Koulukeikkoja en ole kovin runsaasti tehnyt, mutta jonkin verran kuitenkin. Ne jännittävät minua enemmän kuin aikuisille esiintyminen. Aikuiset ovat ennalta arvattavampia kuin lapset ja sikäli kohteliaita, että eivät välttämättä ryhdy haukottelemaan tai potkimaan toisiaan, vaikka kyllästyisivätkin.
Mutta ikinä ei tiedä, millä mielellä piltit sattuvat olemaan ja millainen luokka on kirjailijavierasta vastassa.
Joskus edessä on innokkaita, keskustelevaisia kirkassilmiä, jotka lukevat paljon, toisen kerran elämäänsä kyllästyneitä ja ylen uupuneita, tuppisuisia teinejä. Joskus kumppanina on aktiivinen opettaja, joka on teettänyt oppilailla kysymyksiä etukäteen, toisinaan kirjailijavierailu on oppilaille yllätys ja olenpa kuullut legendoja opettajista, jotka korjaavat kokeita luokan perällä kirjailijan esiintyessä.
Luokkatilanteita varten kaipaisin pieniä sanataidetehtäviä tai aktivointiniksejä, joilla oppilaat saisi tekemään jotain. En itsekään jaksa puhua polottaa monologia kokonaista oppituntia. Pareittain esiintyminen on muuten paljon hauskempaa kuin yksin, mutta kouluilla on tällaiseen ylellisyyteen harvoin varaa, ikävä kyllä. Kaksi kirjailijaa voivat aina haastatella toisiaan ja tilanne on muutoinkin dynaamisempi.
Voitaisiinko vaihtaa hyväksi koettuja konsteja, joilla oppilaat saa osallistumaan?
Jaan tässä heti auliisti loistavan konstin. Olen sen pihistänyt Sari Peltoniemeltä ja hyvin on toiminut, nimittäin kirjallisuuden ja sarjakuvien henkilöhahmojen arvuuttelun. Riittävän hyvin tunnetusta hahmosta annetaan kolme vinkkiä (3 pisteen, 2 pisteen ja 1 pisteen vinkit). Palkintoja ei jaeta, kukaan ei voita, mutta se joka arvaa, on hyvä. Kun arvaa, saa kiljaista arvauksensa viittaamatta.
Esimerkiksi näin.
3 pisteen vinkki: he ovat veljekset.
2 pisteen vinkki: toisella on silmälasit mutta molemmilla on pyöreä pää
1 pisteen vinkki: he ovat melko outoja
oikea vastaus: Outolan veljekset Tatu ja Patu.
Nämä on paras miettiä jo kotona valmiiksi. Yleensä lapsukaiset innostuvat ja lämpenevät kirjailijalle muutenkin.
Anneli
16 kommenttia
Comments feed for this article
18 syyskuun, 2011 klo 5:47 pm
kirsti k
Jep, vihjetietokisat ovat oivaa lämmittelyä, ja kysymyksiä on kiva kehitellä. Satuaiheiset muuten uppoavat eskareista yläkoululaisiin.
Jos porukka ei näytä kovin vastaanottavaiselta, saatan vetää tunnin alussa adjektiivientäydennystehtävän. Tuttu juttu: olen kirjoittanut runkotarinan valmiiksi ja kerään oppilailta siihen adjektiivit. Usein jopa evvk-katseiset seiskat ja kasit lähtevät mukaan. Lopuksi nappaan vielä tarinan henkilöiksi kaksi luokan oppilasta. Valmis tarina on todiste siitä, että kirjoittaminen on hauskaa ja sitä voi tehdä myös yhdessä!
Ylivoimaisesti suosituimmat adjektiivit ovat ”limainen ” ja ”karvainen”.
19 syyskuun, 2011 klo 9:02 am
Hanna
Kiitos näistä vinkeistä minunkin puolestani. Olen menossa Sadun päivänä kertomaan pari tarinaa tyttäreni luokalle (= toinen luokka) ja ajattelin, että siinäkin olisi aluksi kiva rikkoa jännitys jollain… Jos olisin menossa muunlaiselle keikalle kouluun, kuvittelisin, että oppilaat voisi myös saada innostumaan kysymällä kaikilta heidän mielestään parasta kirjaa. Kirjat voisi kirjoittaa taululle ja laittaa viereen pari adjektiivia, joilla kukin kuvaa lempikirjaansa. Sitten voisi vetää johtopäätöksen siitä, millaisia adjektiiveja listalle kertyy. Ja siitä jonkun aasinsillan omaan aiheeseen….?
19 syyskuun, 2011 klo 9:12 am
Sari
Mainittakoon, että itse olen näpistänyt tietovisan Raili Mikkaselta. Hänen kanssaan on muutenkin ollut hyvin opettavaista käydä koulukeikoilla.
Monet luovan kirjoittamisen harjoitukset sopivat koulukeikoillekin, sovellettuina tai silleensä. Riippuu aina ryhmän koosta, aikataulusta ja asiakkaiden iästä, mitä voi käyttää. Päivi Lukkarila veti taannoin mainion yläkoululaisille sopivan tarinatreenin, mutta se on luonteeltaan sellainen, ettei jujua voi julkisesti paljastaa.
Usein myös kirjavinkkaus puolin ja toisin on mukavaa. Kirjavinkkaus tosin on tässä vähän liioiitteleva ilmaus, koska kyse on usein vain yhteisestä rupattelusta: oppilaat, opet ja vieras kertovat, mitkä ovat hyviä kirjoja ja miksi. (Esim. siksi, että kirjassa on runsaasti hevosia. Tai siksi, että äiti luki sen mulle.)
Sari
22 syyskuun, 2011 klo 10:16 am
annelitre
Olen ihan oikeasti neuvojen tarpeessa, kalliit ystävät! Piliis!
Menossa esiintymään isolle koululaisjoukolle, joille ei voi teettää mitään kirjoittamista vaativaa sanataidetehtävää.
Mitä teen? Ei ne millään jaksa katsella yours trulya lätisemässä porukan edessä? Millä te muut haltsaatte tällaisen tilanteen?
22 syyskuun, 2011 klo 10:56 am
Päivi
Joskus 45 min on kovin pitkä aika pilteille pysyä paikoillaan. Silloin voi kokeilla liikuttaa heitä ihan luvan kanssa. (Tässä on omat vaaransa – rentouttaa porukkaa mutta saattaa myös viedä lopunkin keskittymiskyvyn…) Olen joskus pyytänyt oppilaita kuvaamaan kehollisesti, miltä tietyt sanat näyttävät. Annan siis sanan, (traktori, pallo, kesä, viineri) ja oppilaat ottavat asennon ja ilmeen, joka heistä parhaiten ilmentää ko. sanaa. Konkreettiset ovat helppoja, mutta kannattaa heittää myös haasteita: millainen on vihreä tai luovuus?
Tehtävää voi varmaankin soveltaa myös kirjojen esittelyyn. Kerrotaan lyhyesti, millainen päählö on, ja sitten oppilaat ottavat päählöä mielestään kuvaavan asennon ja ilmeen. Voisiko kirjojen nimiä yrittää ilmentää fyysisesti?
Tässä tehtävässä kukaan ei pääse estradille, vaan kaikki tekevät omalta paikaltaan. Kannattaa tähdentää, että oikeita vastauksia ei ole, eikä haittaa, jos kaveri tekee eri tavalla. Hauskaa on yleensä ollut!
22 syyskuun, 2011 klo 11:01 am
Sari
Jos mahdollista, niin laita opeille viestiä että oppilaat tekisivät sinulle kysymyksiä valmiiksi. On tärkeää, että niitä mietitään etukäteen, koska h-hetkellä niitä harvoin irtoaa spontaanisti.
Mutta muuten: kyllä ne jaksavat. 45 minuuttia on lyhyt aika. Jos siihen sisällyttää vaikka visan, oppilaitten kysymyksiä ja innostuneen tietopaketin omasta kirjailijan työstäsi + omista kirjoistasi, niin aika saattaa jo loppua kesken. Sinullahan on myös erikoisetu, jolla saat kaikki kiinostumaan ja puolellesi heti kättelyssä: voit lukea kummitusjutun. Muutenkin lukunäytteet ovat kivoja ja vähän eritempoisia ja -sävyisiä kuin muu esityspuhunta (s.o. lätinä). Itse löydät kirjoistasi kaikkein herkullisimmat ja houkuttelevimmat kohdat, tarjoile niitä välipaloiksi.
Sari
22 syyskuun, 2011 klo 11:07 am
Sari
45 minuuttia on kovin pitkä aika. 45 minuuttia on lyhyt aika.
Sehän on tunnetusti suhteellista.:)
Sari
22 syyskuun, 2011 klo 11:15 am
Terhi
Kokemuksia 45 minuutista:
15 minuutin jälkeen vol 1:
”Milloin sä tuut taas uudestaan?”
15 minuutin jälkeen vol 2:
”Voi v*ttu. Milloin tää loppuu???”
22 syyskuun, 2011 klo 11:33 am
annelitre
Päivi, suurkiitos! Hieno tehtävä! Sitä sovellan taatusti. Ainakin siinä vaiheessa kun pilttien naamat näyttävät Terhin kertomaa vol kakkosta.
Kannustuksesta kiitos Sarille, realismista Terhille.
22 syyskuun, 2011 klo 1:26 pm
kirsti k
”ei voi teettää mitään kirjoittamista vaativaa sanataidetehtävää.”
Tuo vinkkaamani adjektiivientäydennystehtävä ei muuten vaadi kirjoittamista muuta kuin sinulta. Se menee todella nopeasti, ja oppilaat alkavat kilpailla siitä, kuka keksii mehukkaimman sanan. Hepulinauru tulee takuulla, kun lopuksi luet tekstin ääneen. Koko homma kestää vähän yli viisi minuuttia, jos adjektiivejä on 10-15. Runkoteksti voi kertoa vaikka kouluaamusta, tai apinan ja possun autoretkestä, mistä tahansa.
Ja ehdottomasti kannattaa lukea ääneen omia kirjoja. Kummitusjutulla aloitat, kuten Sari ehdotti, ja kaikki rakastavat sinua sen jälkeen!
22 syyskuun, 2011 klo 1:53 pm
annelitre
Sori, adjektiivientäydennys on niksi, jonka varmasti otan ohjelmistoon. Kuulostaa hauskalta. Hmm… jos ottais kummitusjutun runkotekstiksi… Limaiset ja karvaiset adjektiivit vois sopia sinne.
22 syyskuun, 2011 klo 2:06 pm
Salla
Tunnen läheisesti kirjailijan, jolla on aina keikoilla mukana nippu kysymyskortteja. Siis itselaadittuja kysymyksiä, joissa kysellään kevyitä ja vakavia kysymyksiä kirjailijantyöstä. Hän pyytää oppilaita vetämään kortin ja kysymään siinä olevan kysymyksen (tai lukee sen itse ääneen, jos oppilasta ujostuttaa). Sitten hän vastaa kysymykseen. Helppo tapa saada interaktiota, jos oppilaat eivät ole valmistelleet kysymyksiä. Ja kun kysymyskortit on kerran tehnyt, ne säilyvät hyvänä varapatruunana vuodesta toiseen (onpa niitä käytetty myös toisia kirjailijoita haastatellessa varsin hyvällä menestyksellä).
22 syyskuun, 2011 klo 3:29 pm
annelitre
Toikin on aivan loistava idea. Nappaan heti. Rupesihan niitä konsteja irtoamaan. Säälistä, arvaan. Kiitokset, ei hirvitä enää ihan niin hirveästi.
22 syyskuun, 2011 klo 8:30 pm
Kirsi Pee
Joskus toimii tämäkin: lue pieni valittu pätkä kirjasta ja kysy ehdotuksia, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun ehdotukset kuultu, lue jatko, jossa se paljastuu.
Tai kysy ja näytä (tykillä, taululla..) vaikkapa neljä vaihtoehtoa sille, miten jatkossa käy -> äänestys viittamalla -> todetaan eniten ääniä saanut -> lue miten kirjassa oikeasti kävi.
Pienemmissä ryhmissä esimerkiksi vain yhden luokan kanssa oppilaat voi laittaa keksimään ryhmissä jatkon tai vaikka kirjoittamaankin sen.
Samalla tässä hommassa tulee esiteltyä kirjan juonta ja henkilöitä sujuvasti siinä sivussa. Mutta ei paljasteta loppuratkaisua, eihän.. 🙂
24 syyskuun, 2011 klo 11:43 am
Kirsi Pee
Yksinpuhelu jatkuu.. 🙂 Opettajana työskennellessä juuri oppilaille luettava kirja on monen työskentelyn pohjana. Esimerkiksi Dahlin Kuka pelkää noitia? innoittaa vuodesta toiseen lapsia (yksin tai pienissä ryhmissä) kirjoittamaan huimia tarinoita aiheesta päivä hiirenä tms ja rakentelemaan kuvistyönä apuvälineitä hiirelle jne. Kirjassa luotu valmis maailma on lapsille mainio oman kirjoittamisen pohja.
Mutta ei tietysti tällaisenaan sovi lyhyen kirjailijavierailun ohjelmaksi.. 😉
24 syyskuun, 2011 klo 4:42 pm
annelitre
Juu mut sanataidepajaan passaa erittäin hyvin!