You are currently browsing the monthly archive for Touko 2011.

Olen kirjoittanut nuortenromaanieni lisäksi lyhytproosaa nuorille, sanomalehdissä ilmestyneen lasten joulujatkokertomuksen, vitsikirjoja ja tällä hetkellä olen mukana tekemässä televisiosarjaa. Ei siis missään tapauksessa voi väittää, ettenkö olisi kirjoittajana kokeillut siipiäni erilaisten tekstien parissa.

Nuortenromaanini muistuttavat kuitenkin tietyssä mielessä toisiaan. Niissä on toki hyvin erilaisia kerrontaratkaisuja ja rakenteita (ks. aiempi postaus), mutta ne ovat kaikki realistisia, nykyaikaan sijoittuvia, melko lailla henkilövetoisia nuortenromaaneja. Niissä on arkielämää, pohdintaa, usein jonkin verran rakkauttakin. Ne eivät ole kovin juonivetoisia, vaikka lukija haluaisikin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tunnelmat ja tilanteet ovat keskeisemmässä roolissa kuin toiminta. Niistä voi halutessaan tehdä tuotantoni niputtavia toteamuksia, jotka alkavat sanoilla ”Salla Simukan nuortenromaaneissa…” Voisi ajatella, että olen näissä kirjoissa löytänyt tyylini ja ääneni.

Siksi onkin jännittävää ja jossain määrin pelottavaa kirjoittaa tällä hetkellä kirjaa, joka poikkeaa aiemmasta tuotannostani. Työn alla oleva kirjakin on nuortenromaani, mutta ei realistinen. Siinä on scifi-elementtejä tai ehkä se on lähinnä spefiä (=spekulatiivista fiktiota). Lisäksi se on huomattavasti juonivetoisempi kuin mikään aiempi teokseni. Olen sitä kirjoittaessani tuntenut olevani poissa mukavuusalueeltani, mutta samalla itselleni uusi maasto on saanut minut yrittämään uudenlaisia askeleita, kannustanut katsomaan uusin silmin.

Mikä minua sitten pelottaa? Tietenkin ensisijaisesti se, osaanko ja olenko tarpeeksi hyvä. Tuttua kirjoitustapaa on helppo hioa paremmaksi, mutta uuden kanssa on varsinkin aluksi melkoista räpiköimistä. Sekin pelottaa, miten kirja aikanaan otetaan vastaan. Innostuvatko lukijat vai pettyvätkö he, kun ovat odottaneet minun kirjaltani jotain muuta?

Olen kirjoitusprosessin aikana joutunut myös muistuttamaan itseäni siitä, ettei omia vahvuuksia kannata unohtaa nurkkaan pölyttymään, vaikka kirjoittaisikin uudenlaista tekstiä. Omat vahvimmat alueet kannattaa valjastaa uuden tekstin käyttöön, tehdä omannäköistä proosaa, vaikka se poikkeaisikin aiemmasta. Juonivetoisuus ei tarkoita syvien henkilöhahmojen hylkäämistä. Toiminta ei tarkoita sitä, ettei pohdinnalle olisi sijaa.

Miten te muut olette kokeneet uudistumisen haasteen? Tiedän, että monet teistä ovat kirjoittaneet hyvin monenlaisia kirjoja. Entä miten suhtaudutte lukijana siihen, että kirjailija kirjoittaa jotain aiemmasta tuotannostaan poikkeavaa?

Kirjoitin Lukufiiliksen nettisivuille pienen toivomuslistan:

http://www.lukukeskus.fi/lukufiilis/toivomuslista/

Listan asiat ovat pitkälti niitä samoja, joita olemme täällä Grafomaniassakin käsitelleet. Koska Lukufiiliksen sivuilla ei ole kommentointimahdollisuutta, laitan kuitenkin linkin myös tänne, jotta listaa voi halutessaan kommentoida.

Olen kirjoittajana melko rakennekeskeinen. En osaa kunnolla aloittaa romaanin kirjoittamista, ennen kuin sen rakenne on minulle aika tarkkaan selvillä. Yritän miettiä rakennetta siltä kannalta, mikä tukisi parhaiten koko kirjaa ja sen aiheita ja houkuttelisi lukijan lukemaan eteenpäin. En yritä tarkoituksella hankaloittaa lukemista erikoisella rakenteella, mutta toisinaan haluan tuoda jonkun jujun tai uuden tason tekstiin rakenneratkaisulla.

Kun kirjoitin Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssin, en vielä miettinyt kovinkaan paljon rakenneasioita. Enkeleissäkin on kuitenkin jo pientä rakenteellista vaihtelua: peruskerronnan lomassa on kahden (mielikuvitus)enkelin dialogeja ja päähenkilön Kirsikan kirjoittamia tekstejä. Minuuttivalssin lukujen alussa kulkee tulkintani Frédéric Chopinin ja George Sandin rakkaustarinasta eräänlaisena sisartarinana romaanin Susannan ja Kirsikan tarinalle.

Viimeisissä rakenne oli mielessäni selvänä jo alusta alkaen. Kolme tyttöä, kolme erilaista kertojanääntä. Minämuodossa kerrottujen jaksojen lisäksi Viimeisissä on kuvattu tyttöjen kohtaamisia kolmannessa persoonassa, ulkopuolisen kertojan silmin. Oikeastaan yhtä paljon kuin oman seksuaalisuuden etsinnästä Viimeiset nimittäin kertoo mielestäni näiden kolmen tytön kasvamisesta eri suuntiin. Romaanin alussa, syksyn alussa, he ovat kolme siskoa. Romaanin lopussa, syksyn lopussa, he tavoittavat vielä hetkeksi henkisen sisaruuden tunteen, mutta kaikki tietävät jo, että erkanemisprosessi on alkanut eivätkä he voi pysäyttää sitä. Tämä näkyy tyttöjen yhteisissä kohtaamisissa, jotka muuttuvat lyhyemmiksi ja vaivaantunemmiksi. Alun riehakkuus on poissa.

Tapio ja Moona -sarjaa suunnitellessani yksi ajatuksistani oli se, että sarjan osat voisivat olla rakenteiltaan ja kerrontaratkaisuiltaan erilaisia. Kipinä tapahtuu yhden leiriviikon aikana, ja näkökulmahenkilönä peruskerronnassa on Tapio. Moonan ajatukset tulevat esiin tämän leiripäiväkirjaotteista. Halusin tehdä intensiivisen leirikuvauksen ja siksi rajasin ajan pelkkään viikkoon. Sarjan molemmat päähenkilöt pääsevät esille hieman eri tavoin.

Virhemarginaali ja Takatalvi on rakenteeltaan samanlaisia eli kerronta etenee kronologisesti kolmannessa persoonassa ja Tapio ja Moona vaihtelevat näkökulmahenkilöinä. Matkakuvaus Meno-paluu on rakenteeltaan ja kerronnaltaan sarjan tähän astisista kirjoista monipuolisin. Se sisältää Tapion ja Moonan minäkerrontaa, Tapion unia, Moonan ottamien valokuvien kuvailua, näytelmätekstimuotoon puettuja dialogeja ja tuliaisten listan. Monimuotoisuuden yksi tarkoitus on kuvata sitä, miten matkalla oleminen on täynnä monenlaisia, keskenään ehkä ristiriitaisiakin kokemuksia ja elämyksiä. Matkalla koetut asiat jäsentyvät mielessä eri tavoin kuin kotona eletty tavallinen elämä.

Viimeisimmässä kirjassani Ylivalotuksessa kerronta kulkee kahdessa eri aikatasossa. Toisessa aikaa kuluu vain joitakin tunteja, kun Moona istuu sairaalassa odottamassa tietoa. Toinen aikataso alkaa neljä kuukautta ennen sairaalatilannetta ja kertoo Moonan syksystä. Vähitellen aikatasot kohtaavat. Ylivalotuksen yhtenä teemana on usko, ja valitsin tämän kerrontarakenteen osin sen takia, että monesti uskonkysymykset ovat sellaisia, jotka risteilevät mielessä kriisihetkenä.

Ylivalotus on kokonaan Moonan näkökulmasta, mitä jotkut lukijat ovat jo ehtineet ihmetellä. Ei huolta, en ole unohtanut Tapiota. Ajatukseni on, että sarjan seuraava osa kuvaisi samaa syksyä Tapion näkökulmasta. En halunnut tällä kertaa molempien näkökulmia samoihin kansiin, sillä halusin pitää fokuksen Moonan tilanteessa. Tapion syksyyn liittyvät sitä paitsi melko erilaiset teemat kuin Moonan. Mielestäni oli parempi rakenneratkaisu jakaa syksy kahteen eri kirjaan.

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot