Vielä muutama hyvin pieni ja yksinkertainen ajatus sarjoista, baijista ja sanataiteesta ylipäätään.

En rupea luettelemaan sarjojen ansioita ja hyviä puolia, eikä muittenkaan enää tarvitse. Ne ovat oikein hyvin tiedossa täällä Grafomaniassa. En myöskään keksi mitään perustelua sille ajatukselle, että yksittäisteos olisi automaattisesti parempi ja arvokkaampi kuin sarjan osa. (Tosin en ole ihan varma, onko kukaan tällaista koskaan väittänytkään.)

Se lienee kuitenkin selvä, että yksittäiskirja ja sarjan osa ovat ainakin jossain määrin erilaisia kirjallisuuden muotoja. Sarjassa muodostuu – luonnollisesti – pitempi kaari kuin yksittäiskirjassa. Yksittäiskirjaan on saatava koko juttu kerralla, sillä sitä kirjoittava tietää, että poikaa ja paluuta ei tule. Sarjan osa voi olla itsenäinen ja toimia omillaan, ja usein näin onkin, mutta yhtä kaikki sarjan maailma täydentyy osa osalta.

Yksittäiskirja on uusi tuttavuus. Sitä on tietysti myös sarjan ensimmäinen osa, mutta yksittäiskirjalla ei ole mahdollisuutta kehittäytyä. Enkä nyt sisällytä uutuuteen arvolatausta, sillä tuttuus voi olla yhtä arvokasta. Puhun eroista.

Monimuotoisuus on tärkeää. Ajatellaan vaikka baijia, kiinanjokidelfiiniä, joka on ilmeisesti hävinnyt sukupuuttoon. Ennen se valteli Jangtse-joessa ja pärjäsi hyvin vaikka oli melkein sokea. Sitä kutsuttiin Jangtsen jumalattareksi, vaan eipä ollut sille sijaa ihmisen maailmassa. Kyllähän sitä ilmankin tulee toimeen, mutta minusta maailma ilman kiinanjokidelfiiniä on huonolaatuinen.

Lanu-kirja on mielestäni –  kai kaikkien meidän mielestä –  sanataideteos, oli se sarjaa tai ei. Se ei ole pelkästään keino vaikeitten aiheitten käsittelyyn, ei mikään opetuspaketti eikä vain viihdeväline, vaan ensisijaisesti taideteos niin kuin kaikki kaunokirjat. Siksikin on tärkeää, että lanu-kirjallisuus säilyttää monimuotoisuutensa. Että on sarjaa ja yksittäiskirjaa, on novellia, runoa ja draamaa, fantasiaa ja realismia.

Sarjoittuminen näyttää olevan sellainen ilmiö, joka vain laajenee. Miten se vaikuttaa koko lanu-kirjallisuuteen ja sen monimuotoisuuteen? Ei kai se voi olla jotenkin vaikuttamatta, että yhä useammat kirjoittavat yhä enemmän sarjoja? Jos lanu-kirjallisuuden tutkijat ja kriitikot eivät kysyisi näitä kysymyksiä eivätkä kiinnittäisi tilanteeseen huomiota, he olisivat minun mielestäni yhtä sokeita kuin baijit silloin, kun niitä vielä oli.

Tämä on viimeinen blogaukseni Grafomaniassa. Grafomaanikkona on ollut mukavaa ja jännittävää, mutta alan jo vähäsen haiskahtaa kuin Amaryllixin kalat ikään. Lämpimästi tervetuloa, tuoreet ja hyväntuoksuiset voimat!

Mainokset