You are currently browsing the monthly archive for maaliskuu 2011.
KIRJASTOHISTORIAA AURASSA
– KIRJAVINKKARIN 200. PAIKKAKUNTA!
Kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä ja kirjailija Terhi Rannela vierailevat Auran ja Tarvasjoen kirjaston vieraina 5.-7.4.11.
Taiteen keskustoimikunta on myöntänyt työparille apurahan monikultuuristen työpajojen pitämiseksi yläkouluissa. Työpajoissa oppilaat kuulevat kirjavinkkausta erilaisia kulttuureja edustavien nuorten elämästä ja pääsevät Intiaan, Amsterdamiin ja Jäämerelle Terhi Rannelan kirjojen ja matkakuvien avulla. Työpajoissa oppilaat myös saavat osallistua ja tehdä itse – mitä, se selviää työpajassa.
Rannelan ja Mäkelän monikulttuuriskirjallinen kiertue Varsinais-Suomeen on osa suomalaista kirjastohistoriaa ja lasten- ja nuortenkirjastotyötä. Aura on tasan 200. paikkakunta, jossa kirjavinkkauksen kantaäidiksi kutsuttu Marja-Leena Mäkelä on tehnyt kirjavinkkausta.
Kirjavinkkaus on lukemaanhoukutusmenetelmä, joka alun perin on tuotu Ruotsista suomenruotsalaisiin kirjastoihin, mm. Pietarsaareen, josta Mäkelä puolestaan vuonna 1989 nappasi idean osaksi lastenkirjastotyötä Seinäjoella. Vähitellen tieto tästä oivasta lasten lukemisen innostamiseksi tehdystä työstä levisi kirjastoihin, Mäkelä sai opastaa kollegoita kirjavinkkareiksi, kirjoittaa aiheesta Kirjavinkkarikirjan (3.p. BTJ-Kirjastopalvelu 2003) ja nyt runsas 20 vuotta myöhemmin kirjavinkkaus on monissa kirjastoissa luonteva osa arkipäivää.
Kirjavinkkaus on tärkeää tulevaisuustyötä, kuten kaikki lasten ja kirjan eteen tehty työ on. Perusteluja tälle työlle on lukemattomia, joista ensimmäisenä voi sanoa oman äidinkielemme säilyttämisen. Työpari Mäkelä-Rannela ovat nyt jo kolmatta kertaa yhdessä liikkeellä lukemaan innostajina ja tämä kiertue jatkuu taas syksyllä.
Kirjastonhoitaja Marja-Leena Mäkelä on saanut lastenkulttuurin valtionpalkinnon 2000, mutta ei ole jäänyt lepäämään palkinnon valokehiin. Viime vuosina hän on kehittänyt kaverikirjavinkkausta ja kouluttanut lukuisia kaverikirjavinkkareita. Se työ jatkuu ympäri Suomea. Onhan päivänselvää että omanikäisen tai vähän vanhemman nuoren suositus painaa paljon enemmän kuin ikivanhan kirjastolaisen.
Kirjailija Terhi Rannela on kirjoittanut useita nuortenromaaneja, muun muassa reissaamiseen ja vieraisiin kulttuureihin tutustumaan usuttavan Kerttu & Mira -trilogian. Seuraavaksi hän matkustaa Pekingiin.
Totean heti tähän kirjoitukseni alkuun, että tämä teksti sisältää lähinnä hajanaisia mietelmiä ja kysymyksiä, ei niinkään vastauksia tai edes punnittuja mielipiteitä. En nimittäin itsekään tiedä, mitä mieltä näistä kaikista kysymyksistä olen. Haluaisin kuitenkin herättää niistä keskustelua ja kuulla teidän näkemyksiänne.
Minua on jo pidemmän aikaa vaivannut nuortenkirjallisuuden käsittely ja arvottaminen pitkälti aiheen kautta. Eli kärjistäen: nuortenkirja on hyvä ja kiinnostava, kun siinä on hyvä ja kiinnostava aihe. Aihe saa olla mielellään ”tärkeä” ja ”ajankohtainen”. Aihetta olisi lisäksi suotavaa käsitellä niin, että se avartaa nuorten maailmankuvaa, lisää suvaitsevaisuutta ja tekee nuoresta lukijasta kaikin puolin paremman ihmisen. Kirja on väline, joka aiheensa ja sen käsittelyn perusteella hoitaa tehtävänsä paremmin tai huonommin.
Nuortenkirjallisuudesta puhuttaessa kuulee toisinaan, että olisi hyvä, jos nuortenkirjallisuudessa käsiteltäisiin tätä ja tätä aihetta ja että siinä esiintyisi näitä ja näitä asioita. Nuortenkirjoihin kaivataan milloin kuoleman milloin maahanmuuton, köyhyyden, poikien harrastusten tai syrjäytymisen käsittelyä. Kirjoihin toivotaan ydinperheitä, sisarussuhteita, uusperheitä, heteroita, homoja, tummaihoisia, suomenruotsalaisia, kuolemansairaita, onnellisia ja tasapainoisia tai onnettomia ja epätasapainoisia. Ei tässä sinänsä mitään vikaa ole, kyllähän toiveita saa esittää. Mutta koska olette viimeksi kuulleet jonkun toivovan nuortenkirjoihin lisää kielellistä irrottelua, rakenteiden vaihtelua, tyylilajeilla leikittelyä, parodiaa, kokeilevuutta? Käydäänkö missään keskustelua siitä, mitä kaikkea muuta nuortenkirjat ovat kuin pelkkä aihe ja sen käsittely? Käydäänkö nuortenkirjallisuudesta aitoa kirjallisuuskeskustelua?
Tästä päästään takaisin tuohon nuortenkirjallisuuden välinearvoon. Kun nuortenkirjoista puhutaan, ei monestikaan puhuta mielestäni varsinaisesti kirjallisuudesta. Puhutaan kirjan kohderyhmästä, mietitään millaisia arvoja kirja välittää, millä lailla se vahvistaa nuoren identiteettiä ja siitä, miten tärkeää on, että ”juuri tästä aiheesta kirjoitetaan”. Jos jokin kirja nousee hitiksi, iloitaan siitä, että se on saanut nuoret lukemaan. Kirja voi siis olla väline lukuharrastuksen kehittämiseen. En sano, että tässäkään olisi sinänsä mitään vikaa. Ehkä vain kaipaan toisinaan vähän erilaista kirjallisuuskeskustelua. Kun sanotaan, että Suomessa kirjoitetaan tällä hetkellä paljon laadukasta nuortenkirjallisuutta, haluaisin kysyä, mikä siitä tekee laadukasta? Mitkä ovat ne seikat? Mitä te sanoisitte?
Tiedän enemmän kuin hyvin, että kaksi ensimmäistä kirjaani ovat olleet monille tärkeitä, merkittäviä ja rakkaita lukukokemuksia juuri aiheensa (kahden tytön välinen rakkaus) takia. Niissä ei ole ehkä kaunokirjallisesti mitään kovin mullistavaa, ne eivät räjäytä tajuntaa kiinnostavalla rakenteella tai kiehtovalla kielellä. Onko aihe siis sittenkin tärkein? Haikailenko ihan turhan päiten teoksia, jotka uudistaisivat nuortenkirjallisuutta muunkin kuin aiheensa perusteella? Onko tämä tekotaiteellista haihattelua, joka ei piittaa nuorista lukijoista ja näiden kiinnostuksenkohteista?
Olen ylittänyt suuren kynnyksen. Lääkäri- ja muutenkin hoitokammoisena olen saanut varattua analyysi- ja hoitoajan kehutulta osteopaatilta. Rannekanavaoireyhtymäni saa vihdoin hoitoa!
”Teetkö jotain säännöllistä työtä, jossa ranne rasittuu”, kysyttiin. Päivittäin. Maalaan tekstiä ja siirrän kappaleita uusiin paikkoihin, käsi tärisee joka aamupäivä, kun juonenkäänteet vievät ja sormet takovat tekstiä. Erityisen pahaksi vaiva pääsi, kun käytin ihanaa miniläppäriäni, jossa pienen näppäimistön takia sormet pitää ahtaa piukalle ja jännittää rannetta entistä isompaan kulmaan.
En tietenkään ajattele rasittavani rannetta. Teen työtä, jota rakastan. Ja illalla voin vollata, kun porkkanan pilkkominen kokkiveitsellä on työlästä tai kun esineet vierivät kädestä.
Minulla on kirjoittajantauti. Sillä voi olla tekemistä toisen kirjoittajantaudin, niska-hartiajännityksen kanssa. Äkillinen kunnon verenkierto niskassa tai olkapään trapetsiuslihaksessa tuntuu melkein humalalta.
Kirjoittajien kanssa jutellessa tulee nyökyteltyä samanmielisenä, kun ihmiset kuvaavat päätetyön jumauttamaa selkäänsä tai ruudun välkynnästä laukeavaa migreeniään.
Aloin miettiä näitä ihanan ammatin vaivoja, kun olen koettanut saada ihmisiä tietoiseksi siitä, miten tärkeää on saada vapaat taiteilijat työeläketurvan piiriin. Vaikka jumppaamme ja ulkoilemme ja boulderoimme (kuulema tämä olisi paras keino niskan lukkoihin) ja pidämme itsestämme kaiken puolin huolta, ja vaikka mielemme on ikinuori, vanhenee kirjoittajan ruumis. Eikö vuosikymmeniä koneen ääressä istuneella ihmisellä olekaan oikeutta työeläkkeeseen vain siksi, ettei hänellä ole työsuhdetta?
Hesarin keskustelupalstalla ensimmäinen kommentti uutiseen taidejärjestöjen eläkeponnesta (HS 18.3.2011) oli Anja Snellmanin termein taidevihainen: ”eläkää enemmän tuloilla, vähemmän apurahoilla, jonkun nämä eläkkeet on maksettava tilipusseistaan.” Eikö eläketalkoisiin, myös näihin omiinsa, osallistu myös taiteilija itse, joka maksaa veroa jokaisesta kirjamyynnistään, esiintymispalkkioistaan, nykyään vähentää vakuutusturvan myös yli neljän kuukauden apurahoistaan. Juuri tätä MELA-järjestelmän toimivuutta tällä aloitteella nyt koetetaankin kehittää.
HS:n keskustelupalsta on kuuluisa verenpaineen nostattaja, tämän tiedämme, menköön se lähdekritiikistä. Mielipideilmasto tekee silti varovaiseksi. Voiko kirjailijana sanoa, että ranne falskaa, juuri työn takia? Olenko silloin jo sormi jonkun tilipussissa?
Ei kirjoittaja ole köyhä eikä kipeä eikä oikeasti vanhene koskaan, päätän ajatella. Onhan meillä mielikuvitus?
Kuvakirjani Vilma Virtanen ja uimataito on ilmestynyt.
Tämä on toinen kuvakirjani, ensimmäinen oli nimeltään Jakke ja Simo. Vilman on erinomaisen humoristisesti kuvittanut nuori graafikko Noora Katto, sama, joka on tehnyt futiskirjojen kannet. Oikeastaan aika hauska, Katto ja Kanto.
Kuvakirjat ovat hurmaavia tehdä. Nautin suunnattomasti pienen lapsen maailmaan putoamisesta. Toisekseen muistan oikein hyvin kuvakirjat, joita iltalukemisiksi lapsilleni luin. Ne olivat erittäin merkittäviä kirjoja.
Suosikkeja meillä olivat Mikko Mallikkaat, Janoschin Pikku karhu ja pikku tiikeri -kirjat, Mauri Kunnas (erityisesti 12 lahjaa joulupukille) sekä Arnold Lobelin Sikariimit sekä Lennart Hellsingin filosofinen Muna.
Mikä suhde grafomaanikoilla ja kommentaattoreilla on kuvakirjoihin?
”Maksamme matkat, tarjoamme ruoan ja ostamme muutaman kirjasi. Miltäs kuulostaa?”
Itkisinkö vai nauraisin? Oletan, ettei rehtori vitsaile. Itken. Tai ainakin loukkaannun. Jätän kouluvierailun väliin.
Puhutaan kirjailijoiden kouluvierailusta. Johtaako vierailu harhaan, kun kysymys on kirjailijan pitämästä esitelmästä tai luennosta? Kutsutulle vieraalle ei yleensä makseta. Luulen, että läheskään kaikki rehtorit tai opettajat eivät ymmärrä, mistä kouluvierailussa on kysymys. Kuvitellaan, että tilaisuudessa kirjailija suu vaahdossa mainostaa omia kirjojaan, jopa myy niitä. Miksi siitä pitäisi maksaa?
Koulun kirjailijavierailulla kirjailija pitää oppitunnin, tai useamman. Hän kertoo kirjailijan ammatista, lukemisen tärkeydestä, aiheiden keksimisestä, työskentelytavoista, unelmien välttämättömyydestä, kirjoittamisen huumasta ja haasteista, vastaa oppilaita askarruttaneisiin kysymyksiin — kukin persoonallisella tavallaan. Esitelmä vaatii aina paitsi ennakkosuunnittelua myös räätälöintiä kullekin ryhmälle sopivaksi. Usein vierailun aikana lapsille konkretisoituu ajatus siitä, että kirjailijan työ voi olla ammatti siinä missä palomies tai opettaja: kirjailija ei ole enää pelkkä nimi kirjan kannessa, vaan oikea ihminen. Kirjailijan vierailu koulussa voi olla oppilaalle ikimuistoinen elämys.
Suomessa monikaan kirjailija ei elä pelkästään kirjoja kirjoittamalla. Erilaiset esitelmöinnit ovat usein kirjailijalle oleellinen tulonlähde.
Kirjailijavierailuista löytyy lisätietoa Lukukeskuksen sivuilta: www.lukukeskus.fi
Siellä on perusteellisesti kerrottu onnistuneen vierailun eväät. Myös palkkiot.
Palaan vielä kirjailijavierailuun. Onko se paras mahdollinen sanavalinta? Ymmärretäänkö vierailun sisältö väärin? Mikä olisi yksiselitteisempi — kirjailijaluento, -esitelmä?
Korhonen ja kadonnut faija on se kirja, jonka useimmiten mainitsen esikoisekseni, mutta eihän se ihan ensimmäinen ollut. Jo 12-vuotiaana kirjoitin äidinkielen opettajani Matti Kortelaisen yllytyksestä nuortenjännärin Gubbe ja kumppanit, joka ilmestyi viidessä osassa Keski-Uusimaan nuortenpalstalla syksyllä 1975 ja josta sain jo oikein rahapalkkion, 80 markkaa. Ensimmäisen Jerry Cottonini, Kohtuus kaikessa – ruumis päivässä, tein 20-vuotiaana 1983, kun päätoimittaja Seppo Tuisku kysyi, kiinnostaisiko minua kokeilla Cottonia. Kun ensimmäinen meni läpi, jäin postista pois ja aloin tehdä seikkailutarinoita työkseni, Cottonien lisäksi myös FinnWestejä. Siinä vierähti kymmenen vuotta ja opin ammatin.
Ensimmäinen omalla nimelläni julkaistu kirja ilmestyi 1991 Banana Pressiltä eli Pahkasian kustantajalta: seikkailuromaani Arvaamaton aarre, jota painettiin vain tilauksesta ja niin, että tilaaja sai päättää kolmen päähenkilön nimen. Kirjoitin kirjan kuukaudessa tilaustyönä, Markku Paretskoin ja Juha Ruusuvuoren alkuperäisideasta. Ruusuvuoreen olin tutustunut yhteisen päähenkilömme Jerry Cottonin kautta.
Nyt huomaan, että lähes kaikki alkupään tuotantoni on syntynyt tilauksesta tai ehdotuksesta. Olen ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tarttunut tilaisuuteen.
Myös Korhonen juontaa juuresta Cottonista. Jyväskylän yliopistolla oli 1991 Jerry Cotton -seminaari sen kunniaksi, että Cotton täytti Suomessa 30 vuotta. Tilaisuudessa oli puhumassa myös Kirsti Manninen, joka oli lukenut Cottoneitani. Häneltä oli tilattu nuortenjännäri WSOY:n uuteen Kylmä hiki -sarjaan ja hän neuvoi minuakin kokeilemaan, koska arveli tyylini sopivan nuortenjännäriin.
Innostuin nin, että soitin heti seuraavana arkipäivänä WSOY:lle ja ilmoitin tekeväni heille nuortenjännärin Kylmä hiki -sarjaan. Kustantamosta taisi vastata toimituksen sihteeri, joka kehotti kirjoittaman käsiksen ja tarjoamaan sitä sitten heille. Niin tein, ja läpi meni. Alkua vähän tiivistettiin toimittajan kanssa, muuta isompaa muutosta ei tarvittu. Keväällä 1993 kirja sitten ilmestyi.
Cottoneissa olin seikkaillut FBI-agentin mukana New Yorkissa ja Havaijilla ja monesssa muussa paikassa, jossa en vieläkään ole käynyt. Korhosen sijoitin kotikaupunkiini Keravalle, josta olin tosin jo muuttanut Hämeenlinnaan,. ja käytin muutenkin tutumpia aineksia. Päähenkilö oli kesätöissä postissa ja hänen isänsä oli kaatopaikan vartija. Minä olin kokeillut molempia ammatteja. Paljon muitakin omia kokemuksia tuli hyödynnettyä. Matti Ruokonen teki mainion kannen, jonka surrealistista otetta usein koulukäynneillä ihmetellään.
Ei eka Korhonen vieläkään tunnu minusta huonolta kirjalta. Kyllä sitä kärsii selailla. Mutta ei sen ilmestyminen toisaalta ollut niinkään iso juttu kuin ensimmäisen oman Cottonin saaminen käsiini. Rakas se on silti, niin kuin kaikki omat tai yhteiset lapseni.
Karo Hämäläinen kirjoitti blogissaan ensimmäisen kirjansa synnystä:
http://karohamalainen.wordpress.com/2011/03/12/samulin-synty/
Tästä inspiroituneena päätin kertoa itsekin, miten ensimmäinen kirjani näki päivänvalon. Oli kesä 1999, lukion toisen ja kolmannen vuoden välinen kesä. Keväällä WSOY oli julkistanut nuortenkirjakilpailun, ja olin pyöritellyt mielessäni mahdollisuutta osallistua siihen. Olin siihen mennessä kulkenut kirjoittajana sanataidekoulun kautta ilmaisutaidon lukion kirjallisen ilmaisun kursseille, ja tekstini olivat muuttuneet keskeneräisistä (ja sellaisiksi jääneistä) fantasiaromaaneista realistisiksi novelleiksi. Minusta alkoi yhä vahvemmin tuntua, että pystyisin kirjoittamaan kokonaisen romaanikäsikirjoituksen, realistisen nuortenkirjan.
Minulle oli alusta saakka selvää, että sijoittaisin romaanini lukiomaailmaan ja kirjoittaisin tytön rakastumisesta toiseen tyttöön. Fucking Åmål oli pyörinyt elokuvateattereissa, ja olin nähnyt sen useamman kerran. Halusin kirjoittaa jotain vähän samankaltaista. Olin myös huomannut, ettei kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa ollut käsitelty kovin paljon tyttöjen välistä rakkautta. Tiesin tahtovani kirjoittaa aiheesta valoisasti, vailla identiteettiin liittyvää hillitöntä ahdistusta. Halusin, että päähenkilöni perhe ja ystävät tietäisivät hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan.
Kirjoitin kesän aikana käsikirjoitusta, ja jostain siihen putkahtivat myös kaksi enkeliä, jotka kommentoivat tapahtumia. Aika varhaisessa vaiheessa minulla oli tiedossa käsikirjoituksen nimi, Kun enkelit katsovat muualle. Oikeastaan se taisi olla minulla tiedossa jo ennen kuin tiesin kirjasta juuri mitään muuta.
Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. En ehtinyt miettiä kovinkaan paljon rakennetta tai kieltä. Minulla oli kiire saada käsis valmiiksi määräpäivään mennessä. Olin ajatellut, että saisin tekstin tehtyä ennen koulun alkua, mutta toisin kävi, joten elokuussa koulupäivien päätyttyä ryntäsin kotiin kirjoittamaan. Sain käsikirjoituksen valmiiksi juuri ja juuri ennen kilpailun umpeutumista. Luin sen läpi, lähetin kisaan – ja sitten pyrin unohtamaan koko asian.
Olin aiemminkin osallistunut kirjoituskilpailuihin enkä ollut sijoittunut niissä millään lailla. En odottanut tältä kilpailulta muuta, etten joutuisi pettymään. Kannustin itseäni sillä, että olin sentään saanut kokonaisen romaanikäsikirjoituksen valmiiksi.
Tuli syksy, tuli talvi, tulivat kilpailun tulokset. Kolmen kärki: Eija Laitisen (nyk. Lappalainen) ja Anne Leinosen Lokkeja rakastava veli, Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa ja Laura Honkasalon Metsästä tuli Syöjätär. Ei minun käsikirjoitustani. Nielin pienen pettymykseni ja jatkoin tavallista, kiireistä kouluelämääni.
Tuli kevät, ja tuli WSOY:ltä ruskea kirjekuori. Siinä kerrottiin, että kustantamossa oli valittu kilpailuun lähetetyistä käsikirjoituksista kymmenen, joissa oli potentiaalia eli mahdollisuus muokkauksen jälkeen tulla kustannetuiksi. Kun enkelit katsovat muualle oli yksi niistä. Nousin kirjekuori kädessäni parikymmentä senttiä maan pinnan yläpuolelle enkä olisi malttanut odottaa kesää ja palautekurssia.
Tuli kesä ja palautekurssi. Tapasin kurssilla muita kilpailuun osallistuneita, kustannustoimittajia ja kirjailija Jukka Parkkisen, jonka kaikki kirjat olin lukenut, useat jopa monta kertaa. Sain hyvää, kannustavaa ja kriittistä palautetta. Henkilömäärää piti karsia ja rakennetta muuttaa muistaakseni monessa kohtaa. Kurssilta palattuani olin täynnä intoa ja ryhdyin työhön.
Kirjan ilmestymiseen meni kurssista pari vuotta, joka tuntui silloin ikuisuudelta, mutta vihdoin vuonna 2002 pitelin käsissäni esikoiskirjaani, jonka kannen vaaleanpunaisia enkeleitä katselen vieläkin erityisellä hellyydellä.
Miten teidän muiden ensimmäiset kirjat ovat syntyneet?
Nuorten kirjallisuuslehti Lukufiiliksen nettisivut ovat uudistuneet ja nyt lehdessä olevat kirja-arviot löytyvät myös netistä:
http://www.lukukeskus.fi/lukufiilis/
Lukufiilikseen kirjoittavat arvioita pääasiassa yläkoulu- ja lukioikäiset nuoret eri puolilta Suomea. Valtaosa lehdessä arvioitavista teoksista on nuortenkirjoja, mutta joukossa on myös aikuistenkirjoja, joiden olemme toimituskunnassa arvelleet kiinnostavan nuoria lehden lukijoita. Osa arvioiden tekijöistä on kokeneita kirjoittajia, osa kirjoittaa kirja-arviota ensimmäistä kertaa.
Toinen nettisivu, jossa on nuorten kirjoittamia arvioita, on Sivupiiri:
Sivupiirissä on myös kirjavinkkareiden vinkkauksia kiinnostavista lukukokemuksista.
Tutustukaa ihmeessä molempiin sivuihin!
Vuoden 2011 Lasten LukuVarkaus -ehdokkaiksi on valittu seitsemän kirjaa:
Reetta Aarnio: Virvatulen vartijat (Otava)
Johanna Arola: Henkka Henkari, pikku supersankari (LK-Julkaisut Oy)
Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit (Karisto)
Niina Hakalahti: Tuukka-Omar (Tammi)
Siri Kolu: Me Rosvolat (Otava)
Tuija Lehtinen: Vauhdin hurmaa, Vintiöt! (Otava)
Sari Peltoniemi: Kissataksi (Tammi)
Ehdokkaat on valinnut aikuisraati, mutta palkinnon saajan päättävät lapset. Kuusihenkiseen lapsiraatiin kuuluvat tänä vuonna Varkauden Lehtoniemen koulun oppilaat Saaga Suhonen (3.lk), Nemo Kauhanen (4.lk) ja Henni Ekola (6.lk) sekä Könönpellon koulusta Tatu Karvinen (4.lk), Taru Pesonen (5.lk) ja Emma Pulkkinen (6.lk).
Voittajakirja julkistetaan 15.6.2011.
Grafomania onnittelee sydämellisesti kaikkia ehdokkaita, bonus-onnet lähtevät grafomaanikko Sirille ja ex-grafomaanikko Sarille!
Grafomania 
Uusimmat kommentit