You are currently browsing the monthly archive for marraskuu 2010.

Kanto/Rannela raportoi. Täällä Kanto.
Viime viikolla edettiin siis editoiden vanhaa. Emme edes yrittäneet kirjoittaa uutta. Tarinaa on kerrottu noin puoleenväliin, ehkä jopa vähän yli.
Viikon kohokohta oli, kun nenä täristen annoimme liuskat luottolukijan katsottaviksi ja hän jopa tykkäsi! Sekä kiinnitti huomiota juuri niihin asioihin, joita itsekin olemme aikoneet seuraavalla kirjoituskierroksella syventää ja parantaa. Ulkopuolisen lukijan kommentti antoi suurta iloa ja rauhaa: jee, olemme oikealla tiellä.
Tästä pääsenkin aasinsiltaa kopsutellen yleisökysymykseen: onko teillä luottolukijaa? Näytättekö keskeneräistä tekstiä kenellekään? Ja jos näytätte, onko se kustannustoimittaja, perheenjäsen, kirjoittava ystävä vai joku muu? Mitä tästä keskeneräisen vilauttamisesta saa? Vai onko se suorastaan vahingollista?
Minun tapani on jossain ykkösversion vaiheessa näyttää tekstiä luotettavalle lukijalle, joka on kirjoittava ystävä tai joskus jopa kustannustoimittaja. Haen sillä varmistusta omalle peukalotuntumalleni. Varsinkin kun kirjoitan pitempää tarinaa, on parempi saada kuulla olevansa väärillä jäljillä jo sivulla 80 kuin sivulla 324.
Se kohta, jolloin kaipaan ulkopuolisen kirkasta silmäparia, on usein siinä sivujen 70 – 90 paikkeilla. Jostain syystä.
Liian varhain ei kannata näyttää. Lähes valmista ei liioin kannata vilauttaa, samoin tein tekee loppuun asti.
Minulle ei ole vielä käynyt niin, että lukija sanoisi ”ihan roskaa”. Mutta mitäpä jos joku joskus niin sanoisi? Menisin luultavasti aivan lukkoon. Siinä mielessä keskeneräisen näyttäminen on riskaabelia.
En ole tullut kysyneeksi Terhin menettelytapoja. En edes tiedä, onko hänellä tapana antaa puolivalmista nähtäväksi. Eipä hän kyllä ajatusta vastustanutkaan.
Ensi perjantaina meillä on taas treffit – toivottavasti kahvilaan mahtuu! Siihen asti aiomme kirjoittaa uutta ja pidättäytyä editoinnista, jottemme aiheuta versioihin sotkua. Kanto-sektorilla ei ole juuri edistystä tapahtunut, vain muutama liuska, mutta onhan tässä vielä iltaa.
Ensi perjantaina nanowrimo osaltamme päättyy. Tekstiä tuskin olemme valmiiksi asti saaneet, mutta toivottavasti loppu häämöttää.

Finlandia Junior -palkinnon on vuonna 2010 saanut Siri Kolun Me Rosvolat. Grafomania onnittelee lämpimästi!

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Siri+Kolun+ja+Tuuli+Juuselan+Me+Rosvolat+sai+Finlandia+Juniorin/1135261902817

Rouva Huu on kirjoittanut postauksen lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostukseen liittyen:

http://lastenkirjahylly.blogspot.com/2010/11/pois-ahtaista-karsinoista.html

Jutussa mainittu Seita (ent. Parkkola, nyk. Vuorela) ja aihe muutenkin innoittivat minut kirjoittamaan lopultakin pienen tiivistelmän Helsingin kirjamessujen paneelista, joka oli otsikoitu provosoivasti ”Nuortenkirjallisuus – pelkkää roskaa?”.

Paneelin otsikko oli tosiaan tarkoituksella valittu vetämään kuulijoita, ja siinä myös onnistuttiin. Penkkirivit olivat täynnä ja osa kuulijoista seisoi reunamilla. Otsikko pohjautui itse asiassa paneelin järjestäneen LUKUfiilis-lehden palstaan, jonka nimi on Roskaa?. Roskaa?-palstalla käsitellään kirjoja tai kirjallisuuden ilmiöitä, jotka herättävät tunteita ja mielipiteitä ja jotka ovat yleensä joko aliarvostettuja tai yliarvostettuja. Mukana keskustelemassa olivat lisäkseni kirjailijat Seita Vuorela ja Markku Karpio ja kirjastonhoitaja, kirjavinkkari Reetta Saine.

Aloitimme toteamalla, että nuortenkirjallisuus ei ole pelkkää roskaa. Se on myös roskaa, niin kuin mikä tahansa muukin kirjallisuus. Emme kokeneet tarpeelliseksi jäädä todistelemaan nuortenkirjallisuuden arvoa tai ruikuttamaan arvostuksen vähyyttä. Heittäydyimme pohtimaan nuortenkirjallisuuden rajoja, mistä ne tulevat, ovatko ne tarpeen ja rajoittavatko nuortenkirjailijat myös itse itseään.

Toisinaan nuortenkirjallisuutta näkee käsiteltävän ikään kuin kasvatustyön jatkeena. Ulkoa (ja toisinaan kirjailijan sisältäkin) tulee odotus siitä, että nuortenkirjallisuus välittää oikeita arvoja, voimaannuttaa nuoria, antaa toimintamalleja ja helpottaa vaikeiden asioiden käsittelyä. Nämä ovat kaikki hienoja ja tärkeitä asioita, mutta jos tällaisia ominaisuuksia aletaan vaatimalla vaatia nuortenkirjoilta, ollaan vaarallisella tiellä.

Paneelissa pohdittiin myös seuraavia kysymyksiä: Saako nuortenkirjassa olla lohduton loppu? Voiko kirjoittaa moraalisesti epäilyttäviä kirjoja? Miksi oletetaan helposti, että nuori imee kaikki vaikutteensa yhdestä ainoasta kirjasta, vaikka todellisuudessa hän (kuten me muutkin) elää lukuisten vaikutteiden keskellä? Rajoittaako kirjailija itse itseään pohtimalla liiaksi, mikä on soveliasta ja miten hänen kirjansa tukisivat nuorta parhaalla mahdollisella tavalla kasvussa aikuiseksi?

Kannustaisin tässä ja nyt kaikkia meitä lasten- ja nuortenkirjailijoita haastamaan itseämme ja kirjoittamaan rohkeasti kirjallisuutta. Oli se sitten voimaannuttavaa, lohduttavaa, häiritsevää, kuvottavaa, naurattavaa, itkettävää tai aivot surraamaan pakottavaa. Ei pidätellä, ei sievistellä, ei mietitä ”onko tämä nyt sopivaa”. Uskotaan itseemme, vaikka se on välillä vaikeaa. Tehdään yhä parempia kirjoja. Nostetaan lippu korkealle ja pidetään se siellä.

Kanto/Rannela raportoi. Täällä Kanto.
Viime perjantaina oli taas palaveripäivä, jota vesissäsuin odotin, kuten piti oikein julkisesti tunnustaa.
Kohtalo kosti: kahvila oli täyteen ammuttu soppaa ryystäviä ruokatuntilaisia, jotka aivan tahallaan hidastelivat siellä ja veivät istumapaikat tärkeellisemmiltä henkilöiltä. Piti ahtautua toiseen kahvilaan ja briossikin oli kuivaa. Tosin Terhi-palaverin jälkeen minulla oli Salla-palaveri, jolloin sain paikattua torttuvajeeni. Silloinkin tein virhevalinnan ja sain kamalan kovan pekaanipähkinäbrownien (herrajjestas näitä amerikkalaissuomalaisia kulinaarisia nimityksiä, joita kahvilat on nykyään piukassa).
Mutta huolimatta koettelevista olosuhteista kävimme käsistä läpi ja sovimme editoinneista. Oli erinomaisen hienoa saada toiselta kirjoittajalta tarkkoja huomioita.
Naureskelimme Beethoven-Mozart -tyypeille, joista siis Terhi on Beethoven: istuu ja alkaa keksiä, tahkoaa ja tahkoaa, kirjoittelee rivien väliin ”tähän lisää kuvausta”, ”tällä herkuttelen vielä”, ”tää on vielä liiaksi dialogia”. Minä puolestani olen Mozart, joka pyörittää tekstiä päässään eestaas niin että kirjoitusvaiheessa kirjoittaminen näyttää kevyeltä ja helpolta. Paino sanalla ”näyttää”.
Tällä kirjoitusviikolla on tarkoitus enimmäkseen editoida jo kirjoitettuja liuskoja.
Havaitsimme myös iloksemme että marraskuu on liki lusittu! Seuraavan kerran tapaamme 3.12., jolloin virallinen nanowrimo päättyy, mutta kirjoittamisemme todennäköisesti vielä jatkuu.

