihana kirja! 😀
Pakko udella paperi-Hesaria lukevilta, että mahtoikohan muut kirjalistat olla täysimittaisia..? Sarjassamme ehkäpä alan olla jo vähän vainoharhainen koko lehden suhteen 🙄
14 syyskuun, 2010 klo 7:56 pm
Leena
(((kirsti k)))) Nuortenkirjalista HS:ssä näytti oudon lyhyeltä.
Minua ärsyttää median viljelemä ajatus siitä, että kirjailijat kilpailisivat keskenään. Ainakin oma todellisuuteni on toista. Sekä nuortenkirjapuolella että rikollispuolella on loistava joukkuehenki, ja eikös Marja-Leena ja Sari niinn ollut eilen myös Tammessa?
Grafomaanikoille tiedoksi, että Marja-Leenalla on mielettömän hieno tukka ja Sarilla ihana jakku.
14 syyskuun, 2010 klo 7:58 pm
Leena
Ja AnuH:lle vielä – HS:n listojen mukaan pari kirjaani jäi ilmestymättä mutama vuosi sitten. Ne listat ovat (jätä ruma sana pois) ihan arpomalla tehtyjä.
14 syyskuun, 2010 klo 8:41 pm
anna a
Luin kiinnostavan tiedon Lastenkirjahylly-blogista:
”Lastenkirjahyllyn käynnistämisen mahdollisti Suomen Kulttuurirahaston apuraha. Syksystä loppuvuoteen 2010 hylly päivittyy Suomen Kirjastosäätiön apurahan turvin. Ensi vuoden rahoitus on parasta aikaa haussa.”
Lastenkirjahylly ei ole siis tavallinen blogi, jota joku pitää ilmaiseksi. Se on myöskin aika valikoiva esittelyissään.
Entä jos tekin hakisitte apurahan ja ryhtyisitte esittelemään joka vuosi uudet kirjailijat mahdollisimman tasapuolisesti? Voisitte kertoa myös kaikenlaista kiinnostavaa ja epävirallista, mitä nuoret lukijat ja heidän vanhempansa mielellään lukevat. Kirjailijoista voisi olla kuvia.
Se olisi eräänlainen kirjallisuuslehti, joka korvaisi ”naistenlehtijutut”, joita aikuisten romaanien kirjoittajista tehdään paljon, mutta nuortenkirjailijoista ei koskaan, ehkä vasta heidän kuoltuaan.:) Toinen vaihtoehto olisi kuvallinen ryhmäblogi, jossa kukin kertoo vuorotellen kirjoistaan ja itsestään. Se voisi olla kausiblogi, joka toimisi uusien kirjojen ilmestyttyä.
Jopa kommenteissa voi kertoa paljon, esitellä itsensä ja kirjansa.
Tämä kirjoitus kommentteineen on ollut aivoriihi, siksi tulee ideoita mieleen.
15 syyskuun, 2010 klo 8:53 am
Sari
Tämä ketju se vain jaksaa pukusuttaa!
Anna a:n ehdottama nettilehti tai ryhmäblogi eivät ole huonoja ideoita. Tuntuu vain siltä, että tämäntyyppisiä julkaisuja on jo jonkin verran. Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkelista saa kirjailijoiden naamakuvat ja esittelyt, ei toki kaikkien, mutta monen. Sivupiiri ja Okarino esittelevät nekin kirjailijoita ja kirjoja ja muuta kulttuuria. Lastenkirjahyllyyn tulee uusi juttu parhaimmillaan kahdesti päivässä. Grafomania on yhteisblogi; nuorisokirjailijoilla ja -lukijoilla on omia blogeja pilvin pimein.
Kommenttini vaikuttaa ehkä taas vähän nuivalta, mutta olemme miettineet näitä nettijulkaisuasioita jonkin verrankin kavereitten kanssa. Uskoakseni uuden julkaisun pitäisi olla ihan oma juttunsa, jotain vallan mullistavaa ja mielenkiintoista. Siis jos sille haluttaisiin lukijoita. Muuten se uppoaa runsauden mereen. Ehkä voisimme kehittää näitä jo olemassa olevia julkaisuja?
Mitä tulee listoihin, olen onnellisen tietämätön oman kirjani sijoittelusta, koska meille ei tule Hesaria. (Aamulehdessähän listaa ei julkaista lainkaan.)
Leena, oli kyllä hyvä yhteismeininki maanantai-iltana. Tuntui oikein mukavalta ja nostattavalta sellainen meno. (Nyt vasta muuten tunnistin sinut ja vieläkin piti miettiä.:)
15 syyskuun, 2010 klo 9:19 am
marleti
Tämä on ketjun 99:s kirjoitus! Mainiota, miten asennevammaisuudesta alkanut kirjoitus on saanut jatkoa ja polveilevia mielipiteitä aiheen ympäriltä. Kävin Hgissä ja tapasin muutaman teistä tällä palstalla vierailevia. Leena, kiitos kehuista, ja Sari: sinun jakkusi on todella makea. En jaksa tässä nyt marmattaa mistään, ollaan iloisia tästä mahtavasta yhteishengestä, joka grafomaanikoilla on!
15 syyskuun, 2010 klo 9:29 am
kirsti k
Otsikon ”Asennevammaisuudesta” alle näyttää mahtuvan koko maailma!
Kiitos Leena ja Anu lohtuhaleista, tuntuu jo paremmalta.
Sari (Lehdistön Lellityttö), Kissataksi oli painetussakin Hesarissa. Onnittelut! Minähän en ole kateellinen, en ole kateellinen, en ole kateellinen…
Anna a:n ideoinnissa on paljon hyvää, mutta myös Sarin listaamat faktat pitävät paikkansa. Jotain aivan uutta pitäisi keksiä. Ja olisihan se vähän kiusallista esitellä ja nostaa itseään ja kavereitaan; sitä aina toivoisi, että joku muu huomioisi, puolueeton. Lastenkirjahylly on mielestäni monipuolinen ja tasapuolinen. Tietenkin kaikki perustuu aina valikointiin, kuten nyt huomasimme Hesarin listassakin (vaikka Leena arvelikin sen olevan arvalla heitetty).
Minusta Lastenkirjahylly on jotain uutta ja erilaista, blogi on lastenkirjallisuuden asialla henkeen ja vereen, asiantuntemuksella. Muistutan vielä, miten blogi sai alkunsa: ”Rouva Huu perusti Lastenkirjahyllyn osin poleemisenakin protestina eri viestimissä vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille sekä lasten- ja nuortenkirjakeskustelun vähäisyydelle.” Tästä aiheesta on tässäkin ketjussa purnailtu – Rouva Huu ei inissyt vaan pani töpinäksi!
Sari vielä: jos Aamulehteen jossain mielenhäiriössä listan pistäisivät, siitä takuulla puuttuisivat kaikki pirkanmaalaiset kirjailijat. Olenpa aamuilkeä.
15 syyskuun, 2010 klo 9:32 am
kirsti k
Sari, voisitko kuvailla sitä jakkuasi meille muillekin! Ja kyllä Marja-Leenan tukkakin kiinnostaa. Punainen?
15 syyskuun, 2010 klo 9:59 am
anna a
”Ja olisihan se vähän kiusallista esitellä ja nostaa itseään ja kavereitaan; sitä aina toivoisi, että joku muu huomioisi, puolueeton.”
Toiveajattelua.:) Ihana toive, mutta se ei toteudu muille kuin pienelle osalle kirjailijoita. Sanotaan, että pienessä maassa kaikki tuntevat toisensa. Mutta tunteminen on hyvin valikoivaa.
Ilman Sanojen aikaa (joka on tehty Bill Gatesin lahjoituksen avulla) ja Nuorisokirjailjoiden nettimatrikkelia meikäläinenkin olisi vajonnut ajat sitten täydelliseen tuntemattomuuteen. Odotin kiltisti yli 10 vuotta ja aloin pitää blogeja kirjoistani. Niissä voin kertoa esimerkiksi ajasta. jolloin kirjojeni henkilöt elivät, antaa lisätietoa, jota ei voi ahtaa kirjoihin. Kenenkään ei ole pakko lukea niitä. Se on täysin vapaaehtoista 🙂
15 syyskuun, 2010 klo 10:06 am
Terhi
http://sarankirjat.blogit.fi/
Haluan puffata myös tyttökirjallisuudelle omistettua Saran blogia. Aivan hurmaava! Lisää tällaista asennetta.
15 syyskuun, 2010 klo 10:13 am
kirsti k
Anna a, olen hassu idealisti! Ja vielä kovin vihreä alalla verrattuna sinuun, haaveilen ehkä hulluja.
15 syyskuun, 2010 klo 10:24 am
anna a
Kirsti, olet ihana optimistinen ihminen. Toivon sinulle onnea ja menestystä elämässäsi.
Olen pölylle allerginen. Blogeissa ja Flickrissä tms voin säilyttää kuvia ja kirjojen materiaalia, sillä voi pitää myös yksityisiä suljettuja blogeja. Sinne voi laittaa talteen valmisteilla olevan kirjan osia, samoin gmailiin. Esimerkiksi Vuodatukseen mahtuu valtavasti kuvia. Olen liian tyhmä käyttämään WordPressiä.
kirjoihin liittyvät blogit:
http://amnellinlucia.blogspot.com/
http://aurorakirjat.blogspot.com
http://amnellanna.blogspot.com (”komero”, myös vanhoja lehtikirjoituksiani)
http://amnell.suntuubi.com (ihan kokeeksi, mutta en osaa laittaa kuin yhden sivun ja linkit, mutta en ole lopettanut, kun jotkut käyvät tässäkin)
15 syyskuun, 2010 klo 2:08 pm
Nimetön
Totanoin…
En lue ikinä Hesaria, joten en ikinä myöskään osaa olla surullinen tahi iloinen siitä, onko lehdessä jokin lista tai ei. Aamulehteä luen, siinä ei ikinä ole mitään listoja, en ole siitäkään surullinen enkä iloinen. Minusta on samantekevää, luetteleeko joku jotain jossain. Vähän sama asia kuin jos olisin joutunut liikennekaaokseen, josta olisi iso kuva lehdessä ja mun vasemman jalan kengän kärki näkyisi siinä ja naapuri sanoisi: -Hei! Sää olit PÄÄSSYT lehteen!
Lastenkirjahylly ei ole tavallinen blogi, vaan kriitikon palsta, jossa hänellä, ainutlaatuista kyllä, on kunnolla palstatilaa perusteellisiin kirja-arvioihin. Päivi H-H on tohtoriksi väitellyt ja erittäin pätevä kriitikko. ( Ei, hän EI ole aina kehunut minun kirjojani… =)
Blogin kirjavalinnat ovat kriitikon valintoja, mikä minusta on ihan perusteltua. Myöskään lehdissä (missä lehdissä muka?) ei ole ikinä kattavia katsauksia kaikkiin kirjoihin. Se olisi mahdotonta. Lastenkirjahyllyn yksi hieno piirre on se, että se esittelee myös vanhoja kirjoja. Blogi on ainutlaatuinen ja varsin luettu. Siinä ohessa on myös kommenttipalsta, jota käyttämällä saadaan laajaa näkemystä varmaan myös muihin kuin arvioituihin/esiteltyihin kirjoihin. Käyttäkää kommenttimahdollisuutta, niin ei tarvitse perustaa erillisiä blogeja, jotka, kuten Sari toteaa, helposti hukkuvat tulvaan.
Summa summarum: Meitä luetaan. Se tulee todistetuksi esimerkiksi koulukeikoilla. Opettajat tekevät kiitettävää työtä. Vaikka me ei oltaisi JULKKIKSIA, meidät tiedetään silti. Kirjojen kautta. Tai kirjoina. Mikä lieneekin asian ydin! (käykää katsomassa Chicago-musikaali julkisuuden tavoittelusta, mahtava ja hurmaava…)
ps. Onkohan tämä rimpsu jo niin pitkä, että blogistit voisivat heittää kehiin uuden otsikon ja alettaisiin alusta?
ihmettelee Juupajoen mökin akka Tuula
15 syyskuun, 2010 klo 3:12 pm
nimetön
”Paula Havaste käsitteli väitöskirjassaan Tarzania feministisestä näkökulmasta (Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus. Tutkimus maskuliinisesta identiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarjassa, Like 1998).”
15 syyskuun, 2010 klo 3:40 pm
kirsti k
Palaan nyt tämän kertjun alkuperäiseen aiheeseen ja lainaan Merja Leppälahtea, joka kirjoitti kiittävän arvion Kiiltomatoon Anun Ilmeettömästä miehestä:
”Toivottavasti nykyään ei kukaan enää ajattele, että lapsille ja nuorille kirjoittaa se, joka ei parempaan pysty, tai että vain aikuisille kirjoittava kirjailija on oikea kirjailija. Mielenkiinnolla voi odottaa Holopaisen seuraavaa kirjaa, olipa se sitten suunnattu nuorille tai aikuisille.”
15 syyskuun, 2010 klo 3:49 pm
Sari
Sensuuri iski Grafomaniaan!
Poistin kommentin, jonka tulkitsin menevän henkilökohtaisuuksiin. Poistin myös sitä kommentoivat kommentit, jotka olisivat jääneet irrallisiksi.
Varmasti kaikki ovat huomanneet, että keskustelu saa Grafomaniassa virrata vapaana. Nokkimista tai siltä vaikuttavaa toimintaa ei kuitenkaan hyväksytä.
15 syyskuun, 2010 klo 3:56 pm
Nimetön
Oikein, Sari!
Lukekaa muuten myös Levolan Karin pääkirjoitus Kiiltomadosta.
T
15 syyskuun, 2010 klo 4:07 pm
kirsti k
Sari, hyvin tehty! Nokkimalla saa vain pahaa jälkeä.
15 syyskuun, 2010 klo 5:02 pm
Terhi
Nimenomaan! Varaamme oikeuden poistaa kommentteja, jotka eivät ole Grafomanian hengen mukaisia.
15 syyskuun, 2010 klo 6:03 pm
anuh
Oho, missasin sitten nokkijaiset 😮 Mutta hyvä että moinen höpsöily nipistetään nuppuunsa!
Olin tietysti iloinen Kiiltomadon arviosta noin muutenkin, mutta tuo Kirstin lainaaman pätkän alkuosa ilahdutti ihan erityisesti. Mullekin tuli heti tämä keskustelu mieleen 😀
15 syyskuun, 2010 klo 7:10 pm
S
Huikea ketju, reilusti yli sata vastausta ja miekin oon uskaltautunut kommentoimaan useamman kerran vaikken tunne ketään teistä (välillä mietin pitäisikö kommentoida ollenkaan, kun en kuulu porukkaan).
Mutta noista lehtien kirjalistoista lukijana sanoisin sen verran, että eivät ne mielestäni välttämättömiä ole. Listoista on kuitenkin helppo poimia kiinnostavia kirjoja omalle lukulistalle, ja ovathan ne tietenkin kirjailijoille yksi tapa saada näkyvyyttä. Tosin sitä en ymmärrä yhtään, että lehden paperiversiossa julkaistaan joku ihme tynkälista, ja loput voi sitten katsoa netistä…
ps. Luin muuten viime viikolla Piruettiystävyyden ja tykkäsin! Balettia ei turhan usein käsitellä nuortenkirjallisuudessa.
15 syyskuun, 2010 klo 8:17 pm
Terhi
S: grafomaanikkojen porukkaan kuuluvat kaikki kivat alan immeiset (niin kuin kommenttiesi perusteella siekin), yhteisellä asialla tässä ollaan. Ja totta puhut, Kirstin Piruettiystävyys on riipaisevan herkkä ja kauniisti kirjoitettu.
15 syyskuun, 2010 klo 8:27 pm
kirsti k
Tässähän herkistyy, S:lle tanakka halaus! Ja Terhille myös. Ei enää mitään väliä, vaikka Hesari sivuutti.
15 syyskuun, 2010 klo 8:28 pm
S
Kiitos Terhi, ehkä uskallan kommentoida tiuhempaan tulevaisuudessa 🙂 Porukalla tarkoitin teitä jotka tunnette toisenne, ydinporukkaa tai semmoista.
15 syyskuun, 2010 klo 8:30 pm
S
Ja Kirstille halaus takaisin! Vili Voipiotkin luin ja kiva ois nähdä vilaus Vilistä vaikka sivuhenkilönä vielä joskus.
15 syyskuun, 2010 klo 8:42 pm
kirsti k
On pelkästään virkistävää, kun tulee kommentteja uusilta ihmisiltä. Rohkeasti vain jatkossakin, S. Ja myötätuulta käsikirjoituksellesi, pidän peukkuja.
15 syyskuun, 2010 klo 9:03 pm
S
Kiitos!!
Nyt kun enemmän jutellaan, uskallan paljastaa että S on Sirkku 🙂
7 heinäkuun, 2018 klo 7:30 am
Päivi Hannele Lappalainen
Tässä pieni tarina tai valitus.
Kirjoittajan suru
Kun sain julkaistua kolmannen runokirjani (To all my men : Mediapinta) ennen joulua, olin onnellinen.Se oli kuin
lapsen synnytys: terve ja onnellinen.
