Rouva Huu on kirjoittanut postauksen lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostukseen liittyen:

http://lastenkirjahylly.blogspot.com/2010/11/pois-ahtaista-karsinoista.html

Jutussa mainittu Seita (ent. Parkkola, nyk. Vuorela) ja aihe muutenkin innoittivat minut kirjoittamaan lopultakin pienen tiivistelmän Helsingin kirjamessujen paneelista, joka oli otsikoitu provosoivasti ”Nuortenkirjallisuus – pelkkää roskaa?”.

Paneelin otsikko oli tosiaan tarkoituksella valittu vetämään kuulijoita, ja siinä myös onnistuttiin. Penkkirivit olivat täynnä ja osa kuulijoista seisoi reunamilla. Otsikko pohjautui itse asiassa paneelin järjestäneen LUKUfiilis-lehden palstaan, jonka nimi on Roskaa?. Roskaa?-palstalla käsitellään kirjoja tai kirjallisuuden ilmiöitä, jotka herättävät tunteita ja mielipiteitä ja jotka ovat yleensä joko aliarvostettuja tai yliarvostettuja. Mukana keskustelemassa olivat lisäkseni kirjailijat Seita Vuorela ja Markku Karpio ja kirjastonhoitaja, kirjavinkkari Reetta Saine.

Aloitimme toteamalla, että nuortenkirjallisuus ei ole pelkkää roskaa. Se on myös roskaa, niin kuin mikä tahansa muukin kirjallisuus. Emme kokeneet tarpeelliseksi jäädä todistelemaan nuortenkirjallisuuden arvoa tai ruikuttamaan arvostuksen vähyyttä. Heittäydyimme pohtimaan nuortenkirjallisuuden rajoja, mistä ne tulevat, ovatko ne tarpeen ja rajoittavatko nuortenkirjailijat myös itse itseään.

Toisinaan nuortenkirjallisuutta näkee käsiteltävän ikään kuin kasvatustyön jatkeena. Ulkoa (ja toisinaan kirjailijan sisältäkin) tulee odotus siitä, että nuortenkirjallisuus välittää oikeita arvoja, voimaannuttaa nuoria, antaa toimintamalleja ja helpottaa vaikeiden asioiden käsittelyä. Nämä ovat kaikki hienoja ja tärkeitä asioita, mutta jos tällaisia ominaisuuksia aletaan vaatimalla vaatia nuortenkirjoilta, ollaan vaarallisella tiellä.

Paneelissa pohdittiin myös seuraavia kysymyksiä: Saako nuortenkirjassa olla lohduton loppu? Voiko kirjoittaa moraalisesti epäilyttäviä kirjoja? Miksi oletetaan helposti, että nuori imee kaikki vaikutteensa yhdestä ainoasta kirjasta, vaikka todellisuudessa hän (kuten me muutkin) elää lukuisten vaikutteiden keskellä? Rajoittaako kirjailija itse itseään pohtimalla liiaksi, mikä on soveliasta ja miten hänen kirjansa tukisivat nuorta parhaalla mahdollisella tavalla kasvussa aikuiseksi?

Kannustaisin tässä ja nyt kaikkia meitä lasten- ja nuortenkirjailijoita haastamaan itseämme ja kirjoittamaan rohkeasti kirjallisuutta. Oli se sitten voimaannuttavaa, lohduttavaa, häiritsevää, kuvottavaa, naurattavaa, itkettävää tai aivot surraamaan pakottavaa. Ei pidätellä, ei sievistellä, ei mietitä ”onko tämä nyt sopivaa”. Uskotaan itseemme, vaikka se on välillä vaikeaa. Tehdään yhä parempia kirjoja. Nostetaan lippu korkealle ja pidetään se siellä.

Mainokset