Minulla on lomatekstikriisi. Yhdistelin eilisiltana hajanaiset tekstitiedostot ja aikatasot toisiinsa. Lomatekstini ei olekaan enää nysä. Se on kasvanut teinitekstiksi, 70 liuskan mittaan, ja sille myöntämäni kuukauden kirjoitusloma on ohi.
Loppiaisen myötä vuodenvaihteen juhlasuma on takana ja kalenterissa aukeaa kevät 2011, jossa pitäisi tehdä keskittynyttä kirjallista työtä. Mitä sitten, kun mieli tahtoisi jatkaa tätä loma-ajan rakkausprojektia?
Ongelmani on itse luotu. Kuka käski myöntämään itselleen kuukauden tehdä ihan mitä tahansa? (Oma NaNoWriMo, mutta ilman tulostavoitetta – ja valitettavasti myös ilman kirittävää vertaisyhteisöä.)
Olen ilmeisen kykenemätön tekemään yhtä tekstiä kerrallaan. Kokeilen, piirustelen, sommittelen juonikuvioita ja hahmottelen kivoja henkilöitä, vaikka kirjoitan parhaillaan jo jostakin muusta. Erityisen vaikeaa kuri on oikolukuvaiheessa, silloin pilkun paikkoihin turhautunut mieli suorastaan syöksisi seikkailukertomusta tai mahdollisten maailmojen tapahtumakarttaa.
Voisin käskeä itseäni palaamaan ruotuun ja pysyä suunnitelmassani. Romaanin kolmas versio vaatii tekijänsä nyt kun ehjää kirjoittamisaikaa on, sanoo Järjen ääni. Se on tärkeää työtä tärkeästä aiheesta, sanoo Itsensä Johtamisen ääni (jota suurimman osan aikaa vihaan.) Se on se, mitä tuli luvattua, sanoo Apurahansaajan ääni, joka muistuttaa itseään siitä, miten kirjastoapurahoissa kärkisijoilla ollut kirjailija kiittää itseään juuri tarkasta sitoutumisestaan esittämiinsä työsuunnitelmiin (HS 4.1.2011.) Lomatekstiin jääminen olisi siis tuhon tie. Mutta se olisi hauskaa, mutisee Sisäinen kirjoittajalapsi. Ketä tässä siis alkaisi kuunnella?
Miten te ratkaisette tekstien moneuden ongelman? Aikataulutatteko ja auttaako se oikeasti? Auttaako vuorokauden aika: jos aamulla on lastenkirjailija, voiko illan antaa sille, että on dekkaristi tai scifikirjailija? Onko tekstien viidakossa darwinistisen selviytymisen laki: vahvin teksti voittaa, koska se vain tylysti kasvaa muiden yli?
3 kommenttia
Comments feed for this article
7 tammikuun, 2011 klo 5:10 pm
Anneli
Moi Siri! Kiitos bloggauksesta!
Näiden tilanteiden ratkaisuja taitaa olla yhtä monta kuin kirjoittajaakin. Tunnistan oikein hyvin tuon tilanteen, kun mieli alkaa kyllästyä jyystämäänsä projektiin ja karkailee hauskemmille laitumille. Usein se tapahtuu juuri silloin kun käsillä ovat tylsähköt viimeisten versioiden teot tai oikoluku.
Minusta on parempi silloin hiukan löysätä suitsia. Mutta vain vähän. Tyyliin: saat perjantaina hullutella tämän uuden tekstin parissa, jos koko viikon editoit ahkerasti. Joskus jopa onnistuu pilkkomaan päivän kahden projektin kesken.
Kannattaa pysyä hyvissä väleissä kirjoittavan minänsä kanssa, hellitellä sitä ja antaa sille vapauksia. Vapaudessa luovuus kukoistaa.
Olen aika hyvä palmikoimaan erilaisia kirjoitusprojekteja, mutta olen huomannut, että projektejen pitää olla eri vaiheissa. Kahta ykkösversiota rinnan ei synny. Peukalotuntumani on, että viikko on lyhin aika, jonka jälkeen projektia voi vaihtaa. Minulle ainakin päivä on liian lyhyt. Siirtymiin menee aika lailla aikaa.
7 tammikuun, 2011 klo 5:37 pm
kirsti k
Samoilla linjoilla.
Tykkään kirjoittaa montaa tekstiä yhtä aikaa. Yleensä nappaan työn alle kaverin, joka sillä hetkellä onnistuu parhaiten flirttaamaan. Hyvin harvoin tarvitsen deadlineja, koska yritän pitää huolen siitä, että seurustelu jokaisen kaverin kanssa saa edetä omaan tahtiin. Väkisin pinnistäminen on pepusta.
Paras lopputulos syntyy, kun saa kuunnella Sirin mainitsemaa sisäistä kirjoittajalastaan; pakottomuus ja kirjoittamisen ilo siirtyvät tekstiin. ”Lomatekstit” ja ”kakkostekstit” haluan nostaa samalle viivalle ykkösten kanssa. Tartun aina houkuttelevimpaan!
10 tammikuun, 2011 klo 4:09 pm
Terhi
Onpa mukavaa lukea Sirin postaus. Jään odottamaan Cameron-aiheita…
”Onko tekstien viidakossa darwinistisen selviytymisen laki: vahvin teksti voittaa, koska se vain tylysti kasvaa muiden yli?”
Näinkin sen voisi ajatella. En edes viitsi sanoa, kuinka monta keskeneräistä tekstiä minulla on. Mieli tekisi askarrella yhden jos toisenkin kanssa, mutta lopulta voittajaksi päätyy se, josta kustannustoimittaja on ilmoittanut: ”ilmestyy elokuussa”.
Tarvitsen aina, aina, ulkopuolisen asettamia deadlineja niin toimittajana kuin kirjailijanakin. Minun luovuuteni tarvitsee rajoja.
Toinen vahva ja erittäin käytännöllinen motivaation tuoja on apuraha: tämän kirjoitan, koska tämän olen kirjallisesti luvannut, ja tähän työsuunnitelmaan on lautakunta uskonut.
100 % intensiivisesti pystyn kerralla keskittymään vain yhteen tarinaan.