Olen ylittänyt suuren kynnyksen. Lääkäri- ja muutenkin hoitokammoisena olen saanut varattua analyysi- ja hoitoajan kehutulta osteopaatilta. Rannekanavaoireyhtymäni saa vihdoin hoitoa!

”Teetkö jotain säännöllistä työtä,  jossa ranne rasittuu”, kysyttiin. Päivittäin. Maalaan tekstiä ja siirrän kappaleita uusiin paikkoihin, käsi tärisee joka aamupäivä, kun juonenkäänteet vievät ja sormet takovat tekstiä.  Erityisen pahaksi vaiva pääsi, kun käytin ihanaa miniläppäriäni, jossa pienen näppäimistön takia sormet pitää ahtaa piukalle ja jännittää rannetta entistä  isompaan kulmaan.

En tietenkään ajattele rasittavani rannetta. Teen työtä, jota rakastan. Ja illalla voin vollata, kun porkkanan pilkkominen kokkiveitsellä on työlästä tai kun esineet vierivät kädestä.

Minulla on kirjoittajantauti. Sillä voi olla tekemistä toisen kirjoittajantaudin, niska-hartiajännityksen kanssa. Äkillinen kunnon verenkierto niskassa tai olkapään trapetsiuslihaksessa tuntuu melkein humalalta.

Kirjoittajien kanssa jutellessa tulee nyökyteltyä samanmielisenä, kun ihmiset kuvaavat päätetyön jumauttamaa selkäänsä tai ruudun välkynnästä laukeavaa migreeniään.

Aloin miettiä näitä ihanan ammatin vaivoja, kun olen koettanut saada ihmisiä tietoiseksi siitä, miten tärkeää on saada vapaat taiteilijat työeläketurvan piiriin. Vaikka jumppaamme ja ulkoilemme ja boulderoimme (kuulema tämä olisi paras keino niskan lukkoihin) ja pidämme itsestämme kaiken puolin huolta, ja vaikka mielemme on ikinuori, vanhenee kirjoittajan ruumis.  Eikö vuosikymmeniä koneen ääressä istuneella ihmisellä olekaan oikeutta työeläkkeeseen vain siksi, ettei hänellä ole työsuhdetta?

Hesarin keskustelupalstalla ensimmäinen kommentti uutiseen taidejärjestöjen eläkeponnesta (HS 18.3.2011) oli Anja Snellmanin termein taidevihainen: ”eläkää enemmän tuloilla, vähemmän apurahoilla, jonkun nämä eläkkeet on maksettava tilipusseistaan.” Eikö eläketalkoisiin, myös näihin omiinsa, osallistu myös taiteilija itse,  joka maksaa veroa jokaisesta kirjamyynnistään, esiintymispalkkioistaan,  nykyään vähentää vakuutusturvan myös  yli neljän kuukauden apurahoistaan. Juuri tätä MELA-järjestelmän toimivuutta tällä aloitteella nyt koetetaankin kehittää.

HS:n keskustelupalsta on kuuluisa verenpaineen nostattaja, tämän tiedämme, menköön se lähdekritiikistä. Mielipideilmasto tekee silti varovaiseksi. Voiko kirjailijana sanoa, että ranne falskaa, juuri työn takia? Olenko silloin jo sormi jonkun tilipussissa?

Ei kirjoittaja ole köyhä eikä kipeä eikä oikeasti vanhene koskaan, päätän ajatella. Onhan meillä mielikuvitus?

Mainokset