Esiintyminen, kirjoistamme ja niiden teemoista kertominen sekä erilaiset luennot ovat keskeinen osa kirjailijan työtä. Nuortenkirjailijat saavat usein pitää ”keikkataukoa” kesän ajan, kun koululaiset ovat lomalla. Mutta nyt kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi ja on aika orientoitua taas auditorioiden valtaamiseen (hehheh).

Olen keikkaillut suht paljon. En osaa sanoa tarkkaa lukumäärää, mutta kuulijoita on ollut tuhansia. Joskus muutama uskollinen kirjaston matineassa, toisinaan tuhat yläkoululaista liikuntasalissa. Alakoulun pienimpiä, yliopiston tiedotusopin opiskelijoita, työväenopiston sanataideryhmiä. Paikkakunnat laskin puolisen vuotta sitten ja niitä oli silloin nelisenkymmentä. Monissa kaupungeissa käydään aina vain uudestaan. Kuten monet kirjailijat, kerään uusia paikkakuntia.

Tällä viikolla saan listaani uuden paikkakunnan, kun menen Pieksämäelle Sylvi Symposiumiin puhumaan tyttökirjallisuudesta. Ensi viikolla lähdemme isolla porukalla Skotlantiin.

***

Nyt lähestyn itse asiaa, kiitos kärsivällisyydestä:

Viikonloppuna huomasin olevani sietämättömän hankala ihminen, takakireä raivotar. Ihme ja kumma, että astiat ovat ehjinä kaapissa. Mietin, mistä ihmeestä angstini johtuu, sillä kaikki on varsin hyvin. Sitten oivalsin:

Monen kuukauden esiintymistauon jälkeen minua J-Ä-N-N-I-T-T-Ä-Ä.

Siinä se.

Tauon jälkeen menee taas hetki, että pääsee rutiiniin kiinni, että yleisön edessä oleminen tuntuu luontevalta. Tuntuuko se koskaan?

Joo joo. Jännitys on inhimillistä ja kuuluu asiaan, I know.

Mutta tämä jokavuotinen kynnys, jonka yli on aina uudestaan kiivettävä.

Kyllä minä selviän ja pärjään, älkää olko huolissanne.

Tämä(kin) on Grafomanian kestoaihe. Mielelläni kuulisin tarinoita esiintymisjännityksestä ja keinoja sen lieventämisestä. Muuttuuko kukaan muu kaltaisekseni hirmuksi, kun keikkaputki lähestyy? Puolisoni ehdotti diplomaattisesti Anger Management -kurssia…

Mainokset