Edellisissä postauksissa on pohdittu esiintymisjännitystä ja luontevaa esiintymistä. Kirjailijana olemiseen kuuluu monenlaista esillä olemista, kuten kirjamessuja, koulukeikkoja, lehti-, televisio- ja radiohaastatteluja, esitelmien pitämistä… Joillekin kirjailijoille nämä ovat kauhistus, ahdistuksen ja unettomien öiden paikka. Osa kieltäytyy täysin. Toiset suostuvat pitkin hampain, koska ovat valmiita tekemään uhrauksia kirjan eteen. Jotkut pitävät siitä, että saavat tavata lukijoita ja kertoa uudesta kirjasta.

Olen tässä viime aikoina miettinyt sitä, saako kirjailija nauttia esiintymisestä ja esillä olemisesta? Jos kirjailija tahtoo kirjamessujen lavalle haastateltavaksi, onko hän tyrkky? Jos hän ilahtuu nähdessään kuvansa lehdessä, onko hän narsisti?

Esiintymisestä on hyväksyttyä sanoa: ”Teen tätä kirjani tähden.” Esiintymisestä nauttiminen on sen sijaan jotain hieman noloa, arveluttavaakin. Siis kirjailijalle. Näyttelijälle tai poliitikolle tai opettajalle tai asiantuntijalle tai kirjavinkkarille sitä pidetään vallan luontevana. Onko kyse ehkä siitä, että myyttiseen kirjailijakuvaan kuuluu sivustakatsojan, tarkkailijan rooli? Että kirjailija on lapsesta saakka ollut se, joka ei ole halunnut olla huomion keskipisteenä vaan mieluummin sivussa tekemässä havaintoja? Kuuluuko kirjailijan olla enemmän introvertti kuin ekstrovertti?

Rohkenen kertoa, että olen nauttinut suuresti hyvistä esiintymistilanteista, joissa olen saanut kontaktin yleisöön ja kuullut ja tuntenut heidän innostuksensa. Pidän siitä tunteesta, kun huomaan toisten reaktioista asetelleeni sanani hyvin. En ahdistu, jos huomio kohdistuu minuun. Meissä ihmisissä on monia puolia, ja saman pään sisällä voi olla sekä sivustaseuraaja että keskellä olija.

Nautitteko te esiintymisestä, esillä olemisesta?

Mainokset