You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2011.

Ylivalotus

Posti toi tänään tekijänkappaleet eli viides Tapio ja Moona -kirja Ylivalotus on ilmestynyt. Tässä kirjan esittelyteksti:

Lukiota viimeistä vuotta käyvä Moona istuu sairaalan käytävällä ja toivoo parasta. On tapahtunut paljon, enemmän kuin elämään yleensä samaan aikaan on suotavaa mahtua.

Moonan ystävä Maija on palannut yllättäen Venäjältä takaisin lukioon. Lähtö hyväntekeväisyystyöhön oli odottamaton siirto Maijalta, ja tuossa hän nyt on, kuin ikonista keskelle hälisevää aulaa laskeutuneena. Maija palasi, koska Jumala oli neuvonut niin. Moona oli esittänyt saman toiveen moneen kertaan. Miksei Maija kuunnellut häntä? Myös Leon käytös hämmentää Moonaa. Poika tekee itseään tykö, mutta Moonasta ei ole vain kaveriksi. Onneksi lukionsa aloittaneelle Tapiolle voi uskoutua: miksi kuopatuista tunteista ei pääse eroon? Ylivalotuksen langat kiristyvät kohti jännittävää loppua. Latautunut teksti onnistuu vastaansanomattomasti liikuttelemaan lukijan tunteita.

Tapio ja Moona -sarja kuvaa herkkävireisesti Prometheus-leirillä tavanneiden nuorten ystävyyttä, pohdintoja ja arjen haasteita. Ylivalotus on elämänmyönteisen sarjan mieleenpainuva viides osa, jonka kysymykset ovat tuttuja kaikille elämänkatsomustaan etsiville.

Ja tässä ote kirjasta:

”Moona kuvasi karuselliin unohtuneen lapasen, lammikon reunalle kuolleen kärpäsen, ruskeaksi muuttuneita ruohonkorsia, toisistaan turvaa etsiviä tupakantumppeja. Oliko tässäkään mitään omaperäistä? Vai oliko tämä vain tekotaiteellista sontaa? Ei ollut mikään uusi ajatus etsiä kauneutta rumuudesta. Vaikka eihän hän etsinyt kauneutta, hän etsi tavallisuutta, syksyn olemusta luonnosta ja ihmisten toimista. Hän ei ollut kuitenkaan varma siitä, mitä halusi kuvillaan sanoa. Hänellä ei ollut selvää visiota. Tuuli iski väreitä vesilätäkön pintaan, ja Moonaa puistatti.

Se ei ollut paha puistatus. Se oli hyvä puistatus. Haave uudesta ja uudistumisesta. Joskus täytyi tuulla, että vanhat pölyt lähtisivät pois. Joskus täytyi ikävöidä, että osaisi päästää irti.”

Beautiful Blogger
Grafomania on saanut Beautiful Blogger -palkinnon Marika Laijärveltä. Grafomania kiittää tunnustuksesta!

Toiveena tunnustuksen ohessa on, että tunnustuksen saanut kertoisi seitsemän asiaa itsestään. Kuka haluaa aloittaa?

Saa myös mielellään kertoa, mille blogeille antaisi itse palkinnon.

Terhin ja minun yhteiskirjan ensimmäinen versio on valmis. Se tuntuu hämmästyttävältä.

Ryhdyimme hommaan puoliksi leikinpäiten, puoliksi, koska ajatus yhdessä kirjoittamisesta viehätti. Kävi myös vähän kateeksi M. Kuusta! Meitä yhdistää marraskuun inho. Ajattelimme, että Nanowrimo auttaisi sietämään tuon inhan kuukauden. Niin kuin auttoikin.

Tunsimme toisemme ennestään ja ehkä meillä oli peukkutuntuma, että voisimme tulla toimeen keskenämme ja pystyä yhteistyöhön. Olemme molemmat toimittajia, mikä varmaan teki asiasta yksinkertaisemman: suhtaudumme versiointiin ja palautteeseen lunkisti ja itsestäänselvästi emmekä ota kommentteja henkilökohtaisina loukkauksina. Yhdessä vaiheessa päätimme, että kumpikin saa vapaasti editoida toisen tekstiä. Niin olemme myös tehneet, käsittääkseni ilman traumoja.

Yhdessä kirjoittaminen oli mukavaa. Se oli myös erilaista kuin yksin kirjoittaminen ja siten tervetullutta vaihtelua.

