Sain äskettäin hauskan tiedustelun sähköpostitse. Opinnäytetyötä (ymmärtääkseni) tekevä virolainen Marliis tiedusteli, miten valitsen henkilöilleni sellaiset nimet kuin valitsen.
Piti oikein miettiä. Henkilöt saavat nimensä enimmäkseen sen visuaalisen mielikuvan perusteella, joka minulle kirjan henkilöstä syntyy. Ensin henkilö näyttäytyy, sitten hän saa ulkonäköä vastaavan nimen. Sen vuoksi kuvakirjan Jakesta tuli Jakke, töpäkkä, rotevanpuoleinen ja suoraviivainen pikkupoika. Hänen kaverinsa Simon ristin Simoksi, koska hän on niin soma ja simasuu. (Ja myös koska poikani lempinimi kavereiden kesken on Simo, vaikka varsinainen etunimi ei ole sinne päinkään.)
Tämäntapaiset yhteydet todellisiin ihmisiin ovat joskus nimen salaisuus. Jalkapalloa pelaavat sisarukset Vilja ja Lilja ovat tuosta naapurikorttelista. He halusivat päästä jalkapallokirjaan ja pääsivät. Nimiä vähän muutettiin.
Futissarjan päähenkilöstä taas tuli Oona, koska alunperin osallistuin käsikirjoituksella Tiina-kilpailuun (vailla menestystä) ja silloin mietin, mikä etunimi nykyään vastaisi 50-luvun Tiinaa ja päädyin Oonaan.
Urheiluhullun jalkapallovalmentajan kastoin Tepoksi ihan vitsin vuoksi – blogin kirjoittajat tuntevatkin ehkä erään samannimisen…
Tepon, anteeksi Terhin, kanssa yhdessä kirjoittamamme kirjan henkilöitä nimesimme vähän poikkeavalla tavalla. Minä etsin ”omille” henkilöilleni nimiä, Terhi omilleen. Päähenkilön Amayan nimi löytyi eräästä historiallisesta lähdeteoksesta, jota silloin luin. Nimi soi korvaani nätisti, siksi valitsin sen ja kirjoittajakaverikin hyväksyi. Sivuhenkilöiden nimiä etsimme slaavilaisten nimien tiedostosta, jonka kääntäjä Kari Klemelä meille ystävällisesti vinkkasi.
Virtas-kuvakirjasarjaani nimesin sisarukset Vilma ja Veera ja vasta myöhemmin hoksasin, että Tuula v. Lorukujalla on Konsta-kirjoissaan samannimiset siskokset. Ehkä nimet vain kuulostivat mukavilta yhdessä? Vilma ja Venla ei käy, molemmat ovat pehmeitä, ännää ja ämmää. Toisen nimen pitää olla räyhäkämpi.
Olisi kiva kuulla, miten te muut nimeätte henkilönne.
Ja hienoa kesää kaikille!
Anneli
17 kommenttia
Comments feed for this article
3 kesäkuun, 2011 klo 1:36 pm
hollolankirjasto
Tämä on aina mielenkiintoinen aihe. On kiva kuulla miten henkilöiden (ja paikkojen nimet fantasiakirjallisuudessa) syntyvät kirjailijan mielessä. Ja kovin harvoin näihin pääsee tutustumaan ja kurkistelemaan kirjailijan pään sisälle. Paitsi tietysti J.R.R. Tolkienin tapauksessa jonka nimeämisongelmista on poika Christopher tehnyt itselleen elämäntehtävänsä:D
markku-setä
3 kesäkuun, 2011 klo 2:14 pm
Tuula
Ihan pakko kommentoida, vaikka on kauhea kiire. Pienokaisen häät huomenna. Itsehän olen antanut kaikille lapsilleni saman nimen (Janne, Jussi ja Johannes, kantanimihän siis ON Johannes). Eli mielikuvitusta ei meikäläisellä taida liiemmin olla. Siksipä useimmiten tökkään sormen almanakan nimiosastoon ja valitsen sen, mikä osuu kohdalle, ellei nyt ihan mahdottomalta kuulosta. Ja Reuhurinteen nimet on alunperin koirakalenterista. Keksin sitten lempinimille viralliset, kun olin ensin nimennyt hahmot haukkujen mukaan.
Sain tuon saman kyselyn, varmaan muutama muukin on saanut.
Ja nyt hääpaikkaa järjestelemään. Miniäkin pääsee nyt valitsemaan nimen. Nimittäin sukunimen. Jättää omansa. Ottaa meidän.
t. Tuula von Lorukuja
3 kesäkuun, 2011 klo 2:14 pm
Salla
Kun enkelit katsovat muualle -kirjan Kirsikka ja Susanna saivat tuollaiset nimet, koska ne olivat minusta kivoja ja kauniita nimiä. Viimeisien Rauhasta tuli Rauha, koska halusin nimeen r-kirjaimen ja koska Rauha ei ole ollenkaan rauhallinen. Venla oli minusta tavallisen ja fiksun tytön nimi. Miljassa oli runotyttömäistä soljuvuutta.
Tapion ja Moonan nimet löytyivät kalenteria selaamalla. Tiesin, millaisia henkilöt ovat, joten sopivan nimen osuessa silmiin tajusin heti, että tuossa se on. Molemmilla on kesällä nimipäivä, sopivasti oman syntymäpäiväni liepeillä.
Tällä hetkellä työn alla olevan kirjan päähenkilö on nimeltään Emmi Aalto. Halusin hänelle yleisen, pehmeän, vähän epäröivän nimen. Sukunimessä on lisäksi tarinaan liittyvää symboliikkaa.
3 kesäkuun, 2011 klo 2:30 pm
annelitre
Kiitos kommenteista! Ja jumalaisen ihanaisia häitä Tuulan perhekunnalle!
Erinomaisen sopivasti juuri äsken postilootaan tipahti uusin Onnimanni, jossa Saara Tikkala kirjoittaa nimiä käsittelevästä lisensiaatintyöstään. Tikkala on tutkinut Anni Swanin, Mary Marckin, Rauha S. Virtasen ja Anni Polvan tyttökirjojen nimiä.
Anni Swanilla ja Mary Marckilla nimet kertovat henkilön sosiaalisesta asemasta ja iästä. Aatelisilla on Gyllenheim-tyylisiä nimiä, keskiluokalla oppineistonimi kuten Meinander tai ruotsalaisperäinen Holm, Hellberg tai äskettäin suomennettu Neva tai Jalava. Palveluskunta ja muu alamaailma kantavat -nen tai -la -loppuisia sukunimiä, jos heillä sellaisia edes on.
Tiina-kirjoissa nimillä ei näytä olevan suurta merkitystä, sillä Tiinankin sukunimi vaihtuu sarjan mittaan neljä kertaa!
3 kesäkuun, 2011 klo 3:38 pm
S
Mielenkiintoista asiaa täällä. Nimet on miusta erittäin tärkeitä: nimi luo vahvan mielikuvan henkilöstä. Joskus miusta henkilöllä on väärä nimi – joko kirjassa tai ihan oikeassa elämässä. Mie oon huomannu, että oppilaan nimeä on tosi vaikea muistaa, jos se on miun mielestä ”väärä”.
Omien raapustusten henkilöiden nimet suunnilleen tipahtavat taivaasta. Niissä saattaa piillä vihjeitä vaikka siitä, kuka hahmon esikuvana on (tietämättään) toiminut. Miun pitää myös saada nimettyä henkilöt HETI. Visuaalinen mielikuva taas ei välttämättä ole niin selkeä – tietty pääpiirteet on kohdillaan, mutta nimi on tärkeämpi.
3 kesäkuun, 2011 klo 8:27 pm
Iida
Tällaisena ”pöytälaatikko” raapustelijana ajattelin liittyä tähän keskusteluun, kun aloin miettimään, mistä omat hahmoni ovat nimensä saaneet 🙂
Nyt työnalla olevan tekstin hahmoille nimiä keksiessäni päätin, että haluan ns. pitkät nimet, ja ainakin toisen nimen piti olla sellainen josta en itse osaisi käyttää mitään lyhennystä. Lopulta hahmoista tuli Nikolas ja Rasmus. Nikolaksen nimestä saa väliin väänneltyä mukavia lempinimiä, kun taas Rasmus nimestä en ole kuullut yhtään itseäni miellyttävää lyhennettä. Rasmuksen nimi myös toi mieleeni Rasmus Nalle, joka varmaan johti siihen, että hän sai hiukan tasaisemman luonteen.
