Olen kirjoittajana melko rakennekeskeinen. En osaa kunnolla aloittaa romaanin kirjoittamista, ennen kuin sen rakenne on minulle aika tarkkaan selvillä. Yritän miettiä rakennetta siltä kannalta, mikä tukisi parhaiten koko kirjaa ja sen aiheita ja houkuttelisi lukijan lukemaan eteenpäin. En yritä tarkoituksella hankaloittaa lukemista erikoisella rakenteella, mutta toisinaan haluan tuoda jonkun jujun tai uuden tason tekstiin rakenneratkaisulla.

Kun kirjoitin Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssin, en vielä miettinyt kovinkaan paljon rakenneasioita. Enkeleissäkin on kuitenkin jo pientä rakenteellista vaihtelua: peruskerronnan lomassa on kahden (mielikuvitus)enkelin dialogeja ja päähenkilön Kirsikan kirjoittamia tekstejä. Minuuttivalssin lukujen alussa kulkee tulkintani Frédéric Chopinin ja George Sandin rakkaustarinasta eräänlaisena sisartarinana romaanin Susannan ja Kirsikan tarinalle.

Viimeisissä rakenne oli mielessäni selvänä jo alusta alkaen. Kolme tyttöä, kolme erilaista kertojanääntä. Minämuodossa kerrottujen jaksojen lisäksi Viimeisissä on kuvattu tyttöjen kohtaamisia kolmannessa persoonassa, ulkopuolisen kertojan silmin. Oikeastaan yhtä paljon kuin oman seksuaalisuuden etsinnästä Viimeiset nimittäin kertoo mielestäni näiden kolmen tytön kasvamisesta eri suuntiin. Romaanin alussa, syksyn alussa, he ovat kolme siskoa. Romaanin lopussa, syksyn lopussa, he tavoittavat vielä hetkeksi henkisen sisaruuden tunteen, mutta kaikki tietävät jo, että erkanemisprosessi on alkanut eivätkä he voi pysäyttää sitä. Tämä näkyy tyttöjen yhteisissä kohtaamisissa, jotka muuttuvat lyhyemmiksi ja vaivaantunemmiksi. Alun riehakkuus on poissa.

Tapio ja Moona -sarjaa suunnitellessani yksi ajatuksistani oli se, että sarjan osat voisivat olla rakenteiltaan ja kerrontaratkaisuiltaan erilaisia. Kipinä tapahtuu yhden leiriviikon aikana, ja näkökulmahenkilönä peruskerronnassa on Tapio. Moonan ajatukset tulevat esiin tämän leiripäiväkirjaotteista. Halusin tehdä intensiivisen leirikuvauksen ja siksi rajasin ajan pelkkään viikkoon. Sarjan molemmat päähenkilöt pääsevät esille hieman eri tavoin.

Virhemarginaali ja Takatalvi on rakenteeltaan samanlaisia eli kerronta etenee kronologisesti kolmannessa persoonassa ja Tapio ja Moona vaihtelevat näkökulmahenkilöinä. Matkakuvaus Meno-paluu on rakenteeltaan ja kerronnaltaan sarjan tähän astisista kirjoista monipuolisin. Se sisältää Tapion ja Moonan minäkerrontaa, Tapion unia, Moonan ottamien valokuvien kuvailua, näytelmätekstimuotoon puettuja dialogeja ja tuliaisten listan. Monimuotoisuuden yksi tarkoitus on kuvata sitä, miten matkalla oleminen on täynnä monenlaisia, keskenään ehkä ristiriitaisiakin kokemuksia ja elämyksiä. Matkalla koetut asiat jäsentyvät mielessä eri tavoin kuin kotona eletty tavallinen elämä.

Viimeisimmässä kirjassani Ylivalotuksessa kerronta kulkee kahdessa eri aikatasossa. Toisessa aikaa kuluu vain joitakin tunteja, kun Moona istuu sairaalassa odottamassa tietoa. Toinen aikataso alkaa neljä kuukautta ennen sairaalatilannetta ja kertoo Moonan syksystä. Vähitellen aikatasot kohtaavat. Ylivalotuksen yhtenä teemana on usko, ja valitsin tämän kerrontarakenteen osin sen takia, että monesti uskonkysymykset ovat sellaisia, jotka risteilevät mielessä kriisihetkenä.

Ylivalotus on kokonaan Moonan näkökulmasta, mitä jotkut lukijat ovat jo ehtineet ihmetellä. Ei huolta, en ole unohtanut Tapiota. Ajatukseni on, että sarjan seuraava osa kuvaisi samaa syksyä Tapion näkökulmasta. En halunnut tällä kertaa molempien näkökulmia samoihin kansiin, sillä halusin pitää fokuksen Moonan tilanteessa. Tapion syksyyn liittyvät sitä paitsi melko erilaiset teemat kuin Moonan. Mielestäni oli parempi rakenneratkaisu jakaa syksy kahteen eri kirjaan.

Advertisement