Ja vaikka vain kaksi kullttuurilehteä teki kirjasta arvion:
Uudenmaan Kirjoittajien kulttuurilehti Elias ja Elämäntarina-lehti, sain voimaa. En siis kaivannut suurta julkisuutta,
mytta tiedän, että jos kukaan ei edes paikallislehti kerro julkisesti, että tällainen on tehty, ei kukaan ala kaivellakaan,
että olisiko se Päivi Lappalainen Hyvinkäälrä kirjoittanut jälleen kirjan…
Uudenmaan kirjoittajien Jorma Hyvönen haastatteli
minua uudesta runokirjastani Työväenliikkeen kirjastossa Helsingissä keväällä ja meillä oli oikeasti
hauskaa.Eliakseen olen kirjoittanut jutun tai runon silloin tällöin. Aiempaa kokemusta sanoma-,kaupunki- ja
kulttuurilehtiin on yli 35:n vuoden ajalta. Se on siis päätoiminen harraste tai todella pienituloinen sivutyö. Anti on
lähinnä henkistä.
Sinä aikana on moni kaupunki-ja kulttuurilehti lakkautettu
kuten Riihimäki-Järvenpää seudun Vartti, jota avustin 5 vuotta,
tai vaikkapa pieni netissä ilmestynyt kielenhuolto- ja kulttuurijulkaisu Kielikukkanen. Siihen tein mm.kolumneja.
Toisesta sain lakisääteiset palkkiot ja toiseen kirjoitin halusta kirjoittaa.
Elämäntarinalehden päätoimittaja on lähiaikoina palkittu kirjailija Liisa Enwald. Elämäntarina-lehti on liki 20-vuotias
kulttuurilehti, johon kirjoittavat niin harrastajat kuin ammattilaiset. Sitä julkaisee Elämäntarinayhdistys ry ja sillä on
yhteensä yli 300 jäsentä Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa, Kanadassa ja USA;ssa. Se on Kultti ry;n jäsen.
Olin juuri suunnittelemassa uutta juttua lehteen, kun kuulin, että lehden talous on vaakalaudalla. He eivät tiedä,
voivatko jatkaa enää ensi vuonna. Järkytyin. Muistelen kaiholla 80-lukua, kun Päijät-Häme-lehden pt Timo Töyrylä
maksoi minulle runoistakin palkkion (50-200 markkaa per kerta). City-lehdestä tienasin jopa sen, mitä vuodessa
äitiyslomalla menetin(tosin tuli veromätkytkin). Mieleeni palautui, kuinka yksi kuuluisa kirjailija pauhasi:” kaikista
jutuista, joita lehtiin kirjoitetaan tuliee saada korvaus. ”
Totta, mutta kuinka monella kulttuurilehdellä onkaan kannustajan ja toiveenantajan rooli
kirjoittajalle. Palkkioista ei puhettakaan. Joistakin lähetetään sentään ilmaisnumeroita palkaksi.
Sekin lohduttaa. Ja jos avustaja yleensä saa esimerkiksi sanomalehteen pitkän yrityksen jälkeen juttunsa, silloin
toitotetaan, että ei näillä rikastumaan pääse. No sen me avustajat tiedämme jo ennestään, kun lehdet kuolevat kuin
kevätyksivuotiset kasvit.
Moni kirjoittaja haluaa kuitenkin julkaista tekstejään lehdissä, joiden tarinat valloittavat lukijoiden sydämet. Haluavat
näyttää tekeleitään, saada palautetta ja lukijoita. Miten muuten kehittyisi?
Kirjoittaminen tuntuu edelleen olevan se kuuma peruna ja siitä ei saisi maksaa mitään, mutta kirjoittajan pitäisi
varmaan maksaa, että saa julkaista tekstejään runojaan jossain.
Onko tämä naurettavaa vai mihin tämä yhteiskunta on menossa?
Hyvänä esimerkkinä huomasin esimerkiksi Nuori Voima-lehden tarjoavan avustajilleen jonkinlaisen palkkion.
Elämätarina-lehdestäkin lähetetään muutama ilmaisnumero kirjoittajalle.
Huomioida sopii, että lehden toimituskunta tekee suuren työn muun muassa arvioidessaan monen kymmenen
kirjoittajan/ kirjailijan runo- ym teokset: ne kirjat, joihin eivät esimerkiksi päivälehtemme tartu, koska esimerkiksi
kyseisiä kustantajia ei arvosteta eikä tätä kautta myöskään kirjoittajia.
Mielessäni vain kummittelee, että annammeko me tämänkin lehden ja
kaiken käsinkosketeltavan perintömme kuolla liian pienin määrärahoin. Vai keksimmekö yhdessä keinon pelastaa
kulttuurijulkaisut, jotka tekevät ainakin onnellisiksi kirjoittamisen harrastajat, ammattilaiset ja lukijat. Ja synnyttävät
myös uusia kirjailijoita.
Päivi Lappalainen