Tämän vuoden Finlandia Junior -palkintoehdokkaat ovat:
Tapani Bagge: Maalla. Kuv. Hannamari Ruohonen. Tammi 2010.
Siri Kolu: Me Rosvolat. Kuv. Tuuli Juusela. Otava 2010.
Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri. WSOY 2010.
Markus Majaluoma: Hulda kulta, luetaan iltasatu! WSOY 2010.
Katarina von Numers-Ekman: Konrad ja Kornelia. Suom. Anna Kervinen. Kuv. Christel Rönns. Schildts 2010.
Anne Vasko: Jellona Suuri. WSOY 2010.
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Finlandia+Juniorista+tuli+kuvakirjojen+kilpa/1135261508840
http://lastenkirjahylly.blogspot.com/2010/11/lastenkirjallisuus-on-taas-hetken.html
Grafomania 
55 kommenttia
Comments feed for this article
9 marraskuun, 2010 klo 1:16 pm
Terhi
Ruusuntuoksuiset onnittelut! Tampereen Hervanta liputtaa Sirin, Lauran ja Tapsan puolesta!
9 marraskuun, 2010 klo 1:28 pm
kirsti
Tämä taitaa kallistua (kaikkien yllätykseksi!) Tapsan Maalla-kirjan liputtajaksi, vaikka Tapsalla ei tainnutkaan olla haiwaiji-paitaa päällä – vai pilkottaako sieltä takin alta sittenkin…
9 marraskuun, 2010 klo 8:06 pm
anuh
Onnitelut tasapuolisesti kaikille ehdokkaille! 🙂
10 marraskuun, 2010 klo 8:18 am
kirsti
Tänään Aamulehdessä Erik Ahonen lausuu ääneen sen, mitä olen itsekin jo monena vuonna ihmetellyt: Mauri Kunnas ei ole koskaan saanut Finlandia Junioria (onkohan ollut edes ehdolla).
Aivan kuin haluttaisiin viestiä, että suositut kirjat eivät voi olla taiteellisesti hyviä. Hmm, hieman kulahtanut käsitys?
Ahonen kirjoittaa myös näin: ”Kun tyttäreni oli pieni, törmäsin kuitenkin ongelmaan, joka on jäänyt vaivaamaan mieltäni. Muutaman kerran kävi nimittäin niin, että kriitikoiden ylistämät teokset olivat niin ahdistavia, etten halunnut lukea niitä lapselleni. ”Vaikeat” aiheet tuntuvat kiinnostavan arvostelijoita enemmän kuin lukijoita. Olisiko niin, etteivät aikuismaiset taiteelliset kriteerit ja pedagogiset periaatteet sittenkään aina ole lastenkulttuurille siunaukseksi?”
Kertokaa, mitä mieltä olette!
10 marraskuun, 2010 klo 9:26 am
kirsti
Referoin vielä vähän Aamulehden juttua. Palkintolautakunnan puheenjohtaja Maria Ihonen ei pidä aivan ongelmattomana sitä, että ainakin kaksikymmentä lasten- ja nuortenkirjailijaa on tänä vuonna julkaissut enemmän kuin yhden teoksen: ”Sarjakirjasankareiden luojilla näyttää olevan paineita kirjoittaa joka vuosi uusi osa, eikä vauhti ole aina hyväksi”.
Ei se varmasti aina ole hyväksi, mutta toiset kirjoittavat luonnostaan ripeämmin kuin toiset. Entä montako vuotta lukija jaksasi odottaa sarjan seuraavaa osaa?
Omat sarjakirjani ovat syntyneet yksi per vuosi. En ole tuntenut kirjoittavani minkäänlaisen paineen alaisena, aina on ollut hyvin aikaa hioa tekstiä, tavallisesti kirjoitan 5-6 versiota. Tänä syksynä ilmestyneen itsenäisen romaanini ensimmäisen version kirjoitin vuonna 2005.
Vapaan kirjailijan ainoa työ on kirjoittaa, ja jos kirjoittaa esimerkiksi liuskan päivässä, kyllähän siinä jo tarinaa syntyy. Ihmetelläänkö muillakin taiteen aloilla sitä, että ihmiset tekevät työtään: bändiltä tulee liian usein uusi levy, taidemaalarit maalaavat alvariinsa tauluja, teattereissa on ensi-iltoja liian tiuhaan?
10 marraskuun, 2010 klo 9:39 am
annelitre
Sarjan kirjoittajana työnnän lusikkani soppaan: ei ole painetta, on HALU kirjoittaa lastenkirja joka vuosi. Futistyttö-sarjani osat ovat kooltaan noin 80 liuskaa. Kyllä sen nyt vuodessa kirjoittaa ilman suurempia tuskia. Ja ehtii hioakin.
Toinen puoli asiaa on, että jos kirjoittaisin viisiosaiseksi ajattelemani sarjan esim. 1 osa/2 vuotta, niin lukijani ehtisivät vanheta 10 vuotta. 22-vuotiasta tuskin kiinnostavat enää samat asiat kuin 12-vuotiasta. Kuitenkin haluan kirjoittaa juuri sille lukijakunnalle, jonka aistin sarjallani olevan.
Ennenkin olen puolustanut sarjoja ja puolustan nytkin. Ei ole mitään syytä, etteikö sarja voisi olla korkeatasoinen ja hyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Muumit ovat sarja. Välskärin kertomukset ovat sarja! Runotyttö on sarja.
Ihosen kommentin takana saattaa olla oikea havainto mutta virheellinen tulkinta. (Itsekin voin tässä tulkita väärin.) Ilmeisesti julkisuuteen pääsee viimeistelemättömiä kirjoja, minkä Ihonen tulkitsee johtuvan kiireestä. Entä jos tämä johtuukin kustannustoimittajien vähyydestä? Tai siitä ettei kustantamo panosta lastenkirjallisuuteen? Kirjoittajan laiskuudesta tai leipääntymisestä?
10 marraskuun, 2010 klo 9:59 am
Keskusteluja Finlandia Junior -ehdokkaista « Privaattidosetti
[…] esitellään ja valinnoista keskustellaan ainakin Lastenkirjahyllyssä, ja Grafomaniassa. Itse en ole framille päässeistä teoksista ennättänyt lukea ainoatakaan, joten pitäydyn […]
10 marraskuun, 2010 klo 10:08 am
Sari
“Kun tyttäreni oli pieni, törmäsin kuitenkin ongelmaan, joka on jäänyt vaivaamaan mieltäni. Muutaman kerran kävi nimittäin niin, että kriitikoiden ylistämät teokset olivat niin ahdistavia, etten halunnut lukea niitä lapselleni. “Vaikeat” aiheet tuntuvat kiinnostavan arvostelijoita enemmän kuin lukijoita. Olisiko niin, etteivät aikuismaiset taiteelliset kriteerit ja pedagogiset periaatteet sittenkään aina ole lastenkulttuurille siunaukseksi?” kirjoitti toimittaja Aamulehdessä.
Tämä katkelma sisältää ajatuksen, että ”aikuismaiset taiteelliset kriteerit ja pedagogiset periaatteet” tuottaisivat lastenkirjakriitikoilta aina samanlaiset arviot. Niissä ei ilmeisesti sitten lainkaan arvostettaisi iloa ja huumoria, vaan lähinnä ankeaa tunnelmaa ja opettavaisuutta. Täytyy sanoa, että olen saanut toisenlaisen kuvan.
Sarjoista ja julkaisutahdeista on jauhettu Grafomaniassakin monet kerrat. Mutta ehkä vielä jotain. Olen lukenut monia sarjoja, joitten jokainen osa on ollut jalokivi sarjan kruunussa. Sitten olen lukenut sarjoja, joitten jokainen osa on toistanut edellisen osan kuviot laiskasti varioiden. Sitten olen lukenut sarjoja näitten kahden välimaastosta. Yleistystä on vaikea tehdä, kun ei tunne laajasti koko kenttää.
Sama pätee julkaisutahtiasiaan. En pysty esittämään yleisnäkemystä, kun luen ilmestyvistä kirjoista vain pienen osan. Tiedän lanu-kirjailijoita, joitten laatu ei vapise yhtään, vaikka kirjoja tulee useita vuodessa. (Käsittääkseni tähän tasalaatuisuuteen on omat niksinsä, kuten se, että vuoden aikana ilmestyvät kirjat voivat olla keskenään hyvin erilaisia.) Mutta eihän tämä ole koko kuva.
Ehkä voisi ajatella, että FJ-raadilla on rahkeita yleisnäkemyksen esittämiseen, kun se on tutustunut koko tarjontaan. Se kuitenkin tekee yleistyksiä – kuten kai yleiskuvaa annettaessa täytyy – joita ei kannata ottaa henkilökohtaisesti. Se on tietysti tylsää, että suuri yleisö voi tulkita nämä yleistykset kaiken kattavaksi totuudeksi.
10 marraskuun, 2010 klo 10:27 am
annelitre
No en mä nyt ainakaan ottanut henkilökohtaisesti. Ajattelen niin kuin Sarikin, että FJ-raati on lukenut koko tarjonnan, joten havainnoissa täytyy olla perää. Tulkinta vain on minusta virheellinen: kirja vuodessa -tahti ei suinkaan ole la-nu kirjallisuudessa liiallinen. Tason laskun/mataluuden syy on jossain muualla.
10 marraskuun, 2010 klo 10:46 am
Tuula
Hyvä Kirsti, hyvä Anneli ja hyvä Erik Ahonen. Tästä on syntymässä syksyn kirjallisuuskeskustelu, varmaan tosin vain meidän pikku piirissämme.
Olen koko aamun pähkäillyt lastenkirjailijan roolia ja sitä, voiko tämä olla ollenkaan ammatti. Ammatillahan oletetaan elettävän, vai mitä. Eli siis omalla työllään. Jos kirjoitan puoli vuotta kässäriä, saan sopparin ja sen mukana 1500 euroa miinus verot. Ja kun kirja ilmestyy, muutaman satasen lisää. Painokset lienevät 2000-3000 nykyisin. Vähemmänkin varmaan. Eli, jos lastenkirjailija saa koko painoksesta 1,36 euroa per kirja (jos siis kirja joskus on myyty loppuun) niin yhdestä (kirja/vuosi?) kirjasta saatu PALKKA on ehkä maksimissaan noin 4000 euroa. Miinus verot? Hyvä vuosipalkka, vai mitä? Okei, ”syydetään” sitten kolme kirjaa vuodessa. 3X4000 euroa= 12 000 euroa/vuosi. Ruhtinaallista!
Ja totuushan on se, että VARSINKAAN itsenäisiä (uutta avaavia?) nuortenkirjoja ei to-del-la-kaan myydä tuollaista määrää.
Lopputulema: Lastenkirjailija ei voi olla ammatti?
Ai että miksikö emme sitten kirjoita kirjoja, jotka myyvät? Kuten vaikka hyviä sarjoja? Jne…
Syvä huokaus ja Reuhurinteen uuden tulemisen pariin!
Tuula
10 marraskuun, 2010 klo 10:59 am
Tuula
ps. EN ole eilinen Anonyymi Lastenkirjahyllyssä. Pidän tapanani laittaa nimeni kommenttien alle, vaikka otsikko olisikin Anonyymi.
Tuula
10 marraskuun, 2010 klo 11:02 am
Tuula
pps.
Vielä pari sanaa sarjoista. Ehkä asiaa auttaisi se, että silloin kun sarjoja kritiikissä ”kyseenalaistetaan”, voisi jutussa mainita, mitkä sarjat esimerkiksi ovat ”heppoisia”. Etteivät mene kaikki sarjat pesuveden mukana.
Tuula
10 marraskuun, 2010 klo 12:08 pm
annelitre
Olin paneelikeskustelussa, jossa vetäjä huomautti: Niin, te kirjailijathan olette kuitenkin vankasti keskiluokkaa.
Keskiluokkaa? Ollaanko kymppitonnin vuosituloilla keskiluokkaa Suomessa 2000-luvulla? Eikö ennemminkin ryysyköyhälistöä?
Tämä on siitä outo ”ammatti” että mitä enemmän sitä harjoittaa, sitä köyhemmäksi tulee. Koska yhtälö menee niin, että vuoden työstä saa kahden kuukauden palkan, jos sitäkään.
Siksi on harjoitettava sivussa jotain muuta, paremmin palkattua ammattia. Siis jos ei satu edes neljä ja lisänumero kohdalle apurahalotossa.
Ikuinen dilemma. Jos on rahaa, ei ole aikaa kirjoittaa. Jos on aikaa kirjoittaa, ei ole rahaa maksaa laskuja.
No, tämähän on loppujen lopuksi ammatinvalintakysymys, kuten nenäkkäät teinini muistavat huomauttaa.
10 marraskuun, 2010 klo 12:54 pm
Terhi
Miksi sarjoittuminen lasten- ja nuortenkirjallisuudessa on ongelma, kun taas esimerkiksi aikuisten dekkarikirjallisuudessa se on itsestäänselvyys? (-> kuulun Suomen dekkariseuraan ja olen alan himoharrastaja, en väheksyjä). Miksi lasten- ja nuortenkirjalilijoiden pitää aina perustella tekemisiään enemmän kuin muiden genrejen tekijöiden? (”No kun, anteeksi kun, minä vain ajattelin…”) Miksi alaamme vaivaa tällainen holhoavuus?
Itse ajattelen esim. uutta Jäämeri-kirjaani itsenäisenä teoksena. Siinä on uusi päähenkilö, minulle tekijänä aivan uudenlainen hahmo, poika joka on pyörätuolissa (jo pelkästään pojasta kirjoittaminen oli uutta ja haastavaa). Se, että mukana oli myös aiemmista kirjoista tutut tytöt, ei nopeuttanut työtä. Kirjan kirjoittaminen vei jotakuinkin vuoden kaikkine eri versioineen ja taustatöineen.
Komppaan Tuulan vaatimusta konkretiasta:
”Ehkä asiaa auttaisi se, että silloin kun sarjoja kritiikissä “kyseenalaistetaan”, voisi jutussa mainita, mitkä sarjat esimerkiksi ovat “heppoisia”. Etteivät mene kaikki sarjat pesuveden mukana.”
10 marraskuun, 2010 klo 2:30 pm
kirsti
Toisaalta FJ-raati kyllä osoittaa arvostavansa hyvää sarjakirjaa; onhan Baggen Maalla-kirja sarjan kuudes osa. Ehkä nyt puhutaankin sarjakirjoista ja ”sarjakirjoista”.
Sitä en kyllä niele, että suosikkisarjat olisivat automaattisesti heppoisia tai huolimattomasti kirjoitettuja.
Ehkä Terhi osui ytimeen: kysymys saattaa olla pitkälti tuosta sarjan yksittäisen osan itsenäisyydestä. Onko sarja hyvä vain silloin, jos sen jokainen osa sisältää uutta näkökulmaa tai hahmojen syventämistä? Jos näin, niin silloinhan niitä heppoisia olisivat ne sarjat, jotka toistavat ikuisesti tuttua kaavaa vähän eri mausteilla varioiden. (Tästä Sari kirjoitti edellä.) Uskallan kuitenkin väittää, että nekin puoltavat paikkaansa. Monista lukijoista tuntuu turvalliselta palata yhä uudelleen tuttujen hahmojen seuraan ja tunnistaa heidän ajattelutapansa ja toiminnan logiikkansa, tähän perustuvat mm. monet mainiot seikkailusarjat.
Ja voisiko joku viisas lopultakin kertoa minulle, miksi Mauri Kunnaksen kirjat (tai Nopoloiden Räppääjät tai Parvelan Ellat) eivät ole koskaan olleet FJ-ehdokkaina. Onko suosio kirosana? Tiedän, että kyseiset kirjat ovat kaikkea muuta kuin heppoisia, se ei voi olla syy. (Olen kai vähän naiivi, kun minun on niin vaikea ymmärtää näitä kuvioita.) Eivät kai lukijat voi aina olla väärässä?
10 marraskuun, 2010 klo 2:33 pm
Rinkkadonna & Aleksandra Suuri « Terhi Rannela
[…] kaikille Finlandia Junior -ehdokkaille! Kannattaa seurata Grafomaniasta keskustelua aiheesta ja sen […]
10 marraskuun, 2010 klo 2:58 pm
Sari
Kaikki kirjat ja sarjat puoltavat paikkaansa ja löytävät varmasti lukijansa.
Kaikki kirjat ovat hyviä ja kaikki ovat huonoja. Riippuu keneltä kysytään. Nyt on kysytty FJ-raadilta, joka on taas kerran etsinyt perusteita ja linjaa sille, mitkä kirjat nostaa framille. Kuvittelisin, että työ on aika raakaa ja raskasta, ristiriitaistakin.
Pelkäänpä (tämä on sitten vain arvailua!), että esim. Mauri Kunnasta ei ole otettu ehdokkaaksi sen takia, että hän saa huomiota muutenkin runsaasti. Näinhän ei pitäisi ajatella, sillä kunnian pitäisi tietysti mennä sille, jolle kunnia kuuluu.
10 marraskuun, 2010 klo 3:01 pm
hollolankirjasto
“Vaikeat” aiheet tuntuvat kiinnostavan arvostelijoita enemmän kuin lukijoita. Olisiko niin, etteivät aikuismaiset taiteelliset kriteerit ja pedagogiset periaatteet sittenkään aina ole lastenkulttuurille siunaukseksi?”
Tätä olen itsekin usein ihmetellyt. Ehkä meillä aikuisilla on tapana antaa lisäpisteitä kirjailijoille, jotka kirjoittavat vaikeista aiheista, jotta meillä kielellistä kompetenssia vailla olevilla olisi työkaluja joilla keskustella lapsen kanssa lapsen kipupisteistä.
Jottei syntyisi väärinkäsityksiä, oma suosikkini on tämän vuoden voittajaksi on kuitenkin Me Rosvolat. Viehättävää anarkismia ja vilpitöntä seikkailuhenkeä helposti luettavassa ja nautittavassa muodossa. Ihastuin kerrasta, lisäsin vinkkaripakkiini ja kehun vielä viran puolesta vuoden kirjoja opettajille esitellessäni. *tykkää*
markku-setä
10 marraskuun, 2010 klo 3:03 pm
hollolankirjasto
Hupsis. Olinkin näemmä kirjautunut hollolankirjastona enkä kirjavinkkariblogina niin kuin tarkoitus oli ;-p No, olen tietysti samaa mieltä Siirin kirjasta lastenkirjastohoitajana kuin kirjavinkkarina joten samapa tuo 😀
10 marraskuun, 2010 klo 3:09 pm
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja
[…] Näin syksyllä kiihtyy keskustelu palkinnoista, mm. Finlandia Juniorista on keskusteltu Grafomaniassa. https://grafomania.wordpress.com/2010/11/09/finlandia-junior-palkintoehdokkaat-2010/ […]
10 marraskuun, 2010 klo 3:17 pm
kirsti
Kiitos Markku-setä erittäin hyvästä huomiosta! Kirja voi olla hyvä apuri, kun aikuinen keskustelee lapsen kanssa kuolemasta, menetyksestä, muutosta, ulkopuolisuudesta, kiusaamisesta, yksinäisyydestä jne. Vaikeista aiheista on tärkeää kirjoittaa.
Ja kiitos myös Sarille arvauksesta siihen, miksi Kunnas ei ole ollut ehdolla. Saattaa hyvinkin pitää paikkaansa, vaikka kuulostaakin hölmöltä.
10 marraskuun, 2010 klo 3:45 pm
kirsti ellilä
Olen itse tykönäni ajatellut, että lastenkirjakriitikon tilanne on kyllä aika mahdottoman kaukana lukevan lapsen ja nuoren tilanteesta. Lastenkirjakriitikko on joutunut pitkän elämänsä aikana lukemaan mielettömän määrän kirjoja, ja aina kun hän saa uuden kirjan käteensä, hän sijoittaa sen mielessään johonkin lokeroon sen mukaan mitä oheisjuttuja hän tietää kirjoittajasta, kustantajasta ja kenties jopa tarinasta. Koska hän on joutunut lukemaan kirjoja niin paljon että niitä tulee jo korvista ulos, hän kaipaa vaihtelua, ja siis arvostaa kirjaa, josta hän voi ajatella ahaa, jotain uutta, siis kiinnostavaa, siis parempaa kuin kirjat jotka toisintavat jotain hänen mielestään samaa ja vanhaa.
Lukeva lapsonen taas ei kirjan nähdessään sijoita sitä osaksi kirjallisuuden kaanonia ja perinnettä. Kirja kiinnostaa, jos kiinnostaa ja sillä selvä. Mitä nyt hikipinkot ehkä haluavat miellyttää opettajiaan, ja arat nyssykät kavereitaan. Mutta siis periaatteessa lapsi/nuori voi kokea mullistavaksi kirjan, joka kaikenlukeneen kriitikon mielestä on taas sitä samaa.
Joskus olen epäillyt, että jostain tällaisesta voisi olla kysymys, jos raadit hehkuttavat kirjoja joille lapsilukijat eivät lämpene samassa suhteessa. Ja päinvastoin.
10 marraskuun, 2010 klo 3:56 pm
Sari
Tuossa on varmasti perää. Samantapainen ilmiö esiintynee myös aikuiskirja-alalla. Kriitikko lukee kriitikon silmin ja innostuu jostakin kielitaituruudesta tai genresekoitteesta, jotka ovat hänelle raikkaita tuulahduksia, mutta joilla ei enimmille lukijoille ole mitään merkitystä.
10 marraskuun, 2010 klo 4:28 pm
kirsti
Leinosen Anne sanoi viisaasti Toimittajan spekulatiivinen lokikirja -blogissaan: ”Kirjailijan pitää vain keskittyä kirjoittamaan, nauttimaan siitä, se on kaiken hulinan keskellä oleellisinta. Iloita jos on valittujen joukosta, ja malttaa mielensä vaikka ei olisikaan”.
Auts, tunsin piston. Allekirjoitan paksulla tussilla. Haluan vain ja ainoastaan kirjoittaa oman näköisiäni tarinoita, se on kaikkein tärkeintä. Silti välillä pullikoija nostaa päätään. Toisinaan minusta tuntuu raskaalta yrittää koteloida hömelöt tuntemukseni (toki, toki, eihän niistä tarvitsisi julkisesti avautua), ja silloin alan estoitta päästellä.
Olen onnellinen kaikkien ehdokkaiden puolesta, vaikka olisin tietenkin toivonut, että joukossa olisi ollut enemmän kavereiden kirjoja (olisi voitu järjestää kemut!) Aiemmin mainitsin liputtavani Tapsalle, mutta luettuani Terhin postauksen Lähteenmäen Laurasta, muistin mahtavan Rinkkadonnan ja päätin nostaa peukut myös Lauralle. Sekä Markukselle, Sirille, Annelle ja Katarinalle plus teosten kuvittajille. Tyylikäs kirjo ehdokkaita – onnenpotku jokaiselle!
Kaima Ellilän kanssa olen samaa mieltä kriitikon ja lapsen lukukokemusten eroista, teräviä huomioita.
10 marraskuun, 2010 klo 5:06 pm
Sari
Se on tsiljoonasti todettu, miten vaikeaa on panna kirjoja arvojärjestykseen. Mutta jos sinä saisit määrätä vaikkapa FJ-raadin kriteerit, niin mitkä ne olisivat?
Rupesin tätä näes tykönäni miettimään ja tulin siihen tulokseen, etten oikein päässyt mihinkään tulokseen. 🙂
Ja kun tämä tärkein on jäänyt sanomatta, niin ONNITTELUT kaikille ehdokkaille. Ehdokkuutensa on jokainen ansainnut eikä siitä ole mitään sanomista, vaikka asioita puidaankin.
10 marraskuun, 2010 klo 11:06 pm
kirsti
Sari, tarkoitatko FJ-raatilaisten valintakriteereitä vai ehdokaskirjojen valintakriteereitä?
Raatiin valitsisin henkilöitä, joilla on perspektiiviä ln-kirjallissuuteen, mieluusti laajakatseisia ja ennakkoluulottomia – eli juuri sellaisia henkilöitä, joita raadeissa on tähänkin saakka ollut!
Ehdolle valitsisin teoksia, jotka jättävät jäljen ja kaihertavat mieltä vielä seuraavallakin viikolla, jotka sykähdyttävät ja koskettavat, jotka naurattavat tai itkettävät – siis juuri sellaisia kirjoja, joita on ehdolla!
Sille ei koskaan voi mitään, että valinnat ovat aina subjektiivisia; mutta sehän on vain rikkautta, että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä. Jokaisella on myös oikeus sanoa mielipiteensä ääneen (myös heillä, jotka eivät istu raadissa). Mitä useampia kirjoja nostetaan, sen parempi lastenkirjallisuuden näkyvyydelle! Aion jatkossakin kehua häpeilemättä kirjoja, joista tykkään – myös kavereiden kirjoja. Ja omiaankin saa mielin määrin mainostaa, jos kehtaa. Olen päättänyt heittää vaatimattomuuden viimeisenkin kaavun nurkkaan ja ottaa kaiken irti tästä maailman ihanimmasta ammatista (vaikka Tuula ei olekaan aivan varma, voiko tätä kutsua ammatiksi). Eläköön lastenkirjailijuus!
11 marraskuun, 2010 klo 8:49 am
Marika
Näin ex-kriitikkona pakko kommentoida tuota kriitikon leipääntymistä. Joo, totta kai kriitikkoa jossain vaiheessa uuvuttaa, kun kahlaa läpi vuoden tuhatviisistaa nimikettä sisältävää kirjalistaa ja haarukoi sieltä niitä, joita arvostella. Ja seuraavana vuonna taas sama rumba.
Mutta niin tässä ammatissa kuin missä tahansa muussakin täytyy tehdä sitä, mistä tykkää. Eli kriitikko arvioi kirjoja, jotka liikauttavat – positiivisesti tai negatiivisesti. Jos ei enää jaksa innostua, on syytä vaihtaa alaa tai pitää sapattivuosi.
Varmasti kriitikko on aikuisena kaukana lapsen maailmasta, mutta niin on myös lasten- ja nuortenkirjailija. Itse käytin usein apuna koelukijoita, ikäryhmän edustajia, joiden kommenteja hyödynsin kriitikeissä. Myös lanu-kirjailijat hyödyntävät lapsilukijoita ja yrittävät arvuutella, mikä ikäryhmää liikuttaa. Kilpailuraadeista en tiedä, yrittävätkö asettua lapsen nahkoihin vai arvioivatko puhtaasti aikuisnäkökulmasta. Mutta jonkinlaista tasapainon hakemista tämä on aina. Kaksoisyleisön ongelma tulee aina olemaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekijöiden riesana, ei kai siitä mihinkään päästä. Mutta onneksi meillä on Vinski ja Lukufiilis!
11 marraskuun, 2010 klo 8:56 am
Anneli
Kirsti: kun esikoiskirjani julkaistiin ja olin kustantamon tiedotuspäällikön puheilla, sanoin jotain peritamperelaista ja ei tehrä tästä ny numeroo -tyyppistä. Fiksu tiedottaja sanoi: Älä nyt sinä rupea itseäsi vähättelemään. Kyllä siitä pitävät huolen ihan toiset tahot.
Tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin, siteerasi Kekkonenkin suomalaista sananlaskua.
Vähättelyssä on vaaransa: joku voi vaikka vielä uskoa!
Vaatimattomuuden kaapu nurkkaan vaan. Olen samaa mieltä.
11 marraskuun, 2010 klo 10:10 am
markku-setä
Tätä väärää vaatimattomuutta vastaan olen koittanut kalistella peistä ja rohkaissut ihmisiä kehumaan itseään aina koulutuskeikoilla ollessani. Meillä Suomessa kun tahtoo olla vallalla käsitys, että itsensä ja oman osaamisensa kehuminen tarkoittaa muiden arvon lyttäämistä. Ikään kuin ei voisi olla hyvä ilman muiden huonoutta, että ei voisi olla pätevä ja osaava vertaistensa joukossa. Suomessa, jos missään on arvossaan raipemainen emmää nyt oikein osannut, mutta koitin ny vähän rääpäistä sinne päin -itsearviointi. Olen samaa mieltä Annelin kanssa: Vaatimattomuuden kaapu nurkkaan!
Ja tarkistin muuten Kunnasten ja Havukaisten Finlandia-junior historian. Kunnas ei ole ehdolle päässyt koskaan ja Havukaisilta armon on saanut vain Tatu ja Patu Helsingissä (joka ei tietenkään voittanut). Tämä lienee samaa suomalaiskansallista vaatimattomuusajattelua. Ei se voi olla oikeasti hyvä kun se on jo menestynyt. Jotain siinä on oltava vialla kun sitä niin paljon kehutaan ja ostetaan. Nyt täytyy lopettaa, ennen kuin suutun ja mustaksi muutun. Vuoden lastenkirjojen esittely odottaa ja pääsen estottomasti kehumaan Me Rosvoloita. Muitakin finalisteja, mutta vähäisemmässä määrin, sillä osanani on esitellä 3.-4. luokkalaisten kirjoja 😉
11 marraskuun, 2010 klo 9:45 am
Tuula
WIKIPEDIA:
Kaunokirjallisuus eli sanataide on yleisnimitys kaikelle taiteeksi tai viihteeksi luokiteltavalle kirjallisuudelle.
MUUALTA NETISTÄ:
”Kaunokirjallisuus on tärkeä mielikuvituksen ja ilmaisukyvyn kehittäjä. Se voi olla myös erinomainen tietojen lähde. ”
”Hyvä kirja on sellainen, joka koskettaa. Sairaan hyvä kirja tönii ja ravistelee lempeästi. Lukemisesta ei jää mustelmia, mutta painomusteesta jälki ihoon ja ajatuksiin. Innostuneen lukijan sivun laitoihin myös kourallinen huutomerkkejä.”
”Hyvä kirja myy itsensä”, ”Hyvä kirja ärsyttää”,
”Toimittajat tekevät viisaasti, kun eivät aloita kirjaansa latteuksilla lastenkirjallisuuden merkityksestä. Ainaisena altavastaajana lastenkirjallisuus kyllä tarvitsee jokaisen perustellun puolustuspuheenvuoron, mutta sellainen on jo itse kirja ja sen aloittava lainaus Graham Greeneltä: ”Lapsuuden kirjoilla on syvä vaikutus. Kuinka paljon tulevaisuudestamme piileekään kirjahyllyssä!” ”
”Painotukset lapsuudesta aikuisuuteen vaihtelevat: joku yrittää kokea kuin lapsi, toinen analysoi kuin aikuinen. Useimmiten artikkeleissa yhdistyvät kuitenkin lapsen ja aikuisen kokemukset. Ammattilukijoiden tekstit osaavat arvostaa lapsuuden eläytyvää ja kokonaisvaltaista lukutapaa, mutta ne ottavat siihen myös etäisyyttä. ”
TÄMÄ IHAN OMASTA PÄÄSTÄ:
Vaikka jokaisella on näkemyksensä ”hyvästä” kirjallisuudesta, tahdon uskoa, että on olemassa myös muutama yleisesti sanataideteokseen (jos nyt yleensä halutaankaan lähetä siitä, että lastenkirjakin on sanataideteos) ja sen arvottamiseen liittyvä asia: kieli, rakenne, idea, näkökulmat, kertojan ääni…
Nämä elementit löytynevät neutraaleina faktoina myös lastenkirjasta, riippumatta siitä, mitkä lukijan mieltymykset aihevalintaan, ”sanomaan”, ”kasvatuksellisuuteen” tms. ovat.
Minusta kirja voi olla hyvä, vaikka en pitäisi siitä ollenkaan. Ja minusta kirjallisuuspalkinto on palkinto, joka annettakoon hyvälle kirjalle! Eli hienolle SANATAIDETEOKSELLE.
Kasvatusoppaille, lohtulukemisille, naurupommeille yms. voi kernaasti jakaa omat palkintonsa, mikäli ne eivät täytä ”laatukirjallisuuden” perusvaatimuksia.
Summa summarum, olen kyllä sitä mieltä, että kirjat eivät voi eikä niiden pidä kilpailla keskenään. Kaikille on aikansa ja paikkansa. Jopa huonoille. Eivätkä kirjat ole niiden kirjoittajia. Kirjat ovat kirjoja, jotka ovat jo poistuneet kirjoittajiensa sielun syövereistä elämään omaa elämäänsä. Kirjailijat ovat kirjailijoita, outoja tyyppejä. Mutta niin tarpeellisia.
Tuula
11 marraskuun, 2010 klo 10:21 am
Terhi
PS. Havukaisen & Toivosen Tatun ja Patun Suomi VOITTI Finlandia Juniorin kolme vuotta sitten!
11 marraskuun, 2010 klo 10:44 am
kirsti ellilä
Marika, minä en ainakaan puhunut enkä tarkoittanut kriitikon leipääntymistä. Mutta väkisinhän näkökulma on erilainen, jos on kymmeniä vuosia lukenut kymmeniä kirjoja per vuosi, verrattuna lapseen, joka lukee ensimmäistä tai toista kirjaansa.
Kirjailijallakin on toki samantyyppinen ongelma käsissään, kun aikuisena pitää kirjoittaa lapselle ja kuvata lapsen maailmaa. Kritiikkoon verrattuna kirjailijalla on kuitenkin puolellaan se etu, että hän voi kirjoittamistyössään estottomasti heittäytyä lapseksi jälleen. Kriitikon taas ei oikein sovi tehdä sitä silloinkaan.
Tuulan tapaan en usko neutraaleina faktoina kaunokirjallisesta teoksesta löytyviin asioihin. Tai voihan olla, että ne neutraalit faktat ovat kirjoissa olemassa, mutta ihminen on aina tulkitsemassa, kun lukee kirjaa ja noita neutraaleja faktoja, ja silloin ne heti muuttuvat kaikkea muuta kuin neutraaleiksi. Lukijan oma maailmankuva vaikuttaa siihen, mitä hän pystyy ottamaan kirjasta vastaan.
11 marraskuun, 2010 klo 1:05 pm
kirsti
Onpa täällä vilskettä!
Tulin juuri kustantamosta. On taas tulollaan kaksi(!) kirjaa, joista tosin vain toinen on sarjakirja, toinen on… enpä kerrokaan, näette helmikuussa. Tätä jälkimmäistä olen kirjoittanut 16 vuotta ja olen lievästi tärinöissäni, kun se vihdoin alkaa olla kuosissa.
”Joku yrittää kokea kuin lapsi, toinen analysoi kuin aikuinen.”
Olen tuo ”joku”! Pyrin aina aistimaan asiat uusina, kuin ensikertalainen, mikä onnistuessaan on hykerryttävää ja paljasta. Kun näen tähdenlennon, kuulen siilin puhisevan tai haistan hautuvan riisipuuron, kuvittelen, miltä tuntuisi kokea asia ihka ensimmäistä kertaa. Miettikää, kuinka paljon lapsilla on näitä ensikokemuksia!
Ja mihinkä tämäkin liittyy? No, selittää ehkä sinisilmäisyyttäni.
Anneli ja Markku-setä, kiitos tuesta kaavun riisumisessa!
11 marraskuun, 2010 klo 3:23 pm
Sari
Reissun päältä, kohderyhmän tiiviistä puserruksesta (jossa oli hyvä sauma vinkata muittenkin kirjoja kuin omia):
siellä koululuokassa tiedän aina, millainen kirja minun pitäisi kirjoittaa. Kotona kuitenkin kirjoitan vähän toisenlaisen kirjan. Se lapsi on minussa, mutta niin myös aikuinen. Kumpikaan ei suostu vaikenemaan, ja sillä duolla pitää yrittää pärjätä ja tasapainoilla. Näin se lienee meillä kaikilla, vaikka tulokset ovat kovin erilaisia. No, niin kai ne sisäiset lapsetkin (mulla on sellainen vähän itkuinen ja lyhytjänteinen tenava)(ja aikuinen vasta itkuinen ja lyhytjänteinen onkin).
Rakkaat, höpsöt kirjoittelijat! Kirjoititte viksusti tänään. (Ja muulloinkin tietysti!)
11 marraskuun, 2010 klo 3:32 pm
Sari
Viittaan edellisellä siis siihen mitä Marika kirjoitti kaksoisyleisön ongelmasta ja mistä muut jatkoivat keskustelua.
11 marraskuun, 2010 klo 4:44 pm
Marika
Mun sisäinen lapsi on tosi ujo ja vaan kurkkii muita alta kulmien. Sisäinen aikuinen taas on kärttyinen ja usein levoton ja yrittää patistaa sitä lastakin joskus sanomaan jotain. Mutta muksupa on niin viisas, ettei paljon pukahda, jos käsketään.
Aikuisminä on myös se leipääntynyt kriitikko ja kiukkuinen kaupanjonossa motkottava akka. Totta, ettei aikuinen ihan äkkiä voi lehtien palstoilla heittäytyä lapselliseksi, vaikka mieli tekisi. Onneksi kirjoittaessa voi päästää lapsen melskaamaan – tosin suitsittavahan sitäkin lopulta on, jos haluaa saada jotain järjellistä valmiiksi saakka.
Musta alkaa näyttää siltä, ettei meillä olekaan mikään kaksoisyleisön ongelma, vaan lanu-kirjoittajan sisäinen kahtiajakautumisen ongelma. Ja siitä ollaan sitten heti yleisöä syyttämässä. 😉
11 marraskuun, 2010 klo 6:26 pm
Tuula
Vielä sananen ”neutraaleista faktoista”, mikä ei liene minkäänlainen kirjallisuusteoreettinen määritelmä. Jollaisia en ensinkään muistakaan, vaikka pääaineeni, säälittävää kyllä, oli aikoinaan yleinen kirjallisuusTIEDE.
Niiltä ajoilta on kuitenkin jäänyt kaivelemaan haave kritiikin jonkinlaisesta ”tieteellisyydestä”…no, huono sana. Ehkä jonkinlaisesta yleispätevyydestä. Uskon edelleen (Alex Matsonia yhä suuresti kunnioittaen), että on olemassa tiettyjä seikkoja, joiden perusteella tunnistaa HYVÄN kirjan. Ja nämä seikat eivät olisi makuasioita. Kuten sanoin, vaikka en pitäisi kirjasta, se voi silti mielestäni olla hyvä.
”Taidekritiikki tai taidearvostelu on julkisesti esitettävien taideteosten tai teoskokonaisuuksien, taiteeseen liittyvien ilmiöiden, käsitysten, teorioiden tai taide- ja kulttuuripolitiikan ja taidehistoriallisen arvon ja merkityksen pohtimista ja määrittelemistä. Kritiikkiä harjoitetaan kaikilla taiteenaloilla.”
”Se, että kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuustiede muistuttavat termeinä toisiaan, ei ole tietenkään sattumaa. Molemmissa on kyse kirjallisen tuotteen tarkasta lukemisesta, jossa kiinnitetään huomiota esimerkiksi juonen kulkuun, henkilökuvaukseen, jännitteisiin, ristiriitoihin ja taitekohtiin. Päämärät ovat kuitenkin erilaisia. Kirjallisuuskritiikki pyrkii erittelemään teoksessa käytettyjä lähteitä, kun taas kirjallisuustieteellisissä lähestymistavoissa tarkastellaan esimerkiksi valmiin tekstin estetiikkaa tai sen sisäisiä kirjoittaja-lukija-suhteita. ”
Kaukana on satunnainen päivälehtikritiikki näistä. Ehkä siksi kompetenssistakin voidaan välillä olla eri mieltä…
Tuula
11 marraskuun, 2010 klo 6:29 pm
Tuula
ps.
Hihi… Kun kriitikoilta sangen usein tulee vaatimuksia (tai ainakin toivomuksia) mitä, mistä ja miten meidän pitäisi kirjoittaa ja miten ja mistä ei pitäisi, niin voisihan sitä välillä heitellä toiveita myös kritiikin suuntaan, eikö vain?
Tuula
Tuula
11 marraskuun, 2010 klo 6:37 pm
Terhi
Valmistelen juuri kurssia ”kertovan tekstin perusteet” ja puuhailen sellaisten kerronnan käsitteiden kanssa kuin teema, konflikti, juoni, draaman kaari, dialogi, miljöö, näkökulma, romaanien alalajit…
Ihan perusjuttuja, mutta aloin pohtia. Milloin joku kriitikko olisi poiminut kirjastani esiin esimerkiksi teeman? Tai pohtinut, toimiiko valitsemani näkökulma vai olisiko joku muu ratkaisu saattanut toimia paremmin. Tai pohdiskellut, olenko onnistunut rakentamaan juonen. Jne.
Mutta on tähän toinenkin näkökulma. Jos/kun tilaa on 800-1000 merkkiä, ei siinä paljon ehdi käsitellä kerrontateknisiä seikkoja. Hyvä, että juonen ehtii referoida ja kertoa, kannattaako kirja lukea vai ei…
Minulla meni hetki aikaa, kun yliopistosta valmistuttuani onnistuin karistamaan puistattavan, journalistiselle kielelle epäsopivan kirjallisuustieteellisen jargonin (”Kerronta fokusoituu henkilön X kautta ja keskiössä on…)” ja kirjoittamaan ymmärrettävästi.
11 marraskuun, 2010 klo 9:34 pm
kirsti
Kirjallisuus (kotimainen) on minullakin ollut pääaineena. Opintojen hyöty oli lähinnä se, että ymmärsin, kuinka monella tapaa voi kirjoittaa hyvää kirjallisuutta. Tykkäsin aikani analysoida, pohtia ja käyttää jännittävää tieteellistä termistöä, mutta silti oli huh-helpotus, kun lopulta sain lukea kirjaa vain vetävänä tarinana miettimättä sen enempää narratiivisuuden rakentumista, symboliikkaa, dikotomioita ja joka kulman takaa tunkevaa dekonstruktion käsitettä (Derridalla ei takuulla ollut kaikki sopulit tunturissa).
Olisi herkkua, jos kriitikko kykenisi kirjallisuustieteeseen perustuvaan objektiiviseen arviointiin, mutta palvelisiko se kuitenkaan lukijoita, meitä kirjailijoita ehkä enemmän. Jos ”peruslukijalle” riittääkin lyhyt juonitiivistelmä sekä muutama luonnehdinta kirjan hyvistä ja huonoista puolista? Mistä minä tiedän.
Joskus käy niinkin, että kriitikko analysointi-innossaan lukee tekstistä ulos merkityksiä, joita siinä ei ole (kirjailijan mielestä). Mutta mitäpä tuosta, olen sitä mieltä, että tulkintoja voi olla yhtä monta kuin lukijoita. Ja yhtä oikeita kaikki.
Marika, kiitos kun keksit hienon määritelmän ln-kirjailijoille: minusta on hullun ihanaa olla ”sisäisesti kahtiajakautunut”!
12 marraskuun, 2010 klo 8:40 am
Tuula
Kiitos Terhi. Juuri tuota ajoin takaa. En narratiiveja, dikotomioita tai dekonstruktioita. Enkä sellaisia kyllä muista luojan kiitos päivälehtikritiikissä ikinä lukeneenikaan.
Vetävä tarina, ilman muuta, minuunkin lukijana vetoaa. Lyhyt juonitiivistelmä ja luonnehdinta kirjan hyvistä ja huonoista puolista, kyllä. Varsinkin kun merkkimäärä (jos nyt yleensä palstatilaa saa lainkaan) on se mikä on.
Oikeastaan olen kommentoidessani ajanut takaa näiden Isojen Palkintojen perusteita. Kun Todella Merkittävä Palkinto annetaan kirjalle, ei minusta perusteeksi riitä se, että kirja on vetävä. Ei myöskään se, että kaikki ovat sen lukeneet. Silloin ei ”laatukirjallisuus” (runot?) ikinä saisi palkintoa. Minusta ison palkinnon saaneella teoksella pitäisi olla suurta ja yleistä merkitystä. Palkintoja on monenlaisia samoin kuin palkintoperusteita.
Kun vuosi vuodelta näyttää siltä, että palkintorumbat kiihtyvät ja välillä muuttuvat suorastaan farssiksi, olen vain niin tosikko, että kaipaisin Kunnioitusta lajille ja sen parhaille ja merkittävimmille ominaisuuksille.
Puhumattakaan siitä, että ihan oikeesti kaipaisin keskustelua siitäkin, mikä on kritiikin merkitys ja tarkoitus ja tavoite. Ja silloin tietenkin pitäisi erottaa toisistaan päivälehtikritiikki ja kirjallisuudentutkimus vaikka ne samasta ammentavatkin.
Tuula
12 marraskuun, 2010 klo 9:28 am
Tuula
Ja vielä viimeisenä kommenttina osaltani.
Ja viitaten aikaisempiin otaksumiin Keskinäisen Kehumisen Kerhosta.
1. Minusta meillä ei ole huonoja lastenkirjailijoita ollenkaan. (käännöksistä ja käännösmassan tarpeellisuudesta voisi välillä keskustella enemmänkin…)
2. Pidän itseäni keskinkertaisena kirjailijana (ihan vilpittömästi, enkä sano tätä siksi, että joku alkaisi kohteliaasti protestoida). Mutta vaikka olen keskinkertainen (ja siitä aika ajoin turhautunut), teen työtäni kunnianhimoisesti, iloisesti ja sen keskinkertaisuudessaankin tärkeyden sisäistäen.
(Kerran koulukeikalla muuan poika kiteytti asian näin: ”No et sinä to-del-la-kaan mikään Tolkien ole, mutta ihan luettavaa tekstiä.” Sen yritän kiitollisena muistaa.)
3. Meillä(kin) on myös oikeesti Lahjakkaita lastenkirjailijoita, joiden kirjat kestävät aikaa, sisältävät kuolematonta viisautta ja tuoretta, rikasta kieltä, ja jotka ansaitsisivat kansainvälistäkin näkyvyyttä. En mainitse heitä nimeltä, etten tulisi luetuksi siihen kuuluisaan KK-kerhoon…
(On myös pari Oikeaa ja Erinomaista lastenkirjakriitikkoa, jotka panostavat täydestä sydämestään, tuntevat laajan kentän ja arvioivat mielestäni puolueettomasti lukemaansa. Heillä on onneksi myös muita kanavia kuin päivälehdet).
4. Kaikenlaisella lastenkirjallisuudella on ehdottomasti paikkansa. Vaikka se sitten olisi tilapäistä lohtua, terapiaa, satunnaisen tiedonjyvän jakamista tai naurupommin paiskomista.
5. Aikoinani olen todella turhautunut palkintorumbasta, sillä rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että kun listalle pääsee, alkaa pieni ääni korvan juuressa kuiskia toiveikkaasti. Spekulointia riittää, ja todellisuudentajun hämärtymisen myötä menee työrauha ja muukin rauha.
Juuri nyt on tietenkin helppo sanoa, että eipä juuri hetkauta. Toivon, että tämä mieli tässä asiassa pysyy. Palkinnot tulevat ja menevät. Jotenkin sitä vain lähtee viiripäisyyttään mukaan polemiikkiin.
edelleen jokaista lämmöllä ajatellen
Tuula
12 marraskuun, 2010 klo 10:04 am
Salla
Tuula on pukenut sanoiksi monia ajatuksiani, kiitos siitä.
Kirjakritiikkiä olen pohtinut paljonkin sekä kirjailijana että kriitikkona. Kritiikki on vaikea laji. Se ei mielestäni saisi olla mikään avoin kirje kirjailijalle (”sinun tulisi kirjoittaa näin ja näin, jotta olisit parempi”) eikä ostosuositus lehden lukijalle (”nyt kipinkapin kauppaan ostamaan tämä mahtava teos”). Ei myöskään fanitus (”minulla on seinälläni kirjailijan kuva ja luen jokaisen hänen kirjansa kymmenen kertaa”) eikä omiin ennakkoluuloihin perustuva lyttäys/hehkutus (”fantasiakirjat ovat huonoja ja tämäkin on siksi huono / tämähän on hyvä, vaikka onkin lastenkirja”).
Minusta ammattitaitoisen kriitikon hieno puoli on juuri se, että hän ei lue teosta ns. ”puhtaalta pöydältä”, vaan pystyy suhteuttamaan sitä genreen, lajityypin historiaan, kirjailijan aiempaan tuotantoon. Tietenkään aikuinen, mahdollisesti vuosikausia työtään tehnyt kriitikko ei lue kirjaa samalla tavalla kuin lapsi tai nuori. Eikä tarvitsekaan. Ei pidäkään. Lukijapalaute ja kirjakritiikki ovat kaksi eri asiaa, joilla on molemmilla oma, suuri arvonsa.
Kun itse kirjoitan kirjaa, mietin aiheen, henkilöiden ja juonen lisäksi paljonkin rakennetta ja kieltä ja sitä, miten eri osat tukevat kokonaisuutta. Tuntuu hyvältä, jos kirjakritiikissä on joskus tilaa käsitellä myös näitä puolia kirjasta. Siis tuntuu hyvältä sekä kirjailijana (omasta kirjasta tehtyä kritiikkiä lukiessaan) että kriitikkona (kun voi nostaa esiin näitäkin asioita kirjasta).
12 marraskuun, 2010 klo 1:24 pm
kirsti
Tarkennan vähän omia kommenttejani:
Tietenkin minäkin haluaisin lukea mahdollisimman perehtyneitä arvosteluja ln-kirjoista. Enemmän kuin ärsyttävää on se, kun joskus lastenkirjoja arvostelevat kriitikot, jotka eivät edes tunne kenttää. Ovat ehkä lukeneet muutaman lastenkirjan vuonna nolla ja päästävät ilmoille latteita ”totuuksia” tyyliin ”kielellisesti korkeatasoisempi kuin lastenkirjat yleensä” tai ”raikas tuulahdus”.
Lastenkirjahyllyn Rouva Huun kaltaisia perusteellisesti alaa tuntevia ja laajalla perspektiivillä katsovia kriitikoita on harmittavan vähän Suomessa, tai ehkä heitä löytyisi, mutta päivälehdet eivät ole halukkaita julkaisemaan kritiikkejä, koska alan asiantuntijat eivät ole lehden omia toimittajia. Kunhan arvelen.
Minusta on todella tärkeää, että ln-kirjoja arvioidaan asiantuntemuksella, mutta se mitä yritin aiemmassa kommentissani miettiä liittyy tavalliseen lukijaan: onko lukijalle mitään merkitystä sillä, onko kritiikki analyyttisen perehtynyt vai kallistuuko se enemmän vain esittelemään kirjaa.
Me kirjailijat kirjoitamme lukijoille, emme kriitikoille tai palkintoraadeille. Kenelle kriitikko sitten kirjoittaa? Tavallisille lukijoille, himolukijoille, kirjailijoille, muille alan ammattilaisille? Kaikille, kaiketi.
Tuula miettii myös isojen palkintojen perusteita. Useinhan voittajan valitsee joku muu kuin alaan perehtynyt henkilö. Silloin päätös tehdään luultavasti aika paljon tunnepohjalta: mikä kirjoista vavisuttaa eniten mieltä, jättää syvimmän jäljen. Diktaattorilla ei välttämättä ole eväitä suhteuttaa teosta esim. aikaisempaan lastenkirjallisuuteen. Esiraadit onneksi ovat ammattimaisia, ja oletan raatien aina laativan itselleen jonkinlaiset Hyvän Kirjan Kriteerit ennen kuin aloittavat julman työnsä.
Kunnon KK-kerholaisena tahdon vielä lopuksi kohteliaasti protestoida Tuulan arviota itsestään keskinkertaisena kirjailijana. Kuinka moni keskiverto kirjailija on kirjoittanut 80 kirjaa säilyttäen tasonsa kirjasta toiseen. Jokaiseen Kallioniemen Tuulan teokseen pitäisi lyödä Laatutakuu-leima!
12 marraskuun, 2010 klo 3:19 pm
Salla
”Kenelle kriitikko sitten kirjoittaa? Tavallisille lukijoille, himolukijoille, kirjailijoille, muille alan ammattilaisille? Kaikille, kaiketi.”
Näin juuri, ja siinähän se vaikeus onkin. Itse ajattelisin myös, että juuri sen kyseisen median lukijoille. Parnassoon erilainen kritiikki kuin Demiin.
12 marraskuun, 2010 klo 5:25 pm
kirsti
Ei ole kriitikolla helppoa, ei.
Pipan noston paikka teille kaikille, jotka jaksatte ja osaatte profe-meiningillä nostaa lastenkirjallisuutta – näkyvyys on tervetullutta, kiitos siitä!
12 marraskuun, 2010 klo 7:28 pm
kirsti
On vielä lainattava tähän Pasi Ilmari Jääskeläistä, jolla on varsin fiksuja ajatuksia aiheesta (hän käsittelee Aikuis-Finlandiaa, mutta mietteet pätevät myös Junkku-osastolla):
”Kirjailijana voi tietysti vain todeta, että kyllä kaikki listalle päässeet ovat varmasti ehdokkuutensa ansainneet, vaikka lista voisi olla kovasti erinäköinenkin ja silti yhtä perusteltu. On kaiketi olemassa jonkinlaisia kriteereitä, joilla suht objektiivisesti voidaan määritellä jokin kirja toista paremmaksi (kielellisesti, ajankohtaisuutensa osalta, tarinan rakenteen perusteella, henkilöhahmojen elävyyttä puntaroiden, jännittävyyden, syvällisyyden, kiehtovuuden ym. asioiden osalta), ja jokin kioskilla myytävä pinkkikantinen harlekiinitusinapokkari varmaankin voidaan todeta suht yksimielisesti kirjalliselta laadultaan huonommaksi kirjaksi kuin vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistus mutta kovin tarkkoja laatupisteytyksiä ei lopulta ole mahdollista tehdä.”
”Silti kirjoja käsitellään näiden palkintojuttujen aikana ikään kuin todellakin olisi kyseessä juoksukilpailu, jossa voidaan edes jollain tapaa määritellä kaunokirjallisten teosten keskinäinen paremmuus. Tutkitaan maalikameraa ja väitellään, onko yksi kirja sittenkin toista aiemmin maalissa. Ja mikä on se maali?”
”Jos kisoja ajatellaan kirjojen juoksukilpailuna, voidaan olla yhtä mieltä siitä, että kun yksi kirja selvästi juoksee kauniisti ja sujuvasti, voi toinen kirja laahustaa eteenpäin kompuroiden tai kaatua rähmälleen heti lähdön jälkeen. Tosin laahustava kirja voi hyvinkin päästä perille omalla tahdillaan ja sujuvasti juokseva kirja kulkea sittenkin jo puhki kulutettuja polkuja. Ja sitä paitsi kaikki kirjat juoksevat eri suuntiin.
Yritä siinä sitten määritellä juoksukisan voittaja.”
”Onkin pakko kysyä, onko näitä palkintomarkkinoita varten kehitetty jokin tietynlainen kohderyhmä, jonka odotuksia vasten kaikkia kirjoja tarkastellaan, eli voitaisiinko määritellä Lukija, jonka tavoitteleminen ja saavuttaminen varmistaa paikan ehdokaslistalla. Ja opetetaanko taidepiirien jäseniä ja kirjallisuuden kulttuurisia portinvartijoita jotenkin omaksumaan tuon tietynlaisen Lukijan piirteet osaksi omaa rooliaan, ehkä omat mieltymyksensä tällöin sivuuttaen?”
”Lopulta kuitenkin kirjailijat voivat vain onnitella niitä kollegoja, jotka ovat varmasti ansaitusti saaneet kirjapalkintorumbasta lisäpotkua omalle uralleen, ja jatkaa omien kirjojensa kasvattamista juoksemaan juuri siihen suuntaan, johon ne ovat luonnostaan menossa – riippumatta siitä, ovatko palkintojuhlat siellä vai jossain toisaalla. Kirjallisuuden metsäinen kenttähän on siitä metka, että lukijoita on joka suunnalla, heidät vain pitää löytää.”
Kirjoitus löytyy kokonaisuudessaan PIJ:n blogista:
http://pasiilmarijaaskelainen.wordpress.com/
12 marraskuun, 2010 klo 9:30 pm
Eksynyt
Millaista keskustelua mahtaisivat käydä itse ehdokkaat? Mitä mieltä he ovat palkintojen tärkeydestä? Jos joku tämän blogin keskustelijoista olisi ehdokas, olisiko kanta erilainen? Kysyn asiallisesti en ketään kiusaten.
12 marraskuun, 2010 klo 9:44 pm
kirsti k
Kunpa joku ehdokkaista kommentoisi!
12 marraskuun, 2010 klo 10:05 pm
kirsti k
Ja muuten: tämän ketjun kirjoittajista tiedän ainakin kolmen olleen FJ-ehokkaana, heistä kahden useammin kuin kerran.
13 marraskuun, 2010 klo 9:39 am
Tuula
Sanoin kyllä, että en enää kommentoi. Mutta pari kommenttia kuitenkin.
1. Kiitos Kirsti, sinä tottelematon lapsi. =)
2. Kiitos Kirsti, tuo pitkä kommenttisi Jääskeläisen pohjalta on lähes kaiken kattava, siihen jatkoksi:
3. Kirsi Kunnas sanoi aikoinaan raatilaisen ominaisuudessa (olikohan se vielä silloin se iso Topelius-palkinto), että JOKAINEN listalle PÄÄSSYT on POTENTIAALINEN voittaja ja samanarvoinen jokaisen muun kanssa, eli että kuka tahansa voi saada palkinnon, eikä lopulta ole merkitystä sillä kuka sen saa. Olen yhä samaa mieltä. Siksi tekisi mieli ehdottaa, että raadin valitsemasta joukosta arvottaisiin palkinnon saaja.
4. Listalla joitakin (=)) kertoja olleena vastaan haasteeseen:
-Ei ole ollut pokkaa käydä ”keskustelua” kenenkään kanssa, kun on ollut listalla.
-Omissa liemissä on kiehuttu. Yritetty uskotella, että eipä juuri hetkauta. Tai että ”no en se minä ainakaan voi olla”. Ja samalla sydän sykkyrällä toivottu, että jos sittenkin. On spekuloitu yötä päivää välillä mieli mustana, välillä toiveikkuutta tihkuen. Tutkittu diktaattorin taustoja ja mieltymyksiä. Arvuuteltu muiden ehdokkaiden kytköksiä diktaattoriin. Päätetty lakata kokonaan kirjoittamasta ikinä mitään. Päätetty kieltää kustantajaa antamasta enää ikinä mitään kirjaa ehdokkaaksi. Päätetty kirjoittaa niin h…tin hyvä kirja, että sen on pakko saada seuraava palkinto.
Todettu lopulta, että näin kävi TAAAAS, ei tullut palkintoa.
Nielty harmi, nuoltu haavat, onniteltu vilpittömästi, koska voittajat ovat (melkein) aina to-del-la palkintonsa ansainneet. Paha mieli on saattanut jäädä kerran, mutta se ei ole ilmeisesti ollut kovin vakavaa, koska en todellakaan muista, mikä tapaus se olisi näistä muutamasta ollut.
Raastavaa se on ollut, sen voin sanoa. En usko, että muut ovat sen helpommalla päässeet.
Ja sitten tunnustettakoon vielä sekin, että jo paljon paljon ennen listojen julkaisemista on alkanut se viheliäinen ääni korvan juuressa kuiskia: ”Koskas se lista taas julkaistaankaan? Ja onkohan tänä vuonna mahkuja?”
Mutta nyt on (toistaiseksi… kun nyt kerran näin rehelliseksi heittäydyin ja aloin avautua) mieli niiltä osin jo aika kauan pysynyt tasapainossa. Tulee pysymäänkin, sillä sitä itsenäistä sanataideteosta ei ole näköpiirissä. On tulossa vain sarjoja ainakin pari vuotta. Siispä hermotaan välillä jotain muuta. Vaikka sitä, selviääkö anoppi murtumansa kanssa tai hoituuko lapsenlapsen iltahoito ilman suurempia uusia takaiskuja.
Olen hurjan iloinen tästä blogista taas, vaikka nolous välillä iski ja päätin, etten enää ikinä sano mistään mitään.
Tuula
13 marraskuun, 2010 klo 9:54 am
annelitre
Kiitos Tuula postauksesta! Se kävi sydämeen. Ei ole näköjään helppoa olla ehdokas. Olen kerran ollut palkintolistoilla aikuisten kirjasta, mutta se meni aika kivuttomasti. Minulle oli alusta asti selvää, että palkinto ei tipahda omalle kohdalle. Itse asiassa veikkasin heti aivan oikein, kenelle se menee. Niin että traumoja ei tullut eikä tarvinnut olla jännityksessä.
Noista sarjoista vielä.
Niistä on ehkä tahkottu täällä jo riittävästi, mutta kun jäi kaivelemaan tuo, että kirja vuodessa olisi liian tiheä tahti. Suhteellisen tiheätahtisena kirjoittajana väite kiusaa minua. Varsinkaan kun en halua hiljentää tahtia – se olisi oikeasti vaikeaa ja aiheuttaisi kärsimystä!
Sarjassa on nimittäin kypsyttelyaikaa aivan riittävästi, vaikka se ilmestyisikin osa tai jopa kaksi osaa vuodessa. Ennen kuin sarjan aloitin, mietin aihetta ainakin pari vuotta. Kun kirjoittamisen aloitin, pohdin tietysti koko ajan koko sarjaa, vaikkakin konkreettisimmin aina kirjoitusvaiheessa olevaa osaa.
Jos siis kirjoitan 5-osaisen sarjan 5 vuodessa, tulen kypsytelleeksi sarjan viimeistä osaa 7 vuotta. Se on mielestäni riittävä aika.
13 marraskuun, 2010 klo 9:56 am
annelitre
Niin ja tämä jäi sanomatta.
Tasan samaa mieltä Kirsi Kunnaksen ja Tuulan kanssa: listalle pääseminen on se palkinto. Loppu on makuasiaa.
13 marraskuun, 2010 klo 10:30 am
Marika
Kerran FJ-ehdolla olleena: se on hivelevää, totta kai. Mutta samalla ihan kamalaa. Koska ehdokkuus lankesi kohdalleni jo toisella kirjalla, vietin kaksi viikkoa hikisen unettomia öitä ja oikeasti rukoilin, etten vaan voittaisi. En usko, että olisin kestänyt niin isoa huomionosoitusta niin varhaisessa vaiheessa kirjailijan uraa. Mitä olisin sen jälkeen tehnyt? Tähdännyt nobeliin vai? Olin siis enemmänkin helpottunut, kun potti ei osunut kohdalle (vaikka 30000 eurolle olisi varmasti löytynyt käyttöä… ;), ja pystyin taas keskittymään itse asiaan eli kirjoittamiseen.
Ehkä aika kultaa muistot, vannomaan en mene. Ja olisiko tämäkin kommenttini toisenlainen, jos olisikin voittanut (en nyt lähde spekuloimaan). Totta kai olen kiitollinen siitä, että sain ilmaista julkisuutta kirjalleni, mutta toisaalta mediakohu on niin pintaväreilyä, että sitä jos lähtee tavoittelemaan, hapuilee vain heijastuksena seinillä lepattavia valotäpliä.
Hyvä puoli on, että ehdokkuusrumba on nyt koettu, eikä se lopulta ole kuin hetken huuma. Edelleen on joka kirjalla todistettava itselleen ja maailmalle, että osaan ja tykkään tehdä tätä. Ja kuten jo aiemmin totesin toisaalla, eihän meistä kukaan kriitikoille tai palkintolautakunnille kirjoita vaan lukijoille. Ja niitä vilistää sitten missä sattuu. Pasi Ilmari Jääskeläisen analyysi on harvinaisen osuva!
Ja kiitos Tuula, että taas sanot. 🙂 Terapiaa se on tämäkin.
13 marraskuun, 2010 klo 10:49 am
Sari
Minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia kuin Tuulalla tuosta ehdokkuudesta. Tietenkin ehdokkuus on mahtava juttu ja siitä saa hyvän merkinnän CV:hen. Siitä on ilman muuta kiitollinen ja siitä haaveilee (ainakin joskus) sitten taas seuraavalla kerralla.
Mutta sitten kun se palkinto (minulla muutaman kerran, monella kelpo kirjailijalla vielä paljon useammin) lipuu käden ulottuvilta ihan toisaalle, niin tulee tyhmä tunne, että on hävinnyt kisan, juossut hitaammin, kaatunut kalkkiviivoilla naamalleen.
Tiedän oikein hyvin, että tällainen on joutavanpäiväistä kitinää ja ehdokkaana ollessaan pitäisi hypellä riemusta ainakin jouluun asti siksi, että on saanut jotain sellaista, mitä hyvin moni haluaisi ja minkä hyvin moni ansaitsisi. On käynyt aivan erinomainen tuuri. Ja totta tosiaan: listalle pääseminen on palkinto, kuten edellä todettiin.
Mutta kai se sisäinen lapsi siellä sitten taas parkuu eikä usko, kun aikuinen sanoo, että nyt niistät nenäsi ja olet ihmisiksi.