Nikolaksen nimi taas määräsi enemmänkin henkilön ulkonäköä kuin luonnetta, koska nimestä tuli mieleen vaaleahiuksinen poika Nikolas sai sitten vaaleat hiukset 😀
Takuksi nimeämäni hahmo taas sai nimensä siitä, etten jaksanut alkaa hahmon ilmestymis tilanteessa keksimään mitään kunnollista nimeä, ja ensimmäinen lempinimeksi soveltuva sana oli takku.
Myöhemmin hahmo sai myös ”oikean” nimen Taneli.
Monesti joudun pallottelemaan nimiä pitkään, koska en halua nimeä, joka tuo vahvasti mieleen jonkun tuntemani henkilön. Lisäksi, kun monilla hahmon ulkonäkö määrää nime, itselläni nimi tuo mieleen ulkonäön.
3 kesäkuun, 2011 klo 9:18 pm
Terhi
Voi ei! Nyt pitää tulla ulos kaapista. Syyskuussa ilmestyvässä romaanissani Scarlettin puvussa on kaksi kiinanharjakoiraa: Onneli & Anneli. ❤ Anneli, ehkä kaadat seuraavassa tapaamisessamme kuuman kahvin päälleni, mutta oli ihan pakko. Jos Sinua yhtään lohduttaa, kaimasi on hyvin rakastettava, eikä tee koiruuksia koko kirjan aikana.
Nimillä voi kikkailla ja lähettää terveisiä tärkeille ihmisille. Scarlettin puvussa -kirjassa on kissoja rakastava sivuhenkilö nimeltä Taija Tuomi. Taivaan tuuliin -kirjassa vilahtavat kaikki parhaat ystäväni. Mainitsen oman puluni tavalla tai toisella joka kirjassa.
Jokaiseen nimeen en jaksa mennä, mutta pari kommenttia:
Kahden ekan kirjani Reija sai nimensä – tidii – Reija Kaskiaholta, jonka kirjoja silloin fanitin ja nyttemmin kaipaan. Pidän näköjään nimistä, joissa on konsonantteja ja särmää.
Taivaan tuuliin -kirjan Aura Hiljasen nimen löysin hautakiviä tutkimalla. Sekä etu- että sukunimeen sisältyy symboliikkaa.
Scarlettin puvussa -kirjan päähenkilö on puhdasverinen tyttökirjan sankaritar, neiti Viivi Lintunen. Nimi ei voi olla mikään muu. Nimi on viittaus, mutta niin helppo, etten paljasta kaikkia korttejani vielä.
3 kesäkuun, 2011 klo 10:23 pm
annelitre
Olen imarreltu kun saan olla koiruliini! Saatat saada sokerinpalan seuraavilla kahvilatreffeillä.
Kajahtanut futisvalkku oli myös ihan suurella ystävyydellä nimetty Tepoksi.
Viivi Lintusen keksin! Hurraa. Yleensä olen täysi tampio tällaisissa arvoituksissa.
4 kesäkuun, 2011 klo 12:59 pm
Terhi
Anneli: kaipaan kahvilatreffejämme, Amayaa & Miroa! Meidän on tavattava PIAN! (*laskee kammasta piikkejä*) Kiva, että saan sokeripalan kuuman kahvin sijaan!
4 kesäkuun, 2011 klo 4:11 pm
Magdalena Hai
Mielenkiintoinen aihe! Aika hauskaa, miten eri tavalla kirjoittaja voi nimiin suhtautua. Omissa jutuissani nimi on oikeastaan ensimmäinen asia, joka määrittää henkilön. Martta on väistämättä erilainen ihminen kuin Maria. Peikko nimeltä Börtti voi olla vain tietynlainen peikko. 🙂
Työn alla olevassa tarinassani kutsumanimen vaihtuminen on myös tapa ilmaista, että henkilö on muuttunut, joko omissa silmissään tai muiden, vaikka ei se mitenkään alleviivatusti tarinassa ilmenekään. Mutta nimet ovat tärkeitä. Nimet merkitsevät.
5 kesäkuun, 2011 klo 2:35 pm
marja-leena
Oma kirjoittamiseni lähtee nimistä. Tarinan henkilöillä – ja usein niitä on paljon – pitää kaikilla olla ”oikeat” hyvät nimet. Aina ne eivät löydy helposti, ja allakka alkaa olla kohta läpikäyty omalta osaltani ainakin mitä tulee suomalaisiin pojan ja tytön nimiin. Villet, Jussit, Mikot, Pyryt ja Konstat on kertaalleen päässeet kirjojeni sivuille, joten enää heitä ei voi valita, ainakaan päähenkilöiksi. Tytöistä olen kuluttanut loppuun Lauran, Hannan, Nooran, Jennin… Helpompi olisi listata ne, jotka eivät esiinny kirjoissani. Aikuisille on enemmän valinnan varaa, ja esim. Mika-nimisiä isiä taitaa olla jo aika monta… Päin mäntyä -romaanin päähenkilöä miettiessäni päädyin Miro-nimiseen poikaan. Tykkään M- ja A-alkuisista pojan nimistä. Mikael, Mikko ja Miika oli käytetty, Miska taas kuulostaa minun korvissani koiran nimeltä (sorry, on se kiva nimi myös ihmiselle mutta ei mulle sopiva), joten en sitäkään valinnut. Sitten telkkarin uutisohjelmassa haastateltiin Miro-nimistä poikaa, jonka luokkakaveri Pekka oli koulusurmaaja. Miro! Hyvä nimi espoolaispojalle. Vielä piti keksiä sukunimi. Jostain tuli Hillavaara. Tarkistin väestörekisterikeskuksen sivulta, löytyisikö Suomesta muita sen nimisiä. Ei ollut ensimmäistäkään. Tarkistus on tarpeen, koska kerran minua lähestyi dosentti Esko L. joka oli syvästi närkästynyt siitä, että yhtä romaanini nuorta miestä kutsuttiin hänen sukunimellään! Joka on kaiken lisäksi suojattu!
Ulkomaisisia nimiä etsin netistä. Yhteen Alex-romaaniini tarvitsin armenialaisia nimiä ja niitä löytyi englanninkielisestä onnettomuusuutisesta: armenialaisia matkustajia täynnä ollut lentokone oli syöksynyt Mustaan mereen. Uutisessa mainittiin matkustajien nimet.
Tässäpä maistiaisia nimiasiaan. Nimillä on merkitystä!
6 kesäkuun, 2011 klo 8:32 am
Tuija L
Laskin kerran, että olen synnyttänyt ja ristinyt keskin määrin kymmenen ja rapiat ihmistä per kirja eli yhteensä pannut elämään ainakin puolitoistatuhatta ihmistä. Nimien kanssa on kyllä ollut taiteilua, koska en tietenkään ole voinut panna tismalleen saman nimisiä hahmoja kirjoihin. Allakkaa on siis kulutettu, koirien nimistöäkin totta kai. Lasten ollessa kouluikäisiä oli helppo kuunnella heidän puheitaan kavereista ja napsia nimiä sieltä. Joskus kouluvierailulla joku tyttöoppilas on tullut pyytämään, että käyttäisin hänen nimeään, ja sen toiveen olen toteuttanut. Minä kerään nimiä, kirjoittelen niitä lapuille vastaista käyttöä varten, ja hyviä lähteitä ovat kuolin- ja ristimäilmoitukset. Niistä löytyy herkkuja! Molla-Maya Marilii on yksi parhaita vauvanimiä, sen käytin aikuiselle naiselle, ja varmasti jokainen näkee heti nimestä, millainen nainen on kyseessä! Joskus kun olen käyttänyt vähän erikoisempaa nimeä, on ollut hauska huomata, että se saattaa puplahtaa esiin ristimäilmoituksissa pian kirjan ilmestymisen jälkeen.
Ja tietenkin minulla on mieltymykseni kuten Marja-Leenallakin, minua miellyttävät J-alkuiset nimet miespuolisilla henkilöillä, ja ärrää mielellään mukana niin pojilla kuin tytöillä, koska se sorahtaa itsetuntoisesti! Kuulostaa ihan erilaiselta sanoa vaikkapa Jarre perkele! kuin Aatu perkele!
6 kesäkuun, 2011 klo 5:23 pm
kirsti k
En pysty aloittamaan uutta tekstiä ilman nimiä. Enkä muista, että olisin koskaan vaihtanut nimeä kesken tarinan. Joskus nimi on alkanut tuntua henkilölle sopimattomalta, mutta en ole onnistunut nimeämään häntä uudelleen (esim. Piruettiystävyyden Elli).
Vili Voipio on sanaleikki lankapuhelinajalta: Voipiolla, Vili puhelimessa. Voipi olla.
En yleensä halua päähenkilölle kovin yleistä nimeä. En myöskään kenenkään läheisen nimeä. Sen sijaan sivuhenkilöilläni vilisee sukulaisten ja kavereiden nimiä: Vilin isällä on veljeni nimi (Heikki), Kuitusten kaveritytöillä ystäväni lasten nimet (Anni ja Eeva) jne.
Runokirjani tytöt ovat Taika ja Aamu nimien kaksoismerkitysten takia. Jotkut nimet ovat yksinkertaisesti mukavia tai niihin liittyy myönteisiä assosiaatioita: esim. Tuukka ja Nuutti. Toisinaan nimi sointuu kauniisti, kuten tulevan kirjani Elias Isola. Tai nimessä on ryhtiä, usein R-nimissä on: Riikan ja Katrin nahoissa parhaillaan kuljen.
Selaan säännöllisesti allakan nimiluetteloa ja luen lehdestä aina kastetut. Myös hautausmaalla kävelen, oman pojan nimikin löytyi sieltä.
Alkaa kuulostaa siltä, että nimien etsiminen on kirjoittamisessa ihaninta!
Tuulalle muuten tiedoksi: seuraavassa Kuituset-kirjassa on Karoliina ja Konsta, joutsenpari.
6 kesäkuun, 2011 klo 6:28 pm
Katja
Kiinnostava aihe. Minullekin nimet on todella tärkeitä, väärä nimi vaivaa niin kauan, että sen saa vaihdettua. Pian ilmestyvän ensimmäisen kirjani päähenkilön nimeä vaihdoin moneen kertaan, viimeisen kerran vielä viimeisessä tekstiversiossa. Vei jo melkein yöunet! Ja viimein löytyessään nimi (Riepu) tuntui tutulta ja ainoalta oikealta. Nimipäiväkalentereista ei minulle ole apua, sanakirjoista paremminkin. Vaikea kuvitella, että vastaan tulisi henkilöitteni kaimoja. Nimeni ovat usein hiukan henkilön luonnetta tai muuta ominaisuutta kuvaavia, toisinaan ihmisennimiä, mutta monesti ei. Kerään nimiä niin kuin Tuijakin sanoi tekevänsä, hyvän nimen pistän heti muistikirjaan kun mieleen tulee. Moni henkilö on itse asiassa saanut alkunsa nimestä, joka on synnyttänyt vahvan mielikuvan ja herättänyt uteliaisuuden.
8 kesäkuun, 2011 klo 10:42 pm
Mimmu
Kiinnostava aihe! Usein henkilöni syntyvät nimi mukanaan. Jos eivät, niin mietin millaisen nimen henkilön vanhemmat antaisivat lapselleen. Jos henkilössä (lähinnä sivuhenkilössä) on ennakkoon kielteisiä piirteitä, niin annan hänelle kauniin nimen tai nimen, joka yleensä esiintyy mukavissa yhteyksissä. Toivon, että henkilöstä tulisi siten moniulotteisempi, ei ainoastaan negatiivinen. Aikuiset saavat ikäkautensa mukaisia tuttavieni nimiä. Eritoten tutut pariskunnat jotenkin toimivat hyvin yhdessä. En luota nimien herättämiin mielikuviin, ne kun ovat eri ihmisillä erilaisia. Nikolas on minusta tummatukkainen. 🙂 En myöskään anna henkilöille nimiä, joita antaisin lapsilleni, jos minulla olisi lapsia, siis en käytä mitään tykkäämisperusteita. Suhtaudun nimiin aika neutraalisti (yleensäkin). Ekan kirjani Melissa oli heti ideasta lähtien Melissa. Kaksoissiskon nimi löytyi kaupan hyllyltä sitruunamelissan vierestä eli hänestä tuli Minttu. Kuvittelemani henkilön nimen täytyy olla sellainen, että henkilön kuvitteelliset vanhemmat olisivat antaneet sen lapselleen.
21 kesäkuun, 2011 klo 3:22 pm
Anna Amnell
Historiallisissa romaaneissa nimillä on monenlaisia tehtäviä. Ne voivat kuvata henkilön luonnetta mutta myös aikakautta, kansallisuutta, kotiseutua, uskontokuntaa, ammattia, ulkonäköä, terveydentilaa tai yhteiskunnallista asemaa. Nimen valinta on usein iso juttu, täytyy tutkia aikalaisromaaneja, muistelmia, sanomalehtiä, maalauksia. Teen huolella tutkimusta nimistä ja kokoan sopivat nimet luetteloihin.
Ensimmäisen kirjani päähenkilön nimi tuntui heti alussa selvältä, hän olisi Aurora, anoppini kaima. Vasta myöhemmin tajusin, miten paljon symboliikkaa ja yhteyksiä Suomen historiaan, antiikkiin, kirjallisuuteen ja kansainväliseen politiikkaan tuolla nimellä oli: revontulet, aamunkoitto, tsaarittaren nimikkolaiva/vallankumous jne. Täysin päinvastainen, suorastaan huvittava on Auroran serkkujen etunimien historia: nimesin tytöt Olgaksi ja Elisabetiksi lasteni marsujen mukaan. Eräs naispuolinen henkilö sai nimen lapsuudenystäväni kouluaikaisen saksalaisen kirjeenvaihtotoverin mukaan. Nimi oli jäänyt mieleeni jostain syystä.
http://blogisisko.blogspot.com/2005/11/aurora-vaahteralaakson-tytt-kummit-ja.html
Kun mennään kauemmaksi historiaan, nimien valinta käy vaikeammaksi. 1500-luvun henkilönimiä löytyy sukuluetteloista, väitöskirjoista ja sen ajan kaunokirjallisuudesta. Nimet annettiin usein suvun tai paikkakunnan traditioiden mukaan. Varsinkin oppineilla ihmisillä oli kaksi nimeä, toinen latinaksi oppineita piirejä ja kansainvälistä käyttöä varten, toinen kansankielellä. Nimien oikeinkirjoitus vaihteli hyvin paljon.
Nimeen liitettiin isän tai äidin nimi tai paikkakunnan nimi. Hauskimpia löytöjä olivat nimet Mikki Monineuvoinen (=taitava), Läpsä ja Vehnäpää (jälkimmäinen muinaissuomalaista alkuperää, nuoren pellavapäätytön etunimeksi). PIdän kovasti nimistä Erasmus – Erasmus Rotterdamilaisen mukaan – ja Vilppu Talvi, hyvin nykyaikaiselta kuulostava suomalainen nimi Filippus Winterille, köyhälle teinille, rehdille pojalle, joka uskaltaa viedä kyynärän mittaisen Lucian ja liian kauniin Margaretan pakoon Tallinnaan hyisen meren yli. Lucian nimi oli ymmärrettävä, kirjuri-isä pelkäsi menettävänsä näkönsä Kustaa Vaasan loputtomia kirjeitä raapustaessaan ja antoi tyttärelleen silmien ja näön suojelijan Pyhän Lucian nimen, vaikka oli luopunut katolisuudesta, sekin eräs aikakauden ilmiö – elettiin kahden maailman välillä.
23 kesäkuun, 2011 klo 4:50 pm
Leena
Todella kiinnostava aihe! Rakastan nimien keksimistä, vaikka se onkin joskus vaikeaa. Henkilö ei elä ilman oikeaa nimeä. Samoin kuin Mimmu mietin minäkin millaisen nimet kutkin vanhemmat lapselleen antaisivat, ja nimen avulla voi vanhemmista kertoa jonkun herkullisen yksityiskohdan.
Marja-Leena, dosentti Esko L. on tuttu minullekin… Käytin hänen sukunimeään murhaajalla ja sain miehen kimppuuni. Olipa terapeuttista kuulla, etten ole ollut ainoa hänet suututtanut.