Minulla on lomatekstikriisi. Yhdistelin eilisiltana hajanaiset tekstitiedostot ja aikatasot toisiinsa. Lomatekstini ei olekaan enää nysä. Se on kasvanut teinitekstiksi, 70 liuskan mittaan, ja sille myöntämäni kuukauden kirjoitusloma on ohi.

Loppiaisen myötä vuodenvaihteen juhlasuma on takana ja kalenterissa aukeaa kevät 2011, jossa pitäisi tehdä keskittynyttä kirjallista työtä. Mitä sitten, kun mieli tahtoisi jatkaa tätä loma-ajan rakkausprojektia?

Ongelmani on itse luotu. Kuka käski myöntämään itselleen kuukauden tehdä ihan mitä tahansa? (Oma NaNoWriMo, mutta ilman tulostavoitetta – ja valitettavasti myös ilman kirittävää vertaisyhteisöä.)

Olen ilmeisen kykenemätön tekemään yhtä tekstiä kerrallaan. Kokeilen, piirustelen, sommittelen juonikuvioita ja hahmottelen kivoja henkilöitä, vaikka kirjoitan parhaillaan jo jostakin muusta.  Erityisen vaikeaa kuri on oikolukuvaiheessa, silloin pilkun paikkoihin turhautunut mieli suorastaan syöksisi seikkailukertomusta tai mahdollisten maailmojen tapahtumakarttaa.

Voisin käskeä itseäni palaamaan ruotuun ja pysyä suunnitelmassani. Romaanin kolmas versio vaatii tekijänsä nyt kun ehjää kirjoittamisaikaa on, sanoo Järjen ääni. Se on tärkeää työtä tärkeästä aiheesta, sanoo Itsensä Johtamisen ääni (jota suurimman osan aikaa vihaan.) Se on se, mitä tuli luvattua, sanoo Apurahansaajan ääni, joka muistuttaa itseään siitä, miten kirjastoapurahoissa kärkisijoilla ollut kirjailija kiittää itseään juuri tarkasta sitoutumisestaan esittämiinsä työsuunnitelmiin  (HS 4.1.2011.) Lomatekstiin jääminen olisi siis tuhon tie.  Mutta se olisi hauskaa, mutisee Sisäinen kirjoittajalapsi. Ketä tässä siis alkaisi kuunnella?

Miten te ratkaisette tekstien moneuden ongelman? Aikataulutatteko ja auttaako se oikeasti? Auttaako vuorokauden aika: jos aamulla on lastenkirjailija, voiko illan antaa sille, että on dekkaristi tai scifikirjailija? Onko tekstien viidakossa darwinistisen selviytymisen laki: vahvin teksti voittaa, koska se vain tylysti kasvaa muiden yli?

Mainokset