Yhdessä keksiminen vasta hauskaa olikin. Meillä oli noin kerran kuussa kirjailijatreffit samassa tietyssä Lumo-kahvilassa (nomen est omen). Tapaamisia oikein odotin. Ne olivat lumottuja juhlahetkiä. Sai puhua kirjoittamisesta, kustantamokuulumisista ja tehdystä tekstistä. Tunnelmaa kohottivat kahvilan ihanat leivonnaiset ja kahvi – tärkeitä nekin. Keskustelimme paljon henkilöistä, juonesta, rakenteesta ja erilaisista tekstityyleistä, joita käsikirjoituksessamme on. Yritimme sovittaa yhteen mielikuviamme henkilöistä ja tapahtumapaikoista.

Oli jännittävää lähettää oma tekstinsä Terhille, ja kun puolestani sain Terhiltä tekstiä, oli kuin olisin joulupaketin saanut. Yhdessä oli kevyempää kirjoittaa kuin yksin. Tekstiä syntyi hämmästyttävän nopeasti, kun toinen teki puolet työstä.

Emme kirjoita samanlaista tekstiä, ja ensimmäisessä versiossa saumat näkyvät. Myös henkilöt heijaavat jonkin verran. Teksti on nyt hyllyllä jäähtymässä, mutta seuraavalla kierroksella tarkoitus on hioa teksti yhtenäiseksi, korjailla henkilökuvia ja jarruttaa liian nopeasti laukkaavaa juonta. Ehkä myös osa dialogia kääntyy eeppiseksi kerronnaksi.

Mutta johtopäätös: kiitos Terhi, kanssasi olisi itse asiassa kiva yhteiskirjoittaa toisenkin kerran.

Anneli

*****

Terhi jatkaa:

Kiitos samoin, Anneli! Tunne on erittäin molemminpuolinen.

Toista tarinaahan nimittäin emme ole suunnitelleet lainkaan, emme todellakaan ole esimerkiksi keskustelleet sen rakenteesta tai henkilöhahmoista, ehei… Emme ainakaan ole antaneet uusien pulppuavien ideoiden häiritä kirjoittamistamme.

Päivä kerrallaan, sivu kerrallaan, kertomus kerrallaan. Meidän pitää muuten sopia uudet Lumo-treffit, kunhan tässä ehditään.

Itsekin olen ihmeissäni siitä, että lokakuussa (!) aloittamamme romaani on näin hyvässä vaiheessa. Harvoin ensimmäinen versio on kohdallani näin hiottu, ei todellakaan valmis, mutta lupaava paketti kaiken kaikkiaan. Käsikirjoitus elää aivan erilaista elämää, kun sitä tarkastelee kaksi silmäparia.

Käsikirjoitus lepää tällä hetkellä. Viimeisin kirjoitusvaihe oli niin intensiivinen, että hahmoillemme tekee hyvää saada meihin etäisyyttä. Tässä vaiheessa tarina on vielä hyvin toiminnallinen ja seikkailullinen, seuraavassa versiossa alamme syventää hahmojen motiiveja (ja tässä vaiheessa me myös kirjoitamme omia romaanejamme…).

Kirjoittaminen on ollut ihan älyttömän hauskaa! Olen monesti nauranut ääneen lukiessani Annelin tekstiä ja kirjoittaessani itse. Tarinamme on humoristinen, mutta paikka paikoin myös hyvin traaginen. Tammikuun alussa kirjoittamiani kohtauksia voi kuvailla kuvottaviksi. Henkilöhahmomme ovat tulleet hyvin läheisiksi, ja olen nauttinut heidän seurastaan.

Kirjoittajana Anneli on hyvin aikaansaava, tehokas, eeppinen, kuvaileva ja rönsyilevä (ja poskettoman hauska!). Minä taas olen hitaampi, dialogipainotteinen, päälauseisiin uskova ja pohtimisaikaa kaipaava. Välillä on haastavaa saada tyylit synkkaamaan, mutta uskon, että vihonviimeisessä versiossa olemme onnistuneet saamaan saumat piiloon. Se auttaa, että kummallakin on oma päähenkilö.

Tässä kuulumisia tällä kertaa. Jatketaan sitten taas, kun kirjoittamisessa tapahtuu seuraava käänne.

 

Suurkiitos kaikille onnitteluista, olette ykkösiä! Liitelen, enkä tiedä laskeudunko ikinä.

Tässä puhe, jonka pidin palkintojuhlassa tänään 14.1.2011. Oscar-meininkiä!

 

”Kipinöi vatsassa ja maistuu epätodellisen mehukkaalta. Jo ehdokkuus maistui, tuntui unelta.

 

Haluan ensimmäisenä kiittää miltei mahdottoman tehtävän edessä ollutta raatia.

