You are currently browsing the monthly archive for joulukuu 2010.

Vuosi vaihtuu ja samalla vaihtuu hieman myös Grafomanian kirjoittajakokoonpano. Grafomaniassa on blogin vuosien aikana ollut tähän mennessä mukana 12 kirjoittajaa. Vaihtuvuus on siis aina kuulunut blogin luonteeseen. Alkuperäisistä kirjoittajista mukana olemme vielä minä ja Terhi Rannela.

Blogista ovat jättäytyneet nyt viimeksi pois Sari Peltoniemi, Markku Karpio ja Jukka-Pekka Palviainen. Grafomania säilyy kuitenkin kuuden kirjailijan blogina, sillä kolme uutta kirjoittajaa tulee mukaan. Heidät esitellään seuraavassa postauksessa.

Mainokset

Näin vuoden päätteeksi tein listaa nuortenkirjoista, jotka sävähdyttivät minua erityisesti tänä vuonna. Jätin tällä kertaa listalta pois Grafomanian aktiiviset kirjoittajat eli varsinaiset bloggaajat ja vakiokommentoijat, sillä kavereiden upeita kirjoja kehun estoitta muutenkin joka käänteessä. Listalle päätyikin sitten vain käännöskirjoja.

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox? (The Adoration of Jenna Fox). Suom. Arja Kantele. WSOY

Tästä hienosta ja syvällisestä, mutta samalla erittäin viihdyttävästä kirjasta kirjoitin näin:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Paljonko+ihmisess%C3%A4+on+keinotekoista/HS20100515SI1KU05co3

David Almond: Naakkakesä (Jackdaw Summer). Suom. Kaisa Kattelus. Tammi

Tällä tavalla arvioin kielellisestikin vavahduttavan teoksen:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Tappaa+vai++suojella/HS20100808SI1KU0359o

Kate Thompson: Yön eläjä (Creature of the Night). Suom. Jaakko Kankaanpää. Gummerus

Thompson on onnistunut luomaan aidosti karmivan kirjan, josta kirjoitin näin:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ikiaikaisia++ongelmanuoria/HS20101001SI1KU03hog

Timothée de Fombelle: Tobi Lolness (Tobie Lolness 1. La vie suspendue). Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi

Tästäkin olen jo kirjoittanut arvion Helsingin Sanomiin, mutta se odottaa vielä julkaisuaan. Suureen Tammeen rakennettu mikrokosmos pienine ihmisineen on kiehtova ja Tobin tarina jännittävä kasvukertomus. Kirjailija käyttää oivaltavasti eri aikatasoja ja pysäyttää kerronnan välillä kauniisiin suvantopaikkoihin. Jatko-osaakin odottelen.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit & Matkijanärhi. (Hunger Games: Catching Fire & Mockingjay). Suom. Helene Bützow. WSOY

Nälkäpeli-sarjan ensimmäisen osan luettuani en melkein malttanut odottaa jatko-osia. Tänä vuonna olenkin onnekseni saanut lukea sekä toisen että kolmannen osan. Kolmannen – ja samalla viimeisen – kirjan luin juuri äsken loppuun ja olen yhä vaikuttunut, vaikka aivan viimeisillä sivuilla teki mieli ohjeistaa kirjailijaa sanomalla, että vähempikin riittäisi.

Nälkäpelissä maailma on jakautunut 12 vyöhykkeeseen, joita johtaa yksi vyöhyke nimeltä Capitol. Capitol järjestää Nälkäpelejä, jotka näytetään suorina televisiolähetyksinä kaikilla vyöhykkeillä ja kaikkien on pakko katsoa. Pelissä jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan kaksi lasta tai nuorta, tribuuttia, jotka osallistuvat julmaan henkiinjäämistaisteluun. Pelin tarkoitus on yksinkertainen: tappaa muut ja säilyä itse hengissä. Sarjan päähenkilö on Vyöhykkeen 12 toinen tribuutti, tyttö nimeltä Katniss Everdeen.

Trilogia kasvaa varsinkin viimeisessä osassaan peliksi vallasta ja luottamuksesta. Mistä tietää, kuka valehtelee? Mistä tietää, minkä puolesta kannattaa taistella? Olen yrittänyt analysoida kirjojen tehon salaisuutta. Yksi taso on tietenkin jännittävä juoni, sillä jokaisessa osassa on sananmukaisesti kyse elämästä ja kuolemasta. Kirjojen kerronnassa tai rakenteessa ei ole mitään erikoista eikä kieli ole millään lailla poikkeuksellista. Juoni rullaa ihan hyvin eteenpäin, mutta melko tavanomaisella kerronnalla. Katniss on henkilönä ihan kiinnostava mutta ei tajuntaa räjäyttävä. Sarjan romanttinen kolmiodraama ei aiheuta minussa suuria väristyksiä.

Nälkäpeli-sarjassa minua kiehtoo arvaamattomuus, joka liittyy toisaalta juonen yllättäviin käänteisiin ja toisaalta niihin odotuksiin, joita minulla on lukijana. Collins kasvattaa jännitystä ja saa odottamaan tiettyjä asioita. ”Tässä käy nyt tietysti niin että…”. Ja sitten ei käykään. Odotettua kliimaksia ei tule. Tulee antikliimaksi, joka onkin paljon parempi. En voi myöskään lukijana luottaa siihen, että henkilöt pysyvät hengissä. Heitä kuolee paljon. Muitakin kauheuksia tapahtuu, mutta ne vaikuttavat henkilöhahmoihin. Jos heitä on isketty veitsellä, he vuotavat verta. Jos he ovat menettäneet rakkaansa, heidän mielenterveytensä järkkyy. Jos he ovat olleet pelinappuloita, he menettävät luottamuksensa ihmisiin. Nämä ovat ehkä niitä asioita, jotka ovat saaneet minut ahmimaan kirjan toisensa jälkeen.

Mitä vuoden 2010 parhaita teille tulee mieleen?

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Topelius-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2010 ilmestyneet nuortenkirjat:

Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys (Karisto)
Marika Laijärvi: Vaihtoaskelia (WSOY)
Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri (WSOY)
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä (Otava)
Leena Valmu: Veera tiellä (WSOY)

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Arvid Lydecken -palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet lastenkirjat:

Maijaliisa Dieckmann: Väläys pimeässä (BTJ-Avain)
Niina Hakalahti, kuv. Jukka Lemmetty: Tuukka-Omar (Tammi)
Anneli Kanto: FC Tytsyt (Karisto)
Katariina Romppainen: Roolipeliä (Otava)
Myry Voipio, kuv. Christel Rönns: Ylipainoinen yksisarvinen ja muita kertomuksia (Lasten Keskus)

Voittajat julkistetaan 14.1.2011. Kunakin vuonna palkitaan edellisenä vuonna ilmestyneiden kirjojen parhaat.

Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoja tukee Kopiosto.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja Katariina Ahtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko Emma Saure.

Grafomania onnittelee erittäin lämpimästi kaikkia ehdokkaita! Mukana on melkoinen joukko nykyisiä, entisiä ja tuleviakin Grafomanian kirjoittajia.

Täällä lyhyet luonnehdinnat teoksista:

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoehdokkaiden luonnehdinnat

Anneli Kannon FC Tytsyt (Futistyttö 3) on ehdolla Vuoden urheilukirjaksi 2010. Suuronnittelut Annelille!
FC Tytsyt kansikuva

http://yle.fi/urheilu/lajit/urheilusahkeet/2010/12/valinnat_vuoden_urheilukirja_-finalistit_julkistettu_2211072.html

Kanto/Rannela raportoi, täällä Kanto
Nanowrimo päättyi virallisesti viime perjantaina. Saimme Terhin kanssa kokoon 95 liuskaa, mikä on riittävän paljon. Olemme jo yli puolimatkan krouvin, mikä helpottaa. Loppu ei ehkä häämötä mutta siintää.
Kummallakin oli takanaan kurja viikko. Terhi oli taistellut New Yorkin matkansa puolesta – Finnairin lakko kun sotki alkuperäiset matkasuunnitelmat. Minä puolestani olin taistellut erilaisissa hoitoneuvotteluissa dementtisen äitini hoidon puolesta. Tämä kuvaa muuten aika hyvin ikäkausierojamme. Muutoin kollega on kollega ja kirjoittajakaveri, ikää ei tule ajatelleeksi.
Olimme siis saaneet aikaiseksi vain vähän, kumpikin yhden luvun. Mutta kuten tiedämme, vähän viikossa, paljon vuodessa. Parempi että etenee vaikka vain puolen sivun verran kuin että ei etene ollenkaan.
Tuula kävi meitä moikkaamassa, mikä juhlisti nanoilun päättymistä. Kuin myös sorbettimässäily (Terhi vadelmaa, Tuula mansikkaa ja Anneli mangoa) ja se seikka, että Tuula sai Plättä-palkinnon ja minäkin sijoituin 10 parhaan joukkoon.
Sovimme tulevaisuudesta ja päätimme deadlinen, joka on ensi tammikuussa. Joulukuulle sovimme kaksi tapaamista ja sovimme myös editoinnin periaatteista, jotka ovat mahdollisimmat vapaat. Saa editoida toisen tekstiä vapaasti ja kysymättä. Ja saa editoida takaisin, jos kaveri meni nappaamaan pois jonkun oman lempparin.
Yhdessä kirjoittamisen parhaita puolia on, että voi puhua kirjoittamisesta jonkun kanssa. Tällä kertaa puhuimme aloittamisen vaikeudesta. Siinä tuntuu aina olevan jonkinlainen kynnys, jonka yli on päästävä. Varsinkin, jos aloittaa jotain uudenlaista tai erityisen hankalalta tuntuvaa.
On ikään kuin annettava itselleen lupa sanoa. Tai paremminkin, on suostuttava ottamaan tehtävä vastaan.
Tämä onkin muuten yleispätevä juttu. Sekä myyttien että kansansatujen rakenteeseen kuuluu, että sankari ensin kieltäytyy tehtävästä. Hän katsoo olevansa (tai on) liian nuori, liian taitamaton, tyhmänä pidetty tms. Sitten kuitenkin käy ilmi, että vastaanpyristeleminen ei auta: matkaan on lähdettävä. Matkan varrella sankari sitten oppii mitä hänen on opittava pystyäkseen suorittamaan tehtävänsä. Hädässä ja pulassa ollessaan hän saa yllättäviä apureita ja taikavoimia. Kun hän palaa tehtävän suorittaneena, hän on muuttunut itse ja tuo yhteisölleen ”taikavoiman” (joka voi olla monenlainen) ja siten auttaa koko yhteisöä.
Kirjailijuuden kuva?

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot