Esiintyminen, kirjoistamme ja niiden teemoista kertominen sekä erilaiset luennot ovat keskeinen osa kirjailijan työtä. Nuortenkirjailijat saavat usein pitää ”keikkataukoa” kesän ajan, kun koululaiset ovat lomalla. Mutta nyt kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi ja on aika orientoitua taas auditorioiden valtaamiseen (hehheh).
Olen keikkaillut suht paljon. En osaa sanoa tarkkaa lukumäärää, mutta kuulijoita on ollut tuhansia. Joskus muutama uskollinen kirjaston matineassa, toisinaan tuhat yläkoululaista liikuntasalissa. Alakoulun pienimpiä, yliopiston tiedotusopin opiskelijoita, työväenopiston sanataideryhmiä. Paikkakunnat laskin puolisen vuotta sitten ja niitä oli silloin nelisenkymmentä. Monissa kaupungeissa käydään aina vain uudestaan. Kuten monet kirjailijat, kerään uusia paikkakuntia.
Tällä viikolla saan listaani uuden paikkakunnan, kun menen Pieksämäelle Sylvi Symposiumiin puhumaan tyttökirjallisuudesta. Ensi viikolla lähdemme isolla porukalla Skotlantiin.
***
Nyt lähestyn itse asiaa, kiitos kärsivällisyydestä:
Viikonloppuna huomasin olevani sietämättömän hankala ihminen, takakireä raivotar. Ihme ja kumma, että astiat ovat ehjinä kaapissa. Mietin, mistä ihmeestä angstini johtuu, sillä kaikki on varsin hyvin. Sitten oivalsin:
Monen kuukauden esiintymistauon jälkeen minua J-Ä-N-N-I-T-T-Ä-Ä.
Siinä se.
Tauon jälkeen menee taas hetki, että pääsee rutiiniin kiinni, että yleisön edessä oleminen tuntuu luontevalta. Tuntuuko se koskaan?
Joo joo. Jännitys on inhimillistä ja kuuluu asiaan, I know.
Mutta tämä jokavuotinen kynnys, jonka yli on aina uudestaan kiivettävä.
Kyllä minä selviän ja pärjään, älkää olko huolissanne.
Tämä(kin) on Grafomanian kestoaihe. Mielelläni kuulisin tarinoita esiintymisjännityksestä ja keinoja sen lieventämisestä. Muuttuuko kukaan muu kaltaisekseni hirmuksi, kun keikkaputki lähestyy? Puolisoni ehdotti diplomaattisesti Anger Management -kurssia…
20 kommenttia
Comments feed for this article
8 elokuun, 2011 klo 4:46 pm
S
Mie sain juuri vuodeksi töitä opettajana ja hommaan kuuluu myös luokanvalvojuus. Uusi koulu, uudet oppilaat, opettajat, tilat ja kaikki, enkä mie oo ikinä ollu luokanvalvojana. Työt alkoivat tänään opettajien orientaatiolla (oppilaat tulevat huomenna). Koko eilinen päivä meni niin, että kaikki mahdollinen ärsytti raivon partaalle, ja varmasti mie ärsytin muita.
Jännitys siis tunnistettu täälläkin päin.
ps. Pieksämäki on kiva paikka, tullut tutuksi sukuloidessa 🙂
8 elokuun, 2011 klo 4:57 pm
Terhi
Onneksi olkoon uuden työpaikan johdosta, S, ja suuri kiitos terapeuttisesta kommentistasi! Heitelkäämme astioita näin virtuaalisesti! 😉
Minä opetan aika harvoin, mutta silloin kun vedän sanataideryhmiä, näen painajaisia noin kolmena yönä ennen uuden ryhmän tapaamista… (ja sitten mietin, että mitä helevettiä, noin ihania ihmisiä taas, suotta panikoin). Sosiaaliset tilanteet voivat olla stressaavia.
8 elokuun, 2011 klo 10:48 pm
Anneli
Jee, minultakin Ässälle onnittelut työpaikasta!
Minä taas en juurikaan jännitä esiintymistä. Lievä jännitys ja itsensä kokoaminen on vain hyväksi. Sen sijaan minua ketuttaa, että usein esiintyessäni saan puheripulin ja intoudun hölisemään paljon ja tyhmiä, mikä jälkeenpäin nolottaa.
Aikuisten ihmisten opettaminen sujuu, kun valmistautuu hyvin. Nuoret ovat arvaamattomia, heitä vähän jännitän.
Sen sijaan sosiaaliset tilanteet ovat minulle kauhistus ja kammotus. Suunnilleen kaikki tilanteet, joissa on yli 10 ihmistä ja joissa pitäisi olla seurallinen. Kokkarit, apua! Poskisuutelevat ihmiset, vade retro! Halaukset, hirveää! Kaikkea tätä on taas tiedossa, jos uskaltaudun kustantajan syyskauden avajaisiin. Minä jännitän näitä.
9 elokuun, 2011 klo 9:26 am
hollolankirjasto
Otetaanpa tähän kirjastotädin ja kirjavinkkarin kokemuksia esiintymestä. Olen hyvin usein luokan tai muun ryhmän edessä puhumassa. Oman kunnan töissä opetustilaisuuksiin, kirjavinkkauksiin tms. osallistuu vuosittain toista tuhatta lasta ja nuorta ja reissussa olen keskimäärin pari päivää kuussa. Vinkkarina tai kouluttajana yleensä.
Itse olen alkujani syntymäujo ihminen esiintyjänä pelkuri ja änkyttävä raukka, jonka suolet olivat solmussa kaksi viikkoa ennen koulun esitelmää ja viikon sen jälkeen. Jossain vaiheessa kyllästyin tähän ja aloin rakentamaan itselleni kuvitteellista minää joka olisi paitsi hyvä esiintymään, niin myös sanavalmis ja jolla olisi tilanne aina hallussa. Vähitellen huomasin, että rooli ja esittäjä menivät sekaisin ja esiintyminen ei enää pelottanut. Lavalle saattoi mennä vaikka hieman huonosti valmistautuneena ja silti sieltä paitsi selvisi hengissä, niin myös kutakuinkin tyytyväisenä omaan esiintymiseensä. Opin näkemään paremmin ne asiat, jotka onnistuivat ja menivät hyvin kuin ne epäonnistumiset. Ja kun omille epäonnistumisille uskalsi nauraa yleisön edessä ja näyttää ja naurattaa niillä yleisöä, niin viimeisetkin esiintymispelon rippeet menivät sen mukana. Ja omituista kyllä, jonkinlainen sanavalmius ja esiintymiskyky olikin osa minua eikä vain rooli, jonka vedin turvakseni.
Nykyään en esitä jännittämistä juuri lainkaan. Korkeintaan, jos olen huonosti valmistautunut, voin miettiä onko minulla annettavaa yleisölle palkkani eteen. Mokaaminen ei sinänsä hävetä, mutta kirkosta eronneena pakananakin riesanani ol luterilainen työmoraali ja tunnen olevani paha ihminen, jos en joudu raatamaan ja tekemään työtä esitysten eteen kun minulle kuitenkin maklsetaan niistä. Tavalla tai toisella. Joko kyseessä on oman kirjaston luokkakäynti tai opetustilaisuus. Mahdollisesti kirjavinkkaussessio tai koulutuspäivä, jossa puhun vertaisilleni ammattilaisille opettajana. Jos minulle maksetaan opettamisesta, haluan pystyä antamaan ryhmälle jotain positiivista mukaan. Jos olen vinkkarina liikkeellä, haluan, että palkkani vastineeksi saisin kirjat liikkeelle kirjastosta. ja niin edelleen.Mutta ennakkoon murehdin lähinnä, että toimiiko tekniikka, mitä teen, jos laitteet hajoavat tai ääni pettää (Ihan varteenotettava vaara kun puhuu viisi tuntia päivässä hieman nuhaisena toisille kirjoista!). Mutta tämä tarkistuslista toimii toisaalta rauhoittavana mantrana. Ja kun on olemassa varasuunnitelma ja vasravarasuunnitelma, niin hermostumista on helppo hallita.
Mokailusta puheenollen. Jos vain saamme rahoituksen järjestymään, niin mokailukurssi on Kirjavinkkariyhdistyksen yksi pakko järjestää jskus -kursseista. Oman epätäydellisyyden sietäminen on kuitenkin avainasia kaikille, jotka joutuvat menemään ryhmän eteen puhumaan!
Hieman taisin yliriehaantua kirjoittamaan. Älkää kertoko pomolle, että olin täällä työaikana ;-P
markku-setä
9 elokuun, 2011 klo 1:03 pm
Anneli
Tepa, terveisiä minulta Marjo Heiskaselle, joka esiintyy samassa Pieksämäen tilaisuudessa!
9 elokuun, 2011 klo 2:58 pm
S
Kiitos onnitteluista 🙂
Mie tunnistan itseni tuosta syntymäujo ihminen -kuvauksesta, samoin kuin siitä, että ujoudesta huolimatta voi kehittää itselleen jonkinlaisen esiintymispersoonan. Näin on vähän pakko ollut tehdä, vaikka en nyt edelleenkään tee mitään sirkustemppuja luokan edessä oppilaiden riemuksi. Homma on kuitenkin niin kivaa, etten mie taho oman (liiallisen) ujouden sitä estävän.
Toisin kuin Anneli, mie saatan jännittää niitä sosiaalisia tilanteita, mutta tykkään kyllä niistä yleensä. Puheripulin mie kyllä tunnistan! Mie oon yleisissä tapaamisissa ja kokoontumisissa ehkä se, joka nauttii muiden seurasta, mutta jota pitää pyytää mukaan leikkimään, kun en ite uskalla tuppautua 🙂
Mokailukurssi on hyvä idea!
9 elokuun, 2011 klo 7:57 pm
kirsti k
Huhhuh, kädet hikoavat ja vatsaa vääntää jo näitä lukiessa. Pelkään vaatimattomiakin esiintymisiä. Kaikkia, joissa pitää olla Minä. Näytellä voin valmiiksi kirjoitettua roolia ja tanssia toisen tekemää koreografiaa, mutta auta armias, kun pitää sanoa omia mielipiteitä.
Kerran eräs opettaja kertoi, että ottaa aina selkeän opettajan roolin luokan edessä ja välttää näin jännittämisen. Hän ehdotti, että minäkin olisin kirjailijan roolissa. Joo, se onnistui noin kaksi minuuttia, kunnes Minä alkoi taas horista vuolaita sekoilujaan.
Sen olen huomannut, että jännitän paljon vähemmän, jos olen valmistautunut hyvin ja saan puhua tutuista asioista. Joskus jopa nautin, silloin alan vaahdota.
Eniten jännittämisessä rassaa se, että maha menee ruikulille ja kädet alkavat vispata. Huvittavinta on se, että yleensä kuulijat väittävät, etteivät huomaa jännittämistäni lainkaan. Ja minä kun samaan aikaan melkein pyörryn, happi loppuu, punainen lanka hukkuu, nolaan itseni ja puoli sukua. Todellakin, alan aina tahtomattani lipsautella nolouksia perheenjäsenistäni tai availla henkilökohtaisia traumojani kesken esityksen.
Taidan olla aika masokisti, koska kaikesta tuskasta huolimatta tykkään esiintyä.
9 elokuun, 2011 klo 8:43 pm
Mila
Huh, hauska lukea esiintymispelostanne. Terhi ja Kirsti: Ja minä kun olen teitä kuunnellessani kuvitellut edessäni esiintyvän harvinaisen varman, vähääkään hermoilemattoman kirjailijan.
Huolellinen valmistautuminen tosiaan auttaa esiintymisissä. Monta kertaa jännittää vähän kaikista valmisteluista huolimatta. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan olla oma itseni kaikkine mahdollisine ramppikuumeineni. Olen kirjailija, stand up -koomikkoa ei tilattukaan.
10 elokuun, 2011 klo 10:11 am
Salla
Olen pitänyt lukiossa esitelmän farkkujen sepalus auki. Sen jälkeen ei ole mokaaminen enää kummemmin jännittänyt.
En yleensä kovin paljon jännitä esiintymistä etukäteen, ellei kyseessä ole jokin suuri ja merkittävä tilaisuus. Joskus jännitys saattaa kuitenkin iskeä ihan yllättäen kesken esityksen ja huomaan käsien tärisevän. Olen silti saanut kuulla yleisöstä, ettei silloinkaan jännitys ole näkynyt heille saakka.
Olen yrittänyt opetella sitä, että jos sanat katoavat ja sydän alkaa laukata kesken kaiken, pidän parin sekunnin mittaisen meditaatiotuokion ja rauhoitan itseni.
Eniten ehkä mietin Markun tavoin sitä, saako yleisö jotain irti esityksestäni. Maksettuna esiintyjänä haluaa antaa vastinetta rahoille. Jos kuulijat saa pari kertaa nauramaan, tuntee olevansa voiton puolella. Jos joukosta löytää aidosti innostuneen silmäparin, siihen on mukava palata esityksen aikana useamman kerran ja ammentaa siitä itseensä lisää virtaa.
10 elokuun, 2011 klo 11:34 am
Terhi
”Olen pitänyt lukiossa esitelmän farkkujen sepalus auki. Sen jälkeen ei ole mokaaminen enää kummemmin jännittänyt.”
”Olen kirjailija, stand up -koomikkoa ei tilattukaan.”
-> Kiitos Salla ja Mila! Jäljennän lauseet päiväkirjaani.
Kärsin oireyhtymästä ”messukädet”. Käteni eivät tärise missään muualla kuin kirjamessukeikoilla. Se on hullua. En esim. voi juoda kesken paneelin, sillä vesilasiin tarttuminen on haastavaa. Toisinaan olen muina naisina istunut käsieni päälle.
11 elokuun, 2011 klo 9:17 am
Päivi
Hyviä kommentteja ja ihanaa vertaistukea!
Minusta kauheinta on odottaa esiintymistä. Viimeinen vartti ennen omaa vuoroa on kammottava. Sydän hakkaa, verenkierto katoaa käsistä (usein käteni palelevat ennen esiintymistä), hengittäminen voi muuttua pinnalliseksi jos en kiinnitä siihen erityistä huomiota, tärinää, pahoinvointia… Mutta kun oma vuoro tulee ja ensimmäiset pari minuuttia ovat kuluneet, rauhoitun kummasti. Mikä on joskus myös huono, kun äkkirentoutuneena alan hölöttää kaikenlaista omasta elämästäni tai yritän olla kauhean hauska… 🙂 Etukäteen voin pelätä unohtelemisia tai epämääräistä sönköttämistä, mutta kun olen esiintymistilanteessa, en enää juurikaan välitä pikkumokista – lauseen katkeamisesta tai tavaroiden pudottelusta. (Ehkä siksi, että sellaista sattuu kuitenkin melko vähän, ehdin tehdä muutakin!)
Omat esiintymiseni ovat yleensä niitä, jolloin haastattelen kirjailijaa tai pidän pienen luennon tai opetan jotain sanataideasiaa. Tunnistan hyvin miettimisenne, saako yleisö tästä jotain irti. Mitä uutta heille tuon? Teenkö oikeutta haastattelemani kirjailijan kirjalle ja kirjailijalle itselleen?
Voi kunpa itse oppisin kehumaan esiintyjiä. Sanomaan, että hyvin meni – sillä lähes poikkeuksetta kirjailijoiden esiintymisiä on ilo seurata! Ehkä se auttaisi jonkun esiintymisjännitystä, edes vähän.
11 elokuun, 2011 klo 9:48 am
Anneli
Minun sympatiani ovat haastattelijan puolella. Kuten sanottu, en juurikaan jännitä, varsinkaan haastattelutilanteessa, koska silloin ikään kuin vain kellun haastattelijan veneessä. Ja haastattelijaparka soutaa. Haastattelijalla on vaikeampi osa! Hänen pitää viedä keskustelua eteenpäin, esittää mielenkiintoisia kysymyksiä, katsoa että aika tulee täyteen muttei ylity, kantaa vastuu ja johtaa sitä esiintymistilannetta.
Usein hämmästyn ja ihailen, miten hyvin haastattelija on valmistautunut, miten kivasti kyselee ja hoitaa homman kotiin. Tuntee olevansa hyvissä käsissä.
11 elokuun, 2011 klo 2:22 pm
kirsti k
Haastattelijalla on iso merkitys. Kun luottaa soutajaan, rentoutuu kummasti.
Huomaan jännittäväni esiintymistä paljon enemmän silloin, jos hastattelija ei ole ottanut etukäteen yhteyttä. Tai jos kesken keskustelun tajuan, ettei haastattelija ole lukenut kirjaa, josta puhutaan. Menen lukkoon.
Minusta on yleensä mukavampi olla haastattelijana kuin haastateltavana. Ehkä pääsen kyselijän ominaisuudessa tyydyttämään luontaista uteliaisuuttani. Yritän aina muistaa antaa myös yleisölle mahdollisuuden osallistua, koska en välttämättä osaa kysyä juuri heitä kiinnostavia juttuja.
11 elokuun, 2011 klo 7:25 pm
anuh
Mulla ei pää jännittäis, mutta kroppa kammoaa niin että joudun aina ottamaan beetasalpaajaa ennen esiintymistä (se ei ole mikään psyykenlääke, vaan blokkaa sympaattisen hermoston yliviritysviboja). Mulla jännitys ei ole ns. normaalia, siis sellaista joka alkaa hiipua kun huomaa että esitys sujuu hyvin – vaikka homma menisi loistavasti, mulla tärinä ja sydämentykytys pahenee joka hetki, kunnes tuntuu oikeasti siltä että kuolen tai yksinkertaisesti vain pakenen.
Toisin sanoen kyseessä on fobia, ja vieläpä niin tiukasti fysiologiaan ankkuroitu että mitkään esiintymiskurssit, lukuisat positiiviset kokemukset tai edes hypnoterapia ei ole tepsineet. (No hypnoterapia auttoi hiukan vähäksi aikaa, mutta se taisi olla lähinnä plasebovaikutusta.)
Beetasalpaajan kanssa taas en jännitä usein juuri lainkaan, tai sitten se on vaan sellaista innostunutta, ”hyvää” jännitystä 🙂
Eli mun ratkaisu on: Lääkitys kohdilleen! 😉 Huono puoli on tietysti se, että ex tempore -tyyppiset esiintymistilanteet on mulle painajainen – aivan kirjaimellisesti, olen nähnyt niistä painajaisia :-p
11 elokuun, 2011 klo 8:11 pm
Raili M
Jahas, että jännitänkö. En kovin paljon, en kärsimykseen asti, pikemminkin pidän esiintymisestä. Minusta on hurjan hauskaa yrittää kaapata kuuntelijat, tarkkailla koko ajan, miten hyvin onnistun ja hykerrellä mielessäni, kun tunnen niin tapahtuneen.
Mutta kun tilaisuus on ohi, kätketty jännitykseni laukeaa, enkä pystykään kirjoittamaan nimmariani ja se onkin aikamoinen pulma. Monella ihmisparalla on kirja, jossa nimikirjoitukseni on täysin lukukelvotonta piikkilanka-aitaa. Jos siihen vielä pyydetään jokin nimi ja teksti, olen lirissä. Usein tunnustan, että en nyt vain pysty, mutta esimerkiksi kokonaiselle koululuokalle sellaista on turha ruveta selittelemään.
Eli älkää pliis pyytäkö multa nimmaria heti esiintymisen jälkeen. Joskus myöhemmin siitä saa huomattavasti paremmin selvää!
13 elokuun, 2011 klo 11:48 am
Leena
Kiinnostavaa keskustelua!
En kirjailijanurani alkupuolella juurikaan jännittänyt esiintymisiä. Keikkakokemuksia ei nyt vielä ole ihan tuhatta, mutta lähestulkoon. Muutama vuosi sitten alkoivat esiintymisjännitykset vaivata ja esiintymiset muuttua samalla yhä väsyttävimmiksi. Kyllä ne sujuivat, mutta seuraavana päivänä olin aivan tööt. Nyt oli taas torstaina keikka aika rauhallisen kevään ja kesän jälkeen, ja edellisyönä oli tarpeen nukahtamislääke. Keikkapäivän iltana sitten nukahdin jo ennen yhdeksää, kun väsytti niin…
Kirjailijan tehtävä on kirjoittaminen, ei esiintyminen. Toisaalta kuuntelen todella mielelläni kollegoita – ja esimerkiksi Terhi on mielestäni loistava esiintyjä – joten en kai voi sanoa, että keikkailu pitäisi lopettaa. Vuosia sitten puhkuin taukojen jälkeen halua päästä lavalle, mutta en enää.
Tosin laulaminen on vielä paljon pahempaa. Yleensä sulkeudun ennen sitä vessaan.
Voimia kaikille esiintymisiin, tuetaan toisiamme!
15 elokuun, 2011 klo 9:12 am
Terhi
Leena = ❤
15 elokuun, 2011 klo 9:57 am
Anna Amnell
Esiinnyin ensimmäisen kerran julkisesti 7-vuotiaana. Lausuin työväentalolla joulujuhlassa Lauri Pohjanpään runon
”-Emojänis tuli pyrynä metsän rajaa.
-Kun poikineen isä teki talvimajaa.
-”Se tulee”,huus emo ja ilmaa haukkas,
-ja huohottain yli kantojen laukkas.
-”Mikä?” ärähti isä,”no tulla anna.
-Mitä tollotat poika,käy kiinni ja kanna!”
—
Sain raikuvat taputukset. Lausuin jatkuvasti koulujuhlissa vielä lukiossa ja esiinnyin näytelmissä.
Vaihto-oppilasvuonna jouduin pitämään paljon puheita Montanassa. Jouduin lehtien ja jopa TV:n haastateltavaksi myös muualla USA:ssa kiertomatkamme aikana, sillä siihen aikaan vaihto-oppilaat olivat niin harvinaisia, että meidänkin laivan tultua meistä oli valokuva ja juttu New York Timesissa, muistaakseni peräti etusivulla. Mutta lausumisessa nousi itsekritiikki. Kuulin legendaarisen Helen Hayesin lausuvan televisiossa ja tunsin olevani surkea amatööri. Suomeen palattuani en suostunut enää esiintymaan koulun joulu- ja kevätjuhlissa, mikä suututti tyttölyseon rehtorin. Olin tullut hänen mielestään ylpeäksi.
Kouluaikojen esiintymisistä oli hyötyä, kun ryhdyin opettajaksi. Kanadasta palattuani pidin myös englannin suggestopedisia kursseja, ja se oli kuin teatteria: opettaja muun muassa lukee tekstiä klassisen musiikin ollessa taustalla. Tyttäreni kävi myös suggestopedian koulutuksen ja sanoo, että siitä on ollut hänelle, alkujaan hyvin ujolle ihmiselle, paljon hyötyä työssä. Hän on joutunut puhumaan vaativissa kansainvälisissä tilanteissa.
Esiintymistottumuksesta on ollut minulle vähän hyötyä kirjailijana. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani työn ohella enkä saanut vapaata esiintymisiin ja kouluvierailuihin.
Tärkeintä: Esiintymiseen tottuu. Kannattaa muistaa body language, hymyillä, kohdistaa sanoma kuulijoille, ääntää selvästi ja puhua tarpeeksi kuuluvasti.
15 elokuun, 2011 klo 5:10 pm
anuh
”Tärkeintä: Esiintymiseen tottuu.”
Tämä on totta, vaikkakaan tottumus ei aina paranna esiintymispelkoa. Mutta tottumuksen myötä oppii esim. arvioimaan, mitä kaikkea annetussa ajassa ehtii pölistä, oppii pikasilmäyksellä valitsemaan kuhunkin yleisöön todennäköisimmin sopivan lähestymistavan, ynnä muita pieniä juttuja jotka tekee esiintymisestä käytännön tasolla helpompaa.
16 elokuun, 2011 klo 8:18 am
hollolankirjasto
”Esiintymiseen tottuu.”
Totta on ja niin myös esiintymisjännitykseen tottuu. Nykyään minusta on ihan kiva tunne, jos ennen yleisön eteen menoa vatsan pohjassa pyörähtää pari perhosta piruettia. Silloin tietää, että veressä kiertää hieman adrenaliinia ja on skarppina valmiina antamaan parhaansa. Jos perhoset ovat poissa, menee esitys kyllä varmasti rutiinilla läpi, mutta harvoin saa itsensä sytytettyä liekkeihin. Pieni jännitys tuo kipinää esitykseen!
markku-setä