 

Kiitän myös kustannustoimittaja Sirja Kuneliusta, joka uskoi käsikirjoitukseen ja paneutui siihen hellän valppaasti — ja koko Kariston väkeä, erityisesti Pirta Syrjästä, jota ilman en olisi kirjailija.

 

Kotiväelle kiitos kuuntelevista korvista, ilosta, lohdusta ja tarjoamastanne materiaalista.

 

Ja kollegat, ilman teidän tukeanne kirjoittaminen olisi paljon nihkeämpää, kiitos innoituksesta.

 

Sokerina pohjalla tahdon kiittää kahta vahvaa naista: kiitos suurenmoisesta kannustuksesta lukion äidinkielen opettajalleni Liisa Heikkiselle ja isoäidilleni Anna-Liisa Willandtille, joka on jo lentänyt kirahvin selässä kauas.

 

Piruettiystävyys oli pakko kirjoittaa.

 

Kuusi vuotta sitten päässäni alkoi jyskyttää lause MUSTA TULEE ISONA BALETTITANSSIJA. Lenkillä, nukkumaan mennessä, imuroidessa MUSTA TULEE ISONA BALETTITANSSIJA. Ehkä realistinen ajatus nuorelle tytölle, mutta nelikymppiselle… joka on aikoinaan harrastanut balettia, joutunut lopettamaan selän reistaillessa ja kuvitellut luopumisen tuskan hälvenneen ajat sitten. Mutta kun on kerran päässyt baletin taikapiiriin, sen lumo on sitkeä.

 

Kaikuna nuoruusvuosilta päässäni takovasta pakkoajatuksesta MUSTA TULEE ISONA BALETTITANSSIJA oli päästävä eroon. Kirjoittamalla.

 

Tarvitsin epävarman Ellin ja hänelle peilikuvaksi täydellisen Doriksen, jota ei ole olemassa. Doris on jäänne lapsuuden mielikuvitusystävästä, jota vastaan Ellin on pakko kääntyä tullakseen Elliksi.

 

Kirjoitin tarinan, ja kuinka ollakaan:  ärsyttävä pakkolause katosi.

 

Topelius-palkinnosta haluan iloita täydellä teholla tänään ja aina, palkinto tuo varmuutta kirjoittamiseeni.

 

Toisaalta pidän taiteen palkitsemista ongelmallisena. Juoksukilpailun voittaa ensimmäisenä maaliviivan ylittänyt. Kirjoja ei voi samalla tavalla asettaa paremmuusjärjestykseen, aina on kysymys osittain mielipiteestä, ja joka vuosi jää kimmeltäviä helmiä ilman ehdokkuuksia tai palkintoja.

 

Haastan kaikki rummuttamaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja medioissa, AINA kun siihen tarjoutuu pienikin mahdollisuus.

 

Kiitos kaikille, jotka kirjoittavat lapsille ja nuorille. Tämä työ on paitsi hauskaa myös merkityksellistä.”

 

Ja sitten vielä Maijaliisalle lämmin rutistus, taitaa olla jo viideskymmenes tänään. Upea nainen, upea kirja!

 

 

 

Näin iloisesti kävi, että upouusi bloggaajamme Kirsti Kuronen sai Topelius-palkinnon herkästä ja salaperäisestäkin Piruettiystävyydestä.

Suurensuuret halaukset ja onnittelut!

Maijaliisa Dieckman sai Lydecken-palkinnon kirjastaan Väläys pimeässä. Onnittelut myös!

Linkki Hesarin juttuun kommentissa.

Minulla on lomatekstikriisi. Yhdistelin eilisiltana hajanaiset tekstitiedostot ja aikatasot toisiinsa. Lomatekstini ei olekaan enää nysä. Se on kasvanut teinitekstiksi, 70 liuskan mittaan, ja sille myöntämäni kuukauden kirjoitusloma on ohi.

Loppiaisen myötä vuodenvaihteen juhlasuma on takana ja kalenterissa aukeaa kevät 2011, jossa pitäisi tehdä keskittynyttä kirjallista työtä. Mitä sitten, kun mieli tahtoisi jatkaa tätä loma-ajan rakkausprojektia?

Ongelmani on itse luotu. Kuka käski myöntämään itselleen kuukauden tehdä ihan mitä tahansa? (Oma NaNoWriMo, mutta ilman tulostavoitetta – ja valitettavasti myös ilman kirittävää vertaisyhteisöä.)

Olen ilmeisen kykenemätön tekemään yhtä tekstiä kerrallaan. Kokeilen, piirustelen, sommittelen juonikuvioita ja hahmottelen kivoja henkilöitä, vaikka kirjoitan parhaillaan jo jostakin muusta.  Erityisen vaikeaa kuri on oikolukuvaiheessa, silloin pilkun paikkoihin turhautunut mieli suorastaan syöksisi seikkailukertomusta tai mahdollisten maailmojen tapahtumakarttaa.

Voisin käskeä itseäni palaamaan ruotuun ja pysyä suunnitelmassani. Romaanin kolmas versio vaatii tekijänsä nyt kun ehjää kirjoittamisaikaa on, sanoo Järjen ääni. Se on tärkeää työtä tärkeästä aiheesta, sanoo Itsensä Johtamisen ääni (jota suurimman osan aikaa vihaan.) Se on se, mitä tuli luvattua, sanoo Apurahansaajan ääni, joka muistuttaa itseään siitä, miten kirjastoapurahoissa kärkisijoilla ollut kirjailija kiittää itseään juuri tarkasta sitoutumisestaan esittämiinsä työsuunnitelmiin  (HS 4.1.2011.) Lomatekstiin jääminen olisi siis tuhon tie.  Mutta se olisi hauskaa, mutisee Sisäinen kirjoittajalapsi. Ketä tässä siis alkaisi kuunnella?

Miten te ratkaisette tekstien moneuden ongelman? Aikataulutatteko ja auttaako se oikeasti? Auttaako vuorokauden aika: jos aamulla on lastenkirjailija, voiko illan antaa sille, että on dekkaristi tai scifikirjailija? Onko tekstien viidakossa darwinistisen selviytymisen laki: vahvin teksti voittaa, koska se vain tylysti kasvaa muiden yli?

On hetkiä, jotka pysyvät. Ne tuovat pilkettä alakulon päiviin. Ne voi tarvittaessa kaivaa takataskusta lievittämään mitä tahansa murhetta.

Torstai 18. joulukuuta 2003 on päivä, johon palaan yhä ja yhä.

Olen juuri urakoinut joulusiivouksen ikävimmän osuuden, lattianpesun. Haen postin: joulukortteja, paikallislehti ja kirje. Sydämeni lähtee jumpsuttamaan holtittomasti. A5-kokoisessa kuoressa on Kariston logo. Kuori on ohut. Aiemmin olen saanut paksuja, kun käsikirjoitus on palautettu. Tämän on oltava jotain muuta.

Harpon postilaatikolta sisälle, pyörin muutaman ympyrän keittiössä ja pistän teen hautumaan. Asetan kuoren keskelle pöytää. Kuorin omenan ja voitelen leivän. Käyn ulkona harjaamassa hiukseni, luen joulukortit ja haen tuulettuneet petivaatteet sisälle. Käyn pissalla, parsin sukan, panen joulu-cd:n soimaan, raapaisen tulen kynttilöihin ja katan välipalan olohuoneeseen. Kerran nostan kuoren ja yritän tihrustaa valoa vasten, tuloksetta. Kaadan teen, istun sohvan nurkkaan, haukkaan omenasta (ehkä leivästäkin). Luen paikallislehdestä viisi sivua, en ymmärrä mitään.

Nostan pöydältä kuoren, taivuttelen sitä hetken ja lopulta revin rumasti auki. Pumppuni hakkaa tietään ulos rinnasta. Kirjeeseen on liimattu joulupukki-kiiltokuva. ”Hei! Minulla on sinulle oikein iloista joulunalusasiaa, jonka lähetän näin perinteisen kirjeen muodossa: olemme päättäneet hyväksyä käsikirjoituksesi Vili Voipio Kariston kustannusohjelmaan…” Mieltäni järisyttävät lauseet on kirjoittanut kustannustoimittaja Pirta Syrjänen, sukua hyville haltijoille.

Eivoiollatotta, eivoiollatotta, eivoiollatotta! Itken ja huudan, hikoilen ja tärisen. Soitan miehelleni töihin, ensin väärään numeroon. Luulee, että isompikin hätä. Pyöräilen lumimöhjössä kilometrin bussipysäkille kiljumaan uutisen pojalle, joka on menossa kavereittensa kanssa elokuviin. Lumisateen läpi näen mummun virneen ja kuulen sanat ”mitä mää sanoin”. Ole hyvä, tämä kirja on omistettu maailman kalleimmalle mummulle, joka ei hetkeäkään epäillyt!

Onko sinulla hetkiä, joita vaalit takataskussasi?

 

 

Grafomaniassa aloittaa nyt kolme uutta kirjoittajaa. He ovat: Tapani Bagge, Siri Kolu ja Kirsti Kuronen! Blogi ottaa uudet kirjoittajat lämpimästi vastaan ja odottaa jo mielenkiinnolla heidän ensimmäisiä postauksiaan.

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot