Finlandia Juniorin saajaa odotellessamme raportoin taas Kanto/Rannelan nanowrimon edistymisestä.
Takana on hiukan nihkeä viikko. Kirjoittaminen ei ole edistynyt ensimmäisen viikon vauhdilla. Terhi on suhannut opettamassa, Anneli myös, Ylen töiden lisäksi.
Parempi kuitenkin vähäinen eteneminen kuin äkkistoppi. Olen perannut omia lukujani ja kirjoittanut kaksi uutta, joista toiseen olen tyytyväinen. Sain siihen tunnelmaa, ainakin tällä hetkellä luulen niin.
Jännä homma tuo tunnelman luominen. Miten se syntyy, millä sanoilla? En osaa selittää sitä loogisesti. Joskus vain tuntuu, että kirjoittajana olen tilanteen sisällä, tiedän mitä näen ja tunnen ja osaan sanoa sen.
Toisinaan sitten taas näin ei käy. Sitä yrittää ja yrittää, mutta kuivaksi ja ulkokohtaiseksi jää.
Miltä teistä muista tunnelmat tuntuvat? Ainakin Sarilla on huimia tunnelmia. Miten ne syntyvät? Samoin Kirstin Piruettiystävyydessä tai Sallan ja Karon novellikokoelmassa oli hyvin intensiivisiä, arkielämästä rajusti poikkeavia tunnelmia. Miten kirjoititte ne?
Odotan ensi perjantaita, jolloin taas palaveeraamme Terhin kanssa. Päivän jännitysmomentti on, millaisia piirakoita on kahvilassa tarjolla.
Uusimmat kommentit
 | kirsti k: Elämänvalheita ja totuuksia, j… |
 | minnaeveliina: Elämänvalheita ja totuuksia, j… |
 | milateras: Elämänvalheita ja totuuksia, j… |
| kirsti k: Palkintoehdokkuuksia grafomaan… |
 | Raili Mikkanen: Palkintoehdokkuuksia grafomaan… |
11 kommenttia
Comments feed for this article
14 marraskuun, 2010 klo 11:30 am
Terhi
Jep. Työnteko haittaa olennaisesti sitä tärkeintä, kirjoittamista. Mutta en ole huolissani. Saan tekstiä edistettyä tavoitteen verran ensi perjantaihin mennessä, jolloin saatan jopa tilata kahvilassa jäätelöannoksen… 😉 Marrasväsymys painaa todenteolla päälle, mutta onneksi nanowrimo pilkistää mustalla taivaalla kuin pieni, sitkeä aurinko.
14 marraskuun, 2010 klo 4:16 pm
Salla
Juuri tässä editoin tekstiä, jossa tunnelmaa on vaikka muille jakaa ja varsin laidasta laitaan. Pitää editoidessa tasapainoilla eläytymisen ja etäältä katsomisen välillä. Tiukan analyyttinen editori minussa haluaisi karsia kaiken vähänkin melodramaattiseen vivahtavan, mutta yritän samalla pitää näppini kurissa, etten laimenna liikaa. Kirjassa on suuria tunteita ja niiden pitää sallia olla suuria.
Tunnelmien luomisessa käytän samanlaista metodia kuin ymmärtääkseni näyttelijät eli haen itsestäni ja kokemuksistani jotain vastaavaa tai läheltä liippaavaa. Vaikka en ole ollut samanlaisissa tilanteissa kuin henkilöhahmoni, voin löytää käyttökelpoisen tunnelman itsestäni. Sitten ikään kuin ”näyttelen” kohtauksen näppäimistön kautta. Joskus onnistuu paremmin ja joskus huonommin.
14 marraskuun, 2010 klo 6:21 pm
kirsti k
Hienoa, että nanowrimoilunne etenee. Kyllähän sitä jaksaa taas viikon sukeltaa, jos on jäätelöannos tiedossa!
Mukava kuulla, Anneli, että tykkäsit Piruettiystävyyden intensiivisistä tunnelmista. Niitä oli huikea kirjoittaa. Sain palata moniin nuoruuteni kokemuksiin – ja ne tuntuivat tapahtuvan nyt ja tässä! Esimerkiksi kohtaus, jossa Elli luistelee haltioituneena järven teräsjäällä on ammennettu nuoruuden haavemaailmastani. Juuri siltä tuntui silloin, ja tuntuu edelleen, jos niin tahdon.
Myös balettikuvauksissa olen käyttänyt omia kokemuksiani. Koskaan en voi unohtaa, miten kihelmöivää on odottaa näytöksen alkamista esiripun takana ja miltä tuntuu onnistua. Sekin auttoi, että kirjan kirjoittamisen aikaan nykytanssinopettajani päätti teettää ryhmällämme klassisen baletin harjoituksia alkulämmittelynä, liikkeet ja niiden erilaiset haastavuudet palautuivat konkreettisesti mieleeni.
Aina ei kuitenkaan voi käyttää omaa kokemusmaailmaansa hyväksi. Esimerkiksi Kuituset-lastensarjassani 7-vuotiaiden kaksosten vanhemmat ovat kuolleet. Voin vain yrittää eläytyä siihen, millä tavoin poikien ikävä tulee esiin. Siihen tarvitaan jonkin verran kehityspsykologian tuntemusta (miten minkäkin ikäinen lapsi reagoi traagisiin tapahtumiin, millä viiveellä jne.), mutta yhtä hyvin voin sekoittaa lasten tuntemuksiin omia isoihin menetyksiin liittyviä aikuistunteitani, ja näin löytää mahdollisimman toimivan yhdistelmän.
Sallan tavoin ”näyttelen” kohtauksia kirjoittaessani, jopa ilman heittomerkkejä. Liikun, juoksen, puhun (luen aina kaiken ääneen), tanssin, huudan, halaan (vaikka itseäni) – eläydyn kaistapäänä. Juttelen henkilöitteni kanssa: vänkään ja myötäilen, suutun ja pyydän anteeksi. Suurimman osan kanssa on helppo ystävystyä.
Joissakin asioissa muistini on vähän liiankin hyvä: muistan, miltä tuntui iva 15-vuotiaana – kaikki epäreiluudet ynnä muut negatiiviset tuntemukset ovat yhtä tosia kuin 30 vuotta sitten, ei tarvitse kuin avata vanha päiväkirja tai pään kaapisto ja valita hyllyltä sopiva tunnetila.
Suloisinta on kuitenkin kirjoittaa positiivisista tunnelmista kuten ihastumisista tai iloisista yllätyksistä. Eräs mukavimmista kirjoistani saamista kritiikeistä on tullut Marika Laijärven kynästä: ”Erityiskiitos Vili Voipioille pussausjutuista, jotka on kuvattu kauniisti ilman kitsiä”. Arvostelusta on yli kolme vuotta, mutta leijun edelleen! On hykerryttävää kirjoittaa ensirakastumisista ja muistakin ensimmäistä kertaa tapahtuvista asioista, koska silloin voin elää tuntemukset yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä onkin ehkä parasta lapsille kirjoittamisessa: saan pitää portit lapsuuteen sepposellaan! No, ehkä porteista ei aina avaudu pelkästään kauniita maisemia, mutta myös pelottavien öisten metsien läpi kulkeminen on kiehtovaa – vaikka joskus, auh, niin raskasta.
14 marraskuun, 2010 klo 7:06 pm
Terhi
”On hykerryttävää kirjoittaa ensirakastumisista ja muistakin ensimmäistä kertaa tapahtuvista asioista”
-> (Lapsille ja) nuorille kirjoittamisessa onkin etuoikeutettua saada havainnoida uudestaan niitä monia ensimmäisiä, ainutlaatuisia kertoja… Ensi-ihastus, ensisuudelma… Kun kaikki on nupullaan ja elämä odotuksia täynnä.
14 marraskuun, 2010 klo 10:04 pm
kirsti k
Ja Anneliko muka tarvitsee vinkkejä tunnelmien luomiseen, tuskinpa! Vilkaiskaa Hämeen Sanomien Kalpea poika -jatkokertomusta. Mitä hyytävää jännitystä ja mahtavaa koukutusta!
http://www.hameensanomat.fi/?category=993
15 marraskuun, 2010 klo 10:38 am
Sari
Salla: ”Pitää editoidessa tasapainoilla eläytymisen ja etäältä katsomisen välillä. Tiukan analyyttinen editori minussa haluaisi karsia kaiken vähänkin melodramaattiseen vivahtavan, mutta yritän samalla pitää näppini kurissa, etten laimenna liikaa.”
Olen samaa koulukuntaa. Yksi kirjoittamisen vaikeita asioita on mielestäni juuri tämä. En haluaisi olla melodramaattinen, mutta pelkään myös kyynistä kuivakkuutta.
Toinen vaikea asia: miten kirjoittaa ymmärrettävää ja nätisti avautuvaa tekstiä, joka ei kuitenkaan selittelisi eikä ainakaan vääntäisi rautalankamalleja. Tämä tietenkin myös noitten tunneasioitten kohdalla. Siis miten näyttää se väkevä tunne hirveästi alleviivaamatta ja selittämättä, että hitsi vieköön, tämä on väkevä tunnelma nyt tässä.
Että saisi lukija sen ihan itse aistia.
Kamalan kiva, jos olen ainakin Annelin mielestä tässä joskus onnistunut.:)
15 marraskuun, 2010 klo 11:01 am
kirsti k
Voimakkaista tuntemuksista pystyy mielestäni kirjoittamaan alleviivaamatta toiminnan kautta, näyttämällä asioita. Jos esimerkiksi haluan kertoa katkeruudesta, yritän pistää henkilön käyttäytymään niin, että lukija aistii tunnetilan ilman että henkilö sanoo ”hiivatti, tuntuupa katkeralta”.
Olen Sallan ja Sarin kanssa vähän eri koulukuntaa melodramaattisuuden suhteen (ei suuri yllätys). Minä nimittäin haluan välillä tietoisesti käyttää tehokeinona tunteiden paisuttelua ja mahtipontisuutta. Joskus se tuo tekstiin hakemaani ironiaa, riippuu tietenkin tyylilajista. Esimerkiksi melodramaattisen itseironian toimivuus on makuasia. Joitakin se varmasti ärsyttää.
15 marraskuun, 2010 klo 11:26 am
Sari
Toki toiminnan kautta. En tarkoittanut alleviivaamisella niinkään sitä, että sanottaisiin suoraan: ”Maija on nyt kamalan surullinen.” Vaan sitä, että mitä ja millaisia asioita kulloinkin olisi hyvä näyttää, että tunnelma ilmenisi vahvasti ja tuoreesti. Ja sopivasti. Ettei se olisi latteaa, muttei myöskään jäisi hämäräksi.
15 marraskuun, 2010 klo 12:00 pm
kirsti k
Sari, en tietenkään luullut, että olisit tarkoittanut alleviivaamisella asioiden suoraan sanomista! Heitin vain kehiin konkreettisen keinon, jolla itse yritän välttää alleviivaamista.
16 marraskuun, 2010 klo 10:24 am
Sari
No hups, tuosta esimerkkilauseesta “hiivatti, tuntuupa katkeralta” olisi melkein voinut luulla, että tarkoitit juuri sitä.
Ilmaisin näköjään niin epäselvästi, mitä pidän vaikeana, että osoitin samalla sen todeksi. 🙂
16 marraskuun, 2010 klo 11:06 am
Marika
Välikommentti Kirstille: onpa hauskaa saada palautetta kritiikistä, harvemmin niistä nimittäin tulee yhtään mitään kommenttia (edes haukkumakirjeitä tai vihapostia :). Vaikkei kritiikkejä tietenkään kirjoiteta kirjailijoille, he tuntuvat muistavan ne kaikista parhaiten. Itsekin muistan jotkut omista kirjoista kirjoitetut.
Tunnelmien kuvaus on minusta se kaikkein vaikein kirjoittamisessa. Ja viime kädessähän sittähän kirjallisuudessa on kyse. Tapahtumia voi listata vaikka ranskalaisin viivoin, mutta ”sisään pääseminen” on se juttu. Mulla auttaa musiikki. Kuuntelen henkilön ja tilanteen mukaista musiikkia ja haen tunnetiloja. Siitä se sitten aukenee tahi ei.