Olen kirjoittanut nuortenromaanieni lisäksi lyhytproosaa nuorille, sanomalehdissä ilmestyneen lasten joulujatkokertomuksen, vitsikirjoja ja tällä hetkellä olen mukana tekemässä televisiosarjaa. Ei siis missään tapauksessa voi väittää, ettenkö olisi kirjoittajana kokeillut siipiäni erilaisten tekstien parissa.

Nuortenromaanini muistuttavat kuitenkin tietyssä mielessä toisiaan. Niissä on toki hyvin erilaisia kerrontaratkaisuja ja rakenteita (ks. aiempi postaus), mutta ne ovat kaikki realistisia, nykyaikaan sijoittuvia, melko lailla henkilövetoisia nuortenromaaneja. Niissä on arkielämää, pohdintaa, usein jonkin verran rakkauttakin. Ne eivät ole kovin juonivetoisia, vaikka lukija haluaisikin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tunnelmat ja tilanteet ovat keskeisemmässä roolissa kuin toiminta. Niistä voi halutessaan tehdä tuotantoni niputtavia toteamuksia, jotka alkavat sanoilla ”Salla Simukan nuortenromaaneissa…” Voisi ajatella, että olen näissä kirjoissa löytänyt tyylini ja ääneni.

Siksi onkin jännittävää ja jossain määrin pelottavaa kirjoittaa tällä hetkellä kirjaa, joka poikkeaa aiemmasta tuotannostani. Työn alla oleva kirjakin on nuortenromaani, mutta ei realistinen. Siinä on scifi-elementtejä tai ehkä se on lähinnä spefiä (=spekulatiivista fiktiota). Lisäksi se on huomattavasti juonivetoisempi kuin mikään aiempi teokseni. Olen sitä kirjoittaessani tuntenut olevani poissa mukavuusalueeltani, mutta samalla itselleni uusi maasto on saanut minut yrittämään uudenlaisia askeleita, kannustanut katsomaan uusin silmin.

Mikä minua sitten pelottaa? Tietenkin ensisijaisesti se, osaanko ja olenko tarpeeksi hyvä. Tuttua kirjoitustapaa on helppo hioa paremmaksi, mutta uuden kanssa on varsinkin aluksi melkoista räpiköimistä. Sekin pelottaa, miten kirja aikanaan otetaan vastaan. Innostuvatko lukijat vai pettyvätkö he, kun ovat odottaneet minun kirjaltani jotain muuta?

Olen kirjoitusprosessin aikana joutunut myös muistuttamaan itseäni siitä, ettei omia vahvuuksia kannata unohtaa nurkkaan pölyttymään, vaikka kirjoittaisikin uudenlaista tekstiä. Omat vahvimmat alueet kannattaa valjastaa uuden tekstin käyttöön, tehdä omannäköistä proosaa, vaikka se poikkeaisikin aiemmasta. Juonivetoisuus ei tarkoita syvien henkilöhahmojen hylkäämistä. Toiminta ei tarkoita sitä, ettei pohdinnalle olisi sijaa.

Miten te muut olette kokeneet uudistumisen haasteen? Tiedän, että monet teistä ovat kirjoittaneet hyvin monenlaisia kirjoja. Entä miten suhtaudutte lukijana siihen, että kirjailija kirjoittaa jotain aiemmasta tuotannostaan poikkeavaa?

Advertisement