Vielä muutama hyvin pieni ja yksinkertainen ajatus sarjoista, baijista ja sanataiteesta ylipäätään.

En rupea luettelemaan sarjojen ansioita ja hyviä puolia, eikä muittenkaan enää tarvitse. Ne ovat oikein hyvin tiedossa täällä Grafomaniassa. En myöskään keksi mitään perustelua sille ajatukselle, että yksittäisteos olisi automaattisesti parempi ja arvokkaampi kuin sarjan osa. (Tosin en ole ihan varma, onko kukaan tällaista koskaan väittänytkään.)

Se lienee kuitenkin selvä, että yksittäiskirja ja sarjan osa ovat ainakin jossain määrin erilaisia kirjallisuuden muotoja. Sarjassa muodostuu – luonnollisesti – pitempi kaari kuin yksittäiskirjassa. Yksittäiskirjaan on saatava koko juttu kerralla, sillä sitä kirjoittava tietää, että poikaa ja paluuta ei tule. Sarjan osa voi olla itsenäinen ja toimia omillaan, ja usein näin onkin, mutta yhtä kaikki sarjan maailma täydentyy osa osalta.

Yksittäiskirja on uusi tuttavuus. Sitä on tietysti myös sarjan ensimmäinen osa, mutta yksittäiskirjalla ei ole mahdollisuutta kehittäytyä. Enkä nyt sisällytä uutuuteen arvolatausta, sillä tuttuus voi olla yhtä arvokasta. Puhun eroista.

Monimuotoisuus on tärkeää. Ajatellaan vaikka baijia, kiinanjokidelfiiniä, joka on ilmeisesti hävinnyt sukupuuttoon. Ennen se valteli Jangtse-joessa ja pärjäsi hyvin vaikka oli melkein sokea. Sitä kutsuttiin Jangtsen jumalattareksi, vaan eipä ollut sille sijaa ihmisen maailmassa. Kyllähän sitä ilmankin tulee toimeen, mutta minusta maailma ilman kiinanjokidelfiiniä on huonolaatuinen.

Lanu-kirja on mielestäni –  kai kaikkien meidän mielestä –  sanataideteos, oli se sarjaa tai ei. Se ei ole pelkästään keino vaikeitten aiheitten käsittelyyn, ei mikään opetuspaketti eikä vain viihdeväline, vaan ensisijaisesti taideteos niin kuin kaikki kaunokirjat. Siksikin on tärkeää, että lanu-kirjallisuus säilyttää monimuotoisuutensa. Että on sarjaa ja yksittäiskirjaa, on novellia, runoa ja draamaa, fantasiaa ja realismia.

Sarjoittuminen näyttää olevan sellainen ilmiö, joka vain laajenee. Miten se vaikuttaa koko lanu-kirjallisuuteen ja sen monimuotoisuuteen? Ei kai se voi olla jotenkin vaikuttamatta, että yhä useammat kirjoittavat yhä enemmän sarjoja? Jos lanu-kirjallisuuden tutkijat ja kriitikot eivät kysyisi näitä kysymyksiä eivätkä kiinnittäisi tilanteeseen huomiota, he olisivat minun mielestäni yhtä sokeita kuin baijit silloin, kun niitä vielä oli.

Tämä on viimeinen blogaukseni Grafomaniassa. Grafomaanikkona on ollut mukavaa ja jännittävää, mutta alan jo vähäsen haiskahtaa kuin Amaryllixin kalat ikään. Lämpimästi tervetuloa, tuoreet ja hyväntuoksuiset voimat!

Helsingin kirjamessuväki valitsi kauneimmaksi kirjan kanneksi Karoliina Pertamon suunnitteleman kannen Mila Teräksen lastenromaaniin Telma ja tarinoiden talo. Kaarina Kailan kansi Raili Mikkasen Hopearenkaan taikaan hävisi niukasti yhdellä pisteellä.

Tuloksia top 3:

Kauneimmat:

1. Mila Teräs: Telma ja tarinoiden talo (Otava) 52 ääntä

2. Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika (Tammi) 51

3. Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys (Karisto) 37

Kehnoimmat:

1. Annina Holmberg: Lavalla palaa (WSOY) 52

2. Laila Kohonen: Hakkapeliitan poika (Nordbooks) 41

3. Laura Lähteenmäki: Alexandra Suuri (WSOY) 38

Erikseen lasketut nuorten äänet:

Kauneimmat:

1. Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys (Karisto) 24

2. Tuula Kallioniemi: Valopäiden veljeskunta (Otava) 21

3. Anneli Kanto: FC Tytsyt (Karisto) 14

Kehnoimmat:

1. Lavalla palaa, 16

2. Alexandra Suuri ja Marja-Leena Tiainen: Päin mäntyä (Tammi) 10

3. Hakkapeliitan poika, 9

Tuija Lehtinen laski äänet.

Tuijan pohdintaa:

”Nuorilla varsinkin urheiluaihe jakoi äänestäjiä. Jos ei tykännyt baletista tai jääkiekosta tai jalkapallosta, kansi oli huonoin, ja jos tykkäsi, se oli paras. Piruettiystävyys sai kuitenkin paljon ääniä nuorilta tytöiltä myös viehättävyytensä vuoksi.

Salaperäisyys ja eläimet ovat myös nuorten mieleen sekä tutut piirroskansien tekijät. Tänä vuonna Valopäät oli suosittu.

Yli 18-vuotiaiden äänissä  oli paljon hajontaa. Telman, Kisastaksin  ja Hopearenkaan äänestäjissä oli paljon yli 55-vuotiaita. Vanhin osallistuja oli 86-vuotias.

Yllättäjä oli ehkä Dieckmannin Väläys pimeässä, Louis Ballen ja pistekirjoituksen tarina. Kannessa on silmät ummessa oleva poika, hämärässä huoneessa. Sen tunnelma kiehtoi äänestäjiä.

Lavalla palaa oli vähiten mieleen molemmissa ryhmissä. Se koettiin levottomana ja mitään sanomattomana. Hakkapeliitan poika oli varsinkin aikuisten mielestä liian kirjava ja sekava tyyliltään. Alexandra suuren pahin vika tuntui olevan sen räikeä aniliini väri, kun taas sama väri ei ärsyttänyt Vihinen ja sata sydäntä kannessa samassa määrin. Vaihtoaskelia koettiin myös levottomana. Päin mäntyä ja Roolipeliä olivat synkkiä ja tylsiä, samoin Rebekka tähtityttö.

Uhkaava/pelottava -mainintoja saivat eniten Gladiaattorikoutsi ja Tuonenkehrääjät.”

 

Finlandia Juniorin saajaa odotellessamme raportoin taas Kanto/Rannelan nanowrimon edistymisestä.
Takana on hiukan nihkeä viikko. Kirjoittaminen ei ole edistynyt ensimmäisen viikon vauhdilla. Terhi on suhannut opettamassa, Anneli myös, Ylen töiden lisäksi.
Parempi kuitenkin vähäinen eteneminen kuin äkkistoppi. Olen perannut omia lukujani ja kirjoittanut kaksi uutta, joista toiseen olen tyytyväinen. Sain siihen tunnelmaa, ainakin tällä hetkellä luulen niin.
Jännä homma tuo tunnelman luominen. Miten se syntyy, millä sanoilla? En osaa selittää sitä loogisesti. Joskus vain tuntuu, että kirjoittajana olen tilanteen sisällä, tiedän mitä näen ja tunnen ja osaan sanoa sen.
Toisinaan sitten taas näin ei käy. Sitä yrittää ja yrittää, mutta kuivaksi ja ulkokohtaiseksi jää.
Miltä teistä muista tunnelmat tuntuvat? Ainakin Sarilla on huimia tunnelmia. Miten ne syntyvät? Samoin Kirstin Piruettiystävyydessä tai Sallan ja Karon novellikokoelmassa oli hyvin intensiivisiä, arkielämästä rajusti poikkeavia tunnelmia. Miten kirjoititte ne?
Odotan ensi perjantaita, jolloin taas palaveeraamme Terhin kanssa. Päivän jännitysmomentti on, millaisia piirakoita on kahvilassa tarjolla.

Tämän vuoden Finlandia Junior -palkintoehdokkaat ovat:

Tapani Bagge: Maalla. Kuv. Hannamari Ruohonen. Tammi 2010.
Siri Kolu: Me Rosvolat. Kuv. Tuuli Juusela. Otava 2010.
Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri. WSOY 2010.
Markus Majaluoma: Hulda kulta, luetaan iltasatu! WSOY 2010.
Katarina von Numers-Ekman: Konrad ja Kornelia. Suom. Anna Kervinen. Kuv. Christel Rönns. Schildts 2010.
Anne Vasko: Jellona Suuri. WSOY 2010.

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Finlandia+Juniorista+tuli+kuvakirjojen+kilpa/1135261508840

http://lastenkirjahylly.blogspot.com/2010/11/lastenkirjallisuus-on-taas-hetken.html

Finlandia Junior -ehdokaslista julkistetaan tiistaina. Rouva Huu on julkistanut jo oman varjolistansa, jonne on päässyt Sari Peltoniemen Kissataksi.
Onnittelut!

Kanto/Rannela raportoi. Täällä Kanto.
Ensimmäinen viikko takana ja kas! olemme aikataulusta edellä! Bittejä ja liuskoja on kehkeytynyt hämmästyttävästi. Olemme itsekin ällistyneitä edettyämme tekstiä noin kolmanneksen.
Tänään oli taas palaveripäivä salaisessa, erikoisherkkuja tarjoilevassa kaffilassa. Paljastamme paikan sijainnin kunhan tämä projekti on loppuunsuoritettu. Palaveripäivän bonus: annan itselleni luvan johonkin ihanaiseen kahvin kera. Tänään valkosuklaavadelmajuustotorttua! Kadehtikaa edes sitä ellette kadehdi 65 liuskaamme!
Terhi oli nääntynyt palattuaan koulukiertueelta ja eikä kodin lämmöstä palaajalle tietoakaan: saunankiuas oli irtisanonut sopimuksensa. Muutakin harmia oli, vaan urheasti saapui hän Herwoodista ja litki teetä ilman pullaa. Härmälä-osapuolella oli takanaan ihan tavallinen viikko, jota juhlavoitti ihana TTT:n Fanny ja Alexander.
Tästä siis aloitimme.
Kävimme tähänastisen kässärin läpi, keksimme muutaman paikan, jotka tarvitsevat lisätarinaa tai näkökulmaa. Yhden lisäluvun paikan huomasimme. Sovimme editoinneista. Pelkään päällepäsmäröineeni jälleen. Senior script editor -vaihde muljahtaa päälle kovin helposti. Ryhmä Herwood ei ehkä jaksanut ämpyillä vastaan viikolla kokemiensa vastoinkäymisten lannistamana.
Keksimme yhden uuden juonenkäänteen tai oikeastaan oivalsimme, että näin sen pitää mennä. Suunnilleen niin kuin Stephen King puhuu dinosauruksen luurangon esiin raaputtamisesta kirjoittamiskirjassaan.
Jaoimme töitä. Päätimme mihin asti etenemme seuraavaan palaveriin mennessä. Tai siis että ei ainakaan pidemmälle.
Tarinahan saattaa saada uusia käänteitä kirjoittaessa. Niinhän siinä käy. Jokin outo möykky paljastuukin hirmuiseksi torahampaaksi, kun sitä raaputtaa esiin.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot