Elokuun kuulumisia?

Kiitos kaikille kannustaville keskustelijoille edellisen postauksen vinkeistä! Oikeastaan pahin esiintymisjännityskupla puhkesi viime viikon perjantaina, kun oivalsin, että selviän sittenkin elossa englanninkielisen yleisön edessä. Ja oivallus: esiintyminen oli hauskaa! Nyt loput syksyn keikat menevät omalla painollaan, toivon.

Mitäpä jos lämmitellään Grafomanian alkusyksyä vanhalla klassikkokysymyksellä (jonka vastaukset kiinnostavat ainakin minua vilpittömästi):

Mitä Sinulle kuuluu? Mitä teet juuri nyt? 

Enkä tarkoita nyt pelkkiä kirjallisia töitä; kirjavinkkarit, Markku-setä ja kumppanit vastaamaan yhtä lailla (ja kaikki te, jotka luette, mutta ette ole ehtineet kommentoida).

***

Minä olen kotiutunut pitkän kesän jälkeen taas työhuoneelle Tampereen Puutarhakadulle. Tekee hyvää tulla aamulla ”töihin” ihanien työhuonekavereiden seuraksi. Toimistokoiramme, päiviemme söpöstyttäjä Venny, on oppinut ottamaan kopin tennispallosta. 🙂

Vajaan kuukauden kuluttua ilmestyy Scarlettin puvussa (Otava) ja Tähystäjäneito (Karisto). Olen yhtä kauhuissani kuin joka syksy tähän aikaan. Mitä olen taas mennyt tekemään? Enkö voisi lukea vedoksia vielä kerran? Mitä taas oikein ajattelin – vai ajattelinko tälläkään kertaa mitään? Mistä löytyisi riittävän iso kivi, jonka alle voisin piiloutua? Ehtisinkö muuttaa syksyksi jonnekin? Olisiko alanvaihto paikallaan?

Viime vuonna Jäämeri-kirjan aikaan heräilin keskellä yötä tuskanhiki otsallani: ”Siellä on virhe! Siellä on virhe!” Mutta kuinka ollakaan, kukaan ei bongannut juuri sitä nimenomaista virhettä.

***

Oikeastaan tällä postauksella välttelen työntekoa. Guruni Anneli Koo antoi tänään minulle kullanarvoista palautetta keskeneräisestä romaanistani, jota minun pitäisi tässä jatkaa. Otavan kustannustoimittaja odottelee syksylle 2012 kaavailtua kässäriä marraskuussa, luvassa novellien kaltaisia, katsotaan, osaanko. Annelin & minun Kuparisaari II:lla on jo rakenne ja muutama varovainen liuska, mutta pian pitäisi saada kunnon kirjoitusvaihde silmään.

Advertisement

Esiintymisjännityksestä

Esiintyminen, kirjoistamme ja niiden teemoista kertominen sekä erilaiset luennot ovat keskeinen osa kirjailijan työtä. Nuortenkirjailijat saavat usein pitää ”keikkataukoa” kesän ajan, kun koululaiset ovat lomalla. Mutta nyt kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi ja on aika orientoitua taas auditorioiden valtaamiseen (hehheh).

Olen keikkaillut suht paljon. En osaa sanoa tarkkaa lukumäärää, mutta kuulijoita on ollut tuhansia. Joskus muutama uskollinen kirjaston matineassa, toisinaan tuhat yläkoululaista liikuntasalissa. Alakoulun pienimpiä, yliopiston tiedotusopin opiskelijoita, työväenopiston sanataideryhmiä. Paikkakunnat laskin puolisen vuotta sitten ja niitä oli silloin nelisenkymmentä. Monissa kaupungeissa käydään aina vain uudestaan. Kuten monet kirjailijat, kerään uusia paikkakuntia.

Tällä viikolla saan listaani uuden paikkakunnan, kun menen Pieksämäelle Sylvi Symposiumiin puhumaan tyttökirjallisuudesta. Ensi viikolla lähdemme isolla porukalla Skotlantiin.

***

Nyt lähestyn itse asiaa, kiitos kärsivällisyydestä:

Viikonloppuna huomasin olevani sietämättömän hankala ihminen, takakireä raivotar. Ihme ja kumma, että astiat ovat ehjinä kaapissa. Mietin, mistä ihmeestä angstini johtuu, sillä kaikki on varsin hyvin. Sitten oivalsin:

Monen kuukauden esiintymistauon jälkeen minua J-Ä-N-N-I-T-T-Ä-Ä.

Siinä se.

Tauon jälkeen menee taas hetki, että pääsee rutiiniin kiinni, että yleisön edessä oleminen tuntuu luontevalta. Tuntuuko se koskaan?

Joo joo. Jännitys on inhimillistä ja kuuluu asiaan, I know.

Mutta tämä jokavuotinen kynnys, jonka yli on aina uudestaan kiivettävä.

Kyllä minä selviän ja pärjään, älkää olko huolissanne.

Tämä(kin) on Grafomanian kestoaihe. Mielelläni kuulisin tarinoita esiintymisjännityksestä ja keinoja sen lieventämisestä. Muuttuuko kukaan muu kaltaisekseni hirmuksi, kun keikkaputki lähestyy? Puolisoni ehdotti diplomaattisesti Anger Management -kurssia…