Kirjojen nimikkeitä valmistuu nykyään enemmän kuin koskaan. Lasten- ja nuortenkirjoja julkaistaan yli tuhat nimikettä vuodessa, niistä kotimaisiakin noin neljäsataa. Ei ole ihme, ettei kirjojen valmistumista enää julkistamisjuhlita.
Päätimme Terhi Rannelan kanssa pitää julkkarit, koska tänä syksynä valmistui yhteiskirjamme Tähystäjäneito ja sen lisäksi kumpikin meistä on julkaissut omaa tuotantoa, yhteensä kuusi kirjaa. Yhdessä julkkareiden järjestäminen ei tuntunut vaivalloiselta (ja kalliilta) tai liian nololta itsensä ylistämiseltä.
Paikaksi valitsimme kahvila Lumon, joka on vakituinen Kuparisaari-treffipaikkamme. Kutsuttavat piti rajata, koska tilaa oli runsaalle kahdellekymmenelle vieraalle. Päätimme kutsua tutut lasten- ja nuortenkirjailijat sekä toimittajakaverit. Muut kollegat, kaverit ja sukulaiset jätettiin tällä kertaa kutsumatta.
Meillä oli aivan ihanaa. Toivottavasti vieraillakin oli ainakin hiukan ihanaa. Kuparisaaren nettisaitilla on tästä seurapiiritapahtumasta kuvia ja mainio videokin, jossa romaanihenkilömme Krasimira ja Amaya esittävät dueton (http://kuparisaari.wordpress.com/)
Jokin ihmeellinen energia ja ilo niissä julkkareissa liikkui. Ainakin tänään tunnen saaneeni kontillisen voimaa ja iloista mieltä. Ja aivan liikaa kukkia ja lahjoja, kun pieneen mieleemme ei pälähtänyt muistuttaa, ettei tarvitse tuoda muuta kuin itsensä. Ajatella, että meillä on niin paljon kivoja kollegoita, jotka tulivat ja osallistuivat, käyttivät aikaansa ja näkivät vaivaa, tulivat pitkienkin matkojen päästä. Se hämmästyttää.
Tuntuu siltä, että eilisiltaan voi mielessään palata sitten, kun teksti ei kulje ja rupeaa epäilemään, onko kirjoittamisessa mitään mieltä tai merkitystä.
Entä muut? Oletteko järjestäneet julkkareita? Jos, niin miksi ja miten?
Grafomaanikoista Kirsti Kuronen järjesti viime vuonna julkkarit runokokoelmansa Likkojen lipas johdosta ja kirjailija Johanna Hulkon julkkareita juhlittiin mainion murhalounaan merkeissä. Olisi mukava, jos kertoisitte hiukan enemmän, mitä julkkareiden järjestäminen antoi teille ja miksi päätitte nähdä sen vaivan.
Anneli
Grafomania 
18 kommenttia
Comments feed for this article
20 lokakuun, 2011 klo 5:15 pm
sirikolu
Onnea vielä tätä kautta! Näin iloisia kuvia Naamakirjan puolella – näyttivät olevan melkoiset kalaasit!
En ole järjestänyt kuin yhdet julkkarit, esikoisromaanistani Metsänpimeästä syksyllä 2008. Järjestin ne Kallion lukion vieressä olevassa hassussa Taikalamppu-kahvilassa, jossa on eriparikuppeja, tuunattuja tuoleja ja itse leivottuja korvapuusteja. Kallio tuntui oikealta kaupunginosalta, kun romaanin toinen aikataso sinne sijoittui. Taikalampun valitsin samoin perustein kuin tekin oman juhlapaikkanne – juuri Taikiksen vähän vinoilla terassituoleilla unelmoin kirjallista projektiani ystävien kanssa aina vähän pidemmälle ja palasin ”ammekahvin” juotuani takaisin kirjoittamaan.
Kahvila on pienenpieni, ja se oli käytössämme yksityistilaisuutena koko illan. Parikymmentä vierasta täytti koko tilan. Illassa oli muutama yllätysnumerokin, puheita ja suomalaisen kirjallisuuden nostalgiointiin (Metsänpimeän teema) sopivia musiikkiesityksiä.
Jännitin juhlia etukäteen. Mietin, osaanko olla juhlakaluna. Mietin, miten syntynyttä kirjaa oikein tulisi juhlistaa.
Olin ihan järkyttävän liikuttunut ihmisistä, jotka kokoontuivat juhlimaan kirjaa kanssani. Itkin meikkini pilalle :).
Jollain tavalla julkistajaiset tekivät kirjasta ihan toisella tavalla totta, kun ne ystävät, jotka olivat uskoneet kirjoittamiseeni myös sen ärräpäitä päristellen kirjoitetun seitsemännen version ja huikeanhämmentyneen kahdeksannen kirjoituskiekan (joka synnytti kirjan isot loppurytinät).
Jossain vaiheessa, haikeaa viulunsoittoa kuunnellessani ajatus kirkastui minulle: nämä ihmiset ovat olleet siinä ympärilläni, kun minä kuljin tekstin metsikön läpi.
Usko kirjoittamiseen katoaa aina välillä. Ehkä sen pitääkin kadota, että raivolla ja houkuttelemalla ja rakkaudella ja pikku petkutuksellakin sen saa taas löytää uudelleen. Olin sinä iltana sen läheisteni sitkeän uskon ympäröimä, ja sille lämmölle ei oikein ole edes sanoja.
20 lokakuun, 2011 klo 5:42 pm
Helmi-Maaria Pisara
Onnea onnea 🙂
Minusta julkkarit ovat kivoja pikku tapahtumia, jos ne pitää rajatulla porukalla. Isommista en tiedäkään. Olen pitänyt kahdet julkkarit (ekoissa oli n. 80 vierasta, toisissa käväisi 20, vaikka kutsu oli avoin), ja vaikka vähän ehkä nolottikin olla lavalla ja lueskella omaa tekstiä tuttujen edessä ääneen, oli molemmissa julkkareissa mukava tunnelma ja ihania ihmisiä. Minäkin, kuten Siri, olin liikuttunut siitä, että ihmiset tulivat juhlimaan saavutusta kanssani ja jopa esiintyivät juhlissani!
20 lokakuun, 2011 klo 5:44 pm
kirsti k
Kiitos vielä viimeisestä Anneli ja Terhi, oli rennonhuikeat julkkarit, ihana tunnelma!
Miksi päätin järjestää julkkarit ja mitä se antoi? Aluksi tarkennus: Likkojen lipas ilmestyi TÄNÄ VUONNA, julkkarit olivat helmikuussa. Niin se aika vipeltää.
Miksi?
1. Kirja on minulle erityisen henkilökohtainen ja rakas.
2. Olin aikoinaan päättänyt, että jos joskus saan väsättyä runokirjan, pidän takuulla pirskeet. Suuri unelma siis.
3. Kirja oli kymmenes opukseni, joten siinäkin oli aihetta juhlaan.
Mitä antoi?
1. En olisi ikimaailmassa uskonut, että melkein kaikki pääsevät mukaan!
2. Oli suloista ja kutkuttavaa kuunnella, kun lapsuuden- ja nuoruudenaikaiset ystäväni lukivat kukin kirjasta valitsemansa runon, kokoelma on omistettu heille.
3. Ilon jakaminen moninkertaisti onnentunteeni!
4. Missään vaiheessa ei tuntunut ”liian nololta itsensä ylistämiseltä”, päinvastoin ajattelin, että jokainen paikalla ollut likka oli sankari, pojatkin toki.
5. Sain minäkin lahjoja, vaikka kutsussa luki, että ”sinä olet lahja, ei muita lahjoja”. Sellaisia me olemme, emme usko. Eipä silti, tietenkin tykkäsin kukista ja yllätyspuketeista.
6. Koska pidin Likkojen lippaalle konkreettiset korkkajaiset, kirja tuntuu erityisemmältä ja valmiimmalta kuin aiemmin ilmestyneet, joita en tajunnut juhlia.
20 lokakuun, 2011 klo 5:55 pm
Salla
Ihanat, rakkaat ystäväni järjestivät minulla esikoiskirjan julkkarit. He olivat tehneet jopa kakun, jonka päällys näytti kirjani kannelta. Löysin yhtenä päivänä puheen, jonka pidin noissa julkkareissa. Muistan, kuinka käteni ja ääneni tärisivät. En tainnut selvitä tilanteesta kyynelittä.
Ensi vuonna noista julkkareista tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. Olen miettinyt, että taitaisin olla noille rakkaille ystävilleni yhdet kirjanjulkkarit velkaa.
20 lokakuun, 2011 klo 9:23 pm
Anneli
Voi Kirsti, anteeksi! Olin ihan sitä mieltä, että Likkojen lipas oli viime syksyn kirja ja julkkarit olivat syksyllä. Nyt kun sanot, niin tottakai muistan, että helmikuussa.
21 lokakuun, 2011 klo 8:47 am
Magdalena Hai
Hmm. Kun kerroin ystäville, että Mörkö Möö julkaistaan, ensimmäinen kommentti oli: ”Tosi hienoa!” ja toinen: ”Sittenhän sä pidät julkkarit!” (samalla hieroivat käsiään yhteen ja myhäilivät). Jotkut ovat jo tässä vuoden kestäneen prosessin aikana vielä varmistaneet, että kai ne julkkarit sitten kanssa pidetään.
Eli juu. Julkkarit on luvassa. 😀
21 lokakuun, 2011 klo 9:39 am
anuh
Onnea Tähystäjäneidolle, sekä ilmestymisestä että onnistuneista julkkareista! 🙂
Mun tähän saakka ainokaiset juhlat ei olleet varsinaiset julkiset julkkarit, mutta kun Molemmin jaloin ilmestyi, vuokrasin Villa Kiven ja pidin lähimmille ystäville 10-vuotis-”taiteilijajuhla”-bileet. Ei siis mediakutsuja tai muuta virallisen makuista meininkiä, koska olen ylipäätään jessuksen laiska järkkäämään, enkä varsinkaan jaksa mietiskellä että mahtaako ihmiset viihtyä jos on vaan kotitekoisia tarjoomuksia, halpaa kuoharia, pönikkäviiniä, Abbaa ja heviä. Lähiystävät tuntee mun tyylitajuvammaisuuden, joten tiesivät mitä odottaa 😆
Ohjelmassa oli pääasiassa syömistä, juomista ja hilpeää seurustelua tutulla porukalla, illemmalla sitten musanapit kaakkoon, hillitöntä jorausta ja lisää vinkkua. Kirjan sai tietenkin jokainen itselleen.
Vaikea sanoa vaikuttiko Molemmin jaloin -juhlat mun kirjoittamiseen ihmeemmin, mutta kyllähän kunnon biletys silloin tällöin piristää silleen kokonaisvaltaisesti 😉 Vaikka onhan toki sekin mielessä käynyt, että ehkä joskus vielä vois järjestää ihan OIKEAT julkkarit…
21 lokakuun, 2011 klo 10:38 am
Terhi
Pidin isot pirskeet vuonna 2004, kun eka kirjani ilmestyi, mutta silloin oli monta muutakin syytä juhlaan: maisterin paperit, uusi työpaikka ja uusi koti. Oli runonlausuntaa ja flamencoa.
Amsterdam-kirjan aikaan pidin pienet kotibileet, jonne kutsuin vain tärkeimmät ystäväni.
Tähystäjäneito-kemuissa oivalsin: tämän työn ei ihan aina tarvitse olla yksinäistä, arkista aherrusta. Joskus voi todella nostaa maljan ja erityisen hetkestä tekee se, että paikalla on kannustavia, samanhenkisiä ihmisiä.
21 lokakuun, 2011 klo 12:16 pm
Tuula
Anneli ja Terhi,Terhi ja Anneli!
Kiitos hienosta illasta.
Huomasin taas kerran, miten ulalla olen ollut ikäni kaikesta.
Kun aloitin, en ollut kuullutkaan julkkareista. En myöskään polttareista, huomenlahjasta tahi siitä, että kättäni olisi pitänyt pyytää isältäni. (Minua kosittiinkin vasta, kun oltiin oltu noin 30 vuotta naimisissa.)
Niinpä nuo kaikki herkkuhetket ovat osaltani jääneet kokematta.
Olen avannut tekijänkappalelaatikot, latonut kirjat hyllyyn, postittanut kavereille ja polttanut pahvilootat takassa juhlimatta tai juhlistamatta edes kuoharin korkin poksautuksella.
Kirstin julkkareilla samoin kuin teidän koin aitoa iloa siitä, että oman työn tuloksista uskalletaan ja kehdataan nauttia kuin lapsen syntymästä ikään.
Jatkuvaa menestystä niin lippaalle kuin neidolle!
Ei sitä koskaan tiedä, vaikka vanha kehäkettukin olisi saanut juhlistanne kipinän ja tartunnan.
T von L
21 lokakuun, 2011 klo 2:01 pm
Terhi
*pohtii jo, minkä koltun vetää ylleen kehäketun pirskeisiin…* 🙂
21 lokakuun, 2011 klo 3:36 pm
Anneli
Tuula: kuulostaa kovin tutulta… tekijänkappaleloota auki, osa kavereille, paperit poltetaan takassa. On vähän onho olo. Ei missään nimessä hiphei-hurraa-olo vaan jotain muuta, apeaa ja melkein lohdutonta.
Niin että siinä mielessä kiva välillä hipheijata.
21 lokakuun, 2011 klo 3:57 pm
kirsti k
Tuula, olethan saanut tartunnan, olethan?! Jään odottamaan pippaloitasi vesi kielellä.
Muista kutsua myös Aapeli Käki pitämään jöötä, muuten meikäläiset saattavat villiintyä, riehua ja rikkoa paikkoja… Tai järjestä julkkarit metsässä, siellä ei ole paljon särkyvää. (Sammalta ei tietenkään saa nyhtää.)
21 lokakuun, 2011 klo 6:08 pm
Päivi
Kiitokset täältäkin Annelille ja Terhille!
Minusta saavutuksia voi ja saa juhlistaa, pienesti tai isosti. Miksi ei kohottaisi maljaa valmiille työlle? Eikös rakennustyömaallakin juhlita harjakaisia ja kouluissa juhlitaan lukuvuoden päättymistä, miksei sitten kirjailija pysähtyisi hetkeksi iloitsemaan siitä, mikä on kansiin laitettu! Arkea on elämässä paljon, välillä saa olla juhlaakin. ”Ei tehrä tästä ny numeroo” -mentaliteettia voi harjoittaa ihan riittämiin, ei yksi oma juhla vuodessa sitä työtä pois syö… 🙂
Ihanaa kuulla, että julkkareista jäi kannatteleva fiilis. Se on ehkä juhlittavana olemisessa parasta: pienen hetken saa toisilta uskomattoman paljon hyvää ja positiivista energiaa, kauniita ajatuksia. Sellainen jää mieleen ja sydämeen.
22 lokakuun, 2011 klo 8:42 am
S
Kiva lukea, millaisia julkkareita olette pitäneet. Erityisen kivalta kuulostaa se, että juhlapaikka jotenkin liittyy juhlittavaan kirjaan, tai että jopa kirjan henkilöitä saapuu paikalle. Ja näin könttänä ONNEA kaikille jokaisen oman kirjan johdosta. Tällä hetkellä miulla on semmoinen olo, että jos joskus saisin ensimmäisen romaanin julki, niin tottakai sitä pitäisi juhlia. Tosin niin mie sanoin myös valmistumisesta. Mie maisteroiduin viime keväänä enkä oo saanu vieläkään aikaiseks pitää mitään juhlia… Onkohan liian noloa juhlia vaikka vuosi tapahtuman jälkeen?
22 lokakuun, 2011 klo 3:35 pm
kirsti k
S, koskaan ei ole liian myöhäistä juhlia, aina löytyy aihetta! Eikun bileet pystyyn.
22 lokakuun, 2011 klo 4:35 pm
Marja-Leena Tiainen
Kuulun Tuula von L:n kanssa samaan koulukuntaan, eli julkkarit on ollut mulle ihan outo käsite aina näihin päiviin. Olen toki lehdistä lukenut julkistamistilaisuuksista, joita pidetään merkittävien poliitikkojen yms. kirjoille, mutta en ole niitä itse osannut pitää. Koko asia on tuntunut jotenkin nolottavalta. Kuka tänne korpeen tulisi niitä kanssani juhlimaankaan? Pahvilaatikko auki, kirja käteen, vähän hypistelyä, kenties pienoista kauhistelua, että taasko tällainen kansi ja täts it. No, olenhan toki kaivanut pullon esiin, joskus sitä kuohuvaistakin. Vuonna 2004 – muistaakseni – minulla oli vieraita, kun postinkantaja toi Kireitä siimoja, Antti -kirjan tekijäkappaleet. Siitähän muodostui julkkarit! Täytynee kai jatkossa terästäytyä ja ryhtyä kunnon kirjailijaksi tässäkin asiassa. Lämpimästi onnea teille, jotka rohkeasti tuotte ilonne julki, kirja on aina hieno saavutus ja juhlimisen arvoinen.
23 lokakuun, 2011 klo 10:04 pm
Leena
Ainakin kuvien perusteella Terhin ja Annelin julkkarit olivat mahtavat!
Ilman muuta uutta kirjaa pitää juhlia, on se vain semmoinen ihme, oikeastaan kerta kerran jälkeen suurempi. Minulla on ollut usein tapana ostaa itselleni sen kunniaksi jotain pysyvää (kirja, levy, astia tms.) että voin ajatella ostaneeni sen juuri ilmestyneen kirjan kunniaksi.
Eilen puutarhatytö jäivät myöhään iltapäivään, kun piti luke yksi Scarlettin puvusssa, eikä sitä voinut laskea käsistä. Hyvästä kirjasta tulee hyvä mieli!
25 lokakuun, 2011 klo 10:18 am
Terhi
Leena = <3!
Ihana traditio ostaa itselle lahjaksi jotakin pysyvää. Minulla on ollut tapana lahjoa itseäni kukkasin.