Marraskuu

Aikakauslehdet ovat nyt pullollaan ”Näin selätät kaamosmasennuksen” –juttuja ja itsekin ostin kirkasvalolampun. Marraskuu on kuukausista julmin. Onneksi se on jo lusittu jo yli puolenvälin.
Tämä on jonkinmoinen aasinsilta varsinaiseen asiaan eli siihen mielentilaan, kun missään ei tunnu olevan alkeellisintakaan mielekkyyttä. Kun alkaa epäillä kirjoittamistaan ja pohtia vakavissaan, mikä järki on lykätä lisää kirjoja maailmaan, kun nimikkeitä tursuilee joka nurkasta. Ja kun niin monet kirjat ovat niin hyviä, paljon parempia kuin omani. Miksi yrittäisin?
Kuka minun kirjojani muka tarvitsee? Lukeeko niitä kukaan? Onko kirjan valmiiksi saaminen edes kaiken sen vaivan väärti?
Epäilen, että aika monelle tällainen epäilys aika ajoin iskee. Sillä hetkellä, kylmästi järjellä punniten, kirjoittamisessa ei todellakaan ole pointtia.
Minun eksistentiaalisia epäilyjäni helpottaa ajatus, että kirjoittaminen on palvelutoimintaa eikä pelkästään itsekästä. Joku pieni tyttö jossain lukee Futistyttö-sarjaa ja häntä huvittaa. Isä lukee lapselle iltasaduksi Virtaset-kuvakirjaa, ja molemmilla on yhteinen, kiva olo. Näytelmien suhteen ajattelen, että se on palvelutoimintaa näyttelijöille: kirjoitan heille niin hyvän tekstin kuin osaan, jotta heidän olisi hedelmällistä näytellä.
Miten pääsette marrasmielentilasta kirjoittamisen tilaan?

Lopuksi lainaan asiaan lievästi liittyvää poesiaa, kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelän ehtoisasta runosuonesta:

Itseinhotunto

Pelkkää paskaa mieli taas lykkää,
on se pirua, etten musta mä tykkää.

Mitäs siitä, et mieli on vino ja linkku:
on tärkeintä tunnustaa sisäinen sinkku.

On joillakin vahva itsetunto,
mun itseltä puuttuu kaikki kunto.

Näin itseinho mua synkästi raastaa
ja tänään syvämasentumaan haastaa.

Jjos huomaat, miten mä mua vihaan
ole kiltti ja tartu heti hihaan.

Sano, et elämä mun on tärkee
et on itseinhossakin jotain järkee.

Mainokset