Kirjailija on kumma kana. Kritiikin palstoilta se nokkii kivet ja akanat, jyvät jättää muille.

Kirjailijan herkkänahkaisuudella on syynsä. Uusi kirja on kuumana edessä, sen kansikin loistaa kirkkaammin kuin vanhojen. Objektiivisuus on mahdollista vasta kun tekijä näkee kirjan entisen minänsä tuotoksena.  Kauko-objektiivisesti.

Niin muuten, miksi puhun kirjailijasta kolmannessa persoonassa? Ketä oikein yritän hämätä?

Joskus harvoin huomaan arvostelun negatiivistenkin huomioiden arvon jo tuoreeltaan. Kriitikko sanoo sen, minkä itsekin tiesin, en vain osannut tai halunnut myöntää todeksi.  Tuollaiset hetket nytkäyttävät kirjoittamisen uuteen suuntaan.

Onneksi suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta on siunattu asiantuntevalla ja kiinnostuneella kriitikkokunnalla.  Omaa nerouttaan esitteleviä yli-ihmisiä ei alalle ole eksynyt, nukketeatteri kun ei diivoja kiinnosta. Isoimpana ongelmana on lehdistön linja. Häntien lisäksi arvosteluista typistetään koivet ja keho. Hyvä jos pää jää jäljelle haukkumaan.

Kiitokset kaikilla tämän valtakunnan pystykorville. Hyvin haukuttu.

Tietenkin tapahtuu myös vääryyksiä, oikeusmurhia lehtien sivuilla. Sellaisista kirjailijaparka pääsee yli vain myötämielisen vertaistukiryhmän avulla. Eikä me piitata niistä lainkaan! En minä eikä kana eikä se kolmannen persoonan kuningaskaan. Emmehän?

Advertisements