Osana marraskuista palkintohaastattelua toimittaja Milla Autio antoi minulle yötehtävän. Minun piti tehdä Rosvolat-tyylinen lista siitä, mitkä ovat hyvän seikkailu(tarina)n tunnusmerkit. Lista ei koskaan mahtunut lehteen, joten keskustelu jäi aloittamatta. Käynnistän sen siis täällä.
En huijaa ja parantele yömietteitäni, vaan julkaisen sellaisenaan.
HYVÄSSÄ SEIKKAILU(TARINA)SSA ON – –
1) kiinnostava päähenkilö
Jokin päähenkilössä lunastaa lukijassaan syyn lukea koko tarinan. Hyviä henkilöitä jää tarinan päättyessä ikävä, mutta tämä halu myötäkulkea henkilön kanssa viriää jo alkusivuilla, ensikohtaamisella.
2) liikutuksen ja ilon ituja!
Tapahtumista pitää voida jollain lailla välittää, se on lukijan sisäänhengitystä. Huumori on uloshengittämistä yhdessä tarinan maailman henkilöiden kanssa.
3) riittävästi kierrettä!
Päähenkilöllä on paljon pelissä, hänellä on voimakas perussyy haluta seikkailla loppuun asti. Kierre ei anna juonen punoksen löystyä, vaan heittää yllätyksiä seikkailijan tielle, saa hänet toimimaan, oivaltamaan asioita ja muuttumaan.
4) jotain ainutlaatuista!
Seikkailutarina vie paikkoihin, joihin mieli haluaisi nähdä. Se voi näyttää epätavallisen maailman tavallisuutta. Tai tavallisen epätavallisuutta. Kaikki ajat ja mielen syöverit ovat hyvälle tarinalle auki.
5) ihmisyyden oppitunti!
Seikkailusta oivaltaa asioita elämää kannattavista voimista: ikuisesta ystävyydestä, toivosta, joka ei kuole, rakkauden pyhittävästä voimasta.
Mitä itse olisit vastannut tällaiseen yötehtävään?
Mikä on seikkailukirjojen ykkönen tai se, johon tartut aina uudelleen ja miksi?
4 kommenttia
Comments feed for this article
kesäkuu 10, 2011 klo 8:32 am
hollolankirjasto
1) kiinnostava päähenkilö
Kyllä ja ei. Joskus se kiinnostava henkilö ei ole päähenkilö. Harry Pottereissa minä ihastuin juuri rikkaaseen sivuhenkilökavalkaadiin. Toisaalta jo(i)ssakin henkilö(i)ssä on oltava sitä jotain. Jos henkilöt eivät kiinnosta, miksi heidän kohtalonsakaan kiinnostaisi?
2) liikutuksen ja ilon ituja!
Brian Aldiss taisi kirjoittaa, että ketä kiinnostaa passi puhuvien etanoiden valtakuntaan? Jos henkilöt eivät ole samaistuttavissa ja heidän tekemisensä eivät synnytä ilon, liikutuksen tai inhon tunteita, ei kirja kauaa kanna.
3) riittävästi kierrettä!
Burroughs taisi sanoa, että kaiken muun lukija voi antaa anteeksi, mutta ei huonoa tarinankerrontaa. Jos juttu kerrotaan hyvin ja sitä kierrettä saa aikaan on paljon helpompaa unohtaa pienet kuopat juonessa tai henkilökuvauksessa!
4) jotain ainutlaatuista!
Ööö…ei mun nyt oli puhe hyvistä tarinoista. Kyllä joo tottakai. Samaa mieltä ollaan lukijapuolellakin.
5) ihmisyyden oppitunti!
Kts ed. vast.
Jos jotain lisäisin, niin sen, että hyvästä kirjasta jää kertalukemisella jälki. Se muuttaa lukijaa tai siitä syntyy läpi elämän kestävä muisto. Jotain joka nousee pintaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja kun niistä hyvistä kirjoista puhuttiin, niin silloin tämä jälki on myös jollain tavalla positiivinen, iloinen tai voimaannuttava.
Ja minun kirjani on tietysti laajennettu versio Sormusten herrasta. Eli Silmarillion-Hobitti-Taru Sormusten herrasta. Sinne minä aina palaan.
Ja kommenteista vastasi siis markku-setä
kesäkuu 10, 2011 klo 3:30 pm
Salla
Hyviä hyvän seikkailutarinan tunnusmerkkejä! Kun sympaattinen päähenkilö joutuu vaikeuksiin ilman omaa syytään (tai korkeintaan tehtyään jonkin pienen virheen), hänen puolestaan alkaa jännittää. Hän voi välillä pelastua hetkeksi hengähtämään, mutta sitten hänet kiskaistaan taas uuteen vaikeuteen, josta hänen pitää selvitä.
Koukuttavan ja kiehtovan seikkailun kirjoittaminen on vaikeaa ja vaatii taitoa. Kannustusta kaikille seikkailutarinan parissa painiville!
kesäkuu 11, 2011 klo 8:37 am
anuh
”Burroughs taisi sanoa, että kaiken muun lukija voi antaa anteeksi, mutta ei huonoa tarinankerrontaa”
William S. vai Edgar Rice? 😉
Nuo Sirin kohdat on helppo allekirjoittaa, joskaan en henkkoht pidä tuota oppituntia aivan välttämättömänä. Mun näkökulmasta hyvä seikkailu on kuitenkin aineksista riippumatta määriteltävissä yhdellä sanalla: Mukaansatempaava. Siis sellainen, että kun sitä lukee/katsoo/pelaa, niin tosimaailma ympäriltä haihtuu, ajantaju katoaa ja koen vahvasti olevani siinä seikkailussa sisällä, sen maailmassa. En enää vain seuraa päähenkilön kokemuksia sivusta, vaan olen sulautunut häneksi, näen ja kuulen ja haistan ja tunnen samat asiat kuin hän. Eikä tämä vaadi jatkuvaa pikkutarkkaa kuvailua tai mitään korkealentoista kirjallista hienostelua, vaan seikkailun sujuvuutta ja imua, semmoista ”je ne sais quoi” -maustetta joka saa eläytymään tarinaan 🙂
kesäkuu 11, 2011 klo 10:40 am
Siri
Anuh: juuri tuon ”oppitunnin” olisin editoinut, mutta lupasin itselleni, etten editoi. 🙂 En siis kirjoittajana usko lastenkirjaan, jonka tulisi opettaa. Lastenkirja voi antaa kiintoisat silmälasit tarkastella erilaista elämää tai elämäntilannetta, kuin minkä keskellä itse on.
Lastenkirja on lainassa oleva elämä. Ehkä niin olisin muotoillut sen kohdan, jos editorikeiju olisi niin saanut tehdä.
Markku-sedän ”jälki” on hyvin sanottu ja nimeää jotakin, minkä häntää olen tovin ajanut vaan en ole ehkä saanut kiinni. Olen tietoinen, että kun määritellään määrittelemätöntä, ei usein puhuta samasta, mutta yritän omasta suunnastani:
Tunnistan sen, että lukijana minuun voi jättää jäljen monella tapaa. Joskus jälki tuottaa halun kokea teos uusiksi, se on nautinnollinen aukio, johon tahdon palata. Toisinaan jälki on niin voimakas, että en tahdo lukea kirjaa kuin sen kerran, ettei se tuore kohta, jossa minä ja kirja kohtasimme, missään tapauksessa kulu.
Erityisen hyvin tunnistan jäljen ajatuksen, kun kävelee kirjahyllynsä edessä: jokin kirjasta välähtää tai soi mielessä, kun sitä katsoo: ”tämän äärelle tulet lukiessa.”
Näin ei ole kaikkien kirjojen kohdalla.
Dramaturgi Mauri Ahola puhui meille opiskelijoille aikanaan hienosti taideteoksen tekemisestä ja vastaanottamisesta, ja siitä, miten siinä on tietoisia kerroksia (älyllistä oivaltamista, tunnistuspisteitä, tunnetta), mutta myös aika ajoin jotain esitietoista, sellaista, joka melko hallitsemattomana ja muotoutumattomana vaikuttaa tekijässä ja aikanaan myös vastaanottajassa.
Minulla on erityinen paikka kirjoille, joiden kanssa tilit eivät ole selvät. Joiden kanssa tunnen levottomuutta, uhkaa, valtavaa riemua – kirjoja ei ole monta, mutta niiden kanssa palaan Aholan luentoon ja mietin vastaanottamisprosessin monikerroksisuutta.
Miten kirja voikaan soittaa minussa koskettimistoa, jonka en edes (vielä) tiennyt olevan